Eeva

Rakkaus roihuaa ja antaa tilaa


Eevan juhlavuoden Rakkaustarinani-kirjoituskilpailu herätti monet kertomaan nuoruuden lemmekkäistä hetkistä mutta myös kypsästä omistautumisesta. Kilpailu toteutettiin yhdessä Kansallisteatterin kanssa.

1. PALKINTO

Rakkaalleni

Ensimmäisenä yhteisenä yönä sinä kerroit minulle sadun pikku-peikko Petteristä. Tiesin, että etsintä oli päättynyt, olin löytänyt rakkauden.

Sinun kodissasi oli lämmin sydän. Kauniisti koristeltu joulukuusi ja keskeneräinen palapeli. Ensirakastelun jälkeen itkin ilosta. Aamulla metvurstileipiä ja ujoa hymyilyä.

Vuosikymmeniä myöhemmin keittiön pöydän ääressä minä ratkon ristikoita ja sinä korjaat leluautoja, muutama lause silloin tällöin. Menneitten vuosien musiikki kietoo meidät tähän hetkeen.

Pöristelemme vanhalla kupla-Volkkarilla pitkin pieniä sivuteitä ja vaaramaisemia. Sinä jutustelet niitä näitä ja minä hyrisen ilosta.

Kun olin hoidossa, sinä kävit luonani joka päivä. Istuimme rannalla ja sinä vuolit kaarnalaivoja, kätesi niin kauniit, jaksoin taas seuraavaan päivään.

Kun intohimo on kuollut, kuorsauksen tuhina viereisestä huoneesta täyttää sydämeni hellyydellä.

Katselen kotiamme ystävällisin silmin, peltilelukokoelmasi liikuttavat mieltäni, Aku Ankka -pinot naurattavat. Kanssasi on hyvä olla.

Seija Nousiainen, Joensuu

2. PALKINTO

Rakkautta on

En saanut koskaan rakkautta jäämään luokseni. Uskon kuitenkin, että muutaman kerran sen tapasin ja vietin sen kanssa unohtumattomia vuodenaikoja.

Muistan, että nauravainen se oli, aurinkoinen ja keveä. Syliin otti, vierellä kulki, jakoi kanssani kaikki salaisuudet ja suudelmat. Unelmiakin rakenteli ja niitä hiuksissaan kannatteli. Kuinka aina askeleemme yhteisen rytmin löysivätkään! Kuinka kaksi niin yhtä olla voikin!

Kunnes sitten aina tuli se päivä, kun en taivaalta pääskysten lentoa tavoittanut, vaikka oli keskikesä. Enkä tuttuja tuoksuja viereltäni löytänyt, vaan ne haipuivat monen askeleen päähän tai katosivat kadunkulman taakse. Juoksin niiden perään, mutta aina olin yhden askeleen verran myöhässä, ja sieltä kadunkulman takaa tuli aina tutunnäköinen, mutta ihan vieras mies.

Vielä kuitenkin tuli niitä sykkiviä iltoja, niitä, jolloin veneet laitureissa keinuivat toisiaan vasten, raukeina ja varoen, kuten mekin. Iltoja, jolloin saksofoni soitti kiihkoa ja meidät silkkisille lakanoille vei. Ja sitä tummaa iltaa muistan aina ilolla, kun sateessa puiston kukkapenkistä poimit minulle kauneimmat ruusut, ja minä kannoin niitä sylissäni ukkossateessa, ihan kotiin asti, iltateen äärelle.

Kaikkea tuota ja paljon muuta haurasta ja kaunista rakkaus on minulle antanut, vaan arkea se ei kestänyt. Kun asuntolainojen maksut ja korot, auton rästissä ollut korjauslasku ja voimia vievät työpäivät alkoivat olla sitä ainoaa yhteistä, sitkasta hengitystä, niin sitä ei rakkaus kestänyt, vaan pakkasi reppunsa ja lähti.

Se olisi tarvinnut niitä yhteisiä tanssiaskelia heti eteisessä kotiin saavuttuamme. Se olisi pysynyt aloillaan, jos joskus aamuisin olisimme kirjoittaneet runoja ja piilottaneet niitä toistemme takin taskuihin, tyynyn alle. Se olisi pysynyt virkeänä, jos olisit vienyt minut ulos syömään aseman nakkikioskille, etkä murjottanut sen lihakeittolautasen äärellä. Mutta noin ei käynyt, eikä rakkaus elä eikä jää luokse, jos sille ei anna aikaa. Silloin en tuota tiennyt. Paljon myöhemmin kyllä.

Nyt olen jo vanha, enkä enää odota rakkautta tulevaksi. Tiedän, että se on olemassa. Se riittää. Olen tavannut sen, ja olen siitä kiitollinen. Tunnen edelleen lämmön kulkevan ihollani, kun kaupungilla kulkiessani näen iäkkään pariskunnan kulkemassa käsikynkkää ja toisilleen hymyjä suovan. Rakkautta siis on. Se riittää minulle.

Paula Salonen, Helsinki

3. palkinto

Minä ja mieheni

Kaikki alkoi kohdallamme joskus, kauan sitten. Me olimme silloin vielä lapsia, mutta jotain oli syttynyt ja se jokin on kantanut tähän päivään asti.

Hieman vartuttuamme olimme kirjeenvaihdossa. Tämä oli pitkä jakso ja sen aikana opimme toisistamme paljon. Kerroimme ajatuksistamme, haaveistamme ja toisinaan tapasimme. Aluksi ja tosi pitkään olimme vain ystäviä, joilla oli hyvä olla yhdessä. Tunteemme joutuivat odottamaan vuoroaan siksikin, että asuimme kaukana toisistamme.

Olisi voinut käydä toisinkin, mutta miehelläni oli selvä päämäärä, ja hän muutti lähemmäksi minua. Muuttovaiheessa hän ei sanonut enempää, vasta paljon myöhemmin, että oli tunne, että tykkääminen oli henkeä salpaavaa, jotain erilaista kuin aiemmin. Lähtölaukaus uuteen yhteiseen ei ollut mitenkään helppoa, ei mitenkään ymmärrettävissä, sillä eiväthän ystävät tukahdu tunteissaan. Ystävyys oli ollut niin hyvä ja turvallinen olomuoto, tuttu ja tunnistettava.

Vaan siinä se olikin. Olimme kasvaneet tahoillamme kohti tulevaa. Oli outoa tuntea toista kohtaan niin valtavaa tunnetta. Vain sanomisen uskaltaminen puuttui.

Ainahan tarinoissa on se jokin tapahtuma, joka saa asiat etenemään kohti tulevaa. Niin meilläkin. Se oli eräs elokuun perjantai ja silloin kumpikin tiesi, että juuri siinä ja yhdessä oli hyvä olla. Uusi tunne vei mennessään ja oli helpottavaa, kun tunsi toisesta sen puolen, josta oli jo kauan pitänyt. Nyt saattoi astella varmoin askelin yhdessä eteenpäin.

Olemme erilaisia, toinen rauhallinen, toinen vilkas. Siinä on ollut pitkän liittomme aikana sovittelemista. Kuitenkin olemme aina muistaneet ja halunneet muistaa, että toinen on tärkein ihminen. Ja vaikka me kaikki muutumme ajan saatossa, niin se jokin on aina siellä taustalla. Se on rakkaus. Sitä ei kannata sanoa liian usein, ei mainostaa, ei korostaa.

Kun sen antaa kulkea hiljaa mukana arjessa, se on mukana myös juhlassa. Riittää, kun katsoo toista. Koskettaa ohimennen ja tiedostaa, että tunne on molemmin puolista.

Lasten syntyminen aloitti uudenlaisen yhteisen taipaleen. Vanhemmuudessa olimme hyvin erilaisia ja kuitenkin aivan samanlaisia. Teimme ja halusimme tehdä perheenä paljon yhdessä. Lasten kasvaessa ja muuttaessa pois osasimme elää edelleen toistemme kanssa.

Ja pian olimme isovanhempia, joilla oli aikaa lapsenlapsille. Se toi uudenlaisen tavan elää arkea yhdessä, omilla ja lastenlasten ehdoilla.

Tulevana kesänä olemme olleet naimisissa 44 vuotta ja edelleen yhdessä. Se on vanhenevien aikuisten rakkautta, josta ei puutu onnen huumaa eikä toisesta välittämistä. Läheisyys kuuluu arkeen. Erilaisista luonteistamme huolimatta ajattelemme hyvällä tavalla samalla lailla. Tuemme toisiamme. Emme myöskään ole unohtaneet huumoria, se keventää arkea ja saa hymyn huulille.

Elämässä pienet valinnat johtavat suuriin tekoihin ja saavutuksiin. On tärkeää, että muistaa, että saa rakastaa ja että sinua rakastetaan. Kuka valitsee kenet, se on kirjoitettu elämänkaareen, se kasvattaa, se opettaa ja siihen on kasvettava. Tärkeintä on muistaa se tärkein, kuten s,e kun Nasu kysyy Puhilta: ”Miten rakkaus kirjoitetaan?”, Puh vastaa: ”Sitä ei kirjoiteta, se tunnetaan sydämellä.”

Tunnen siis sydämellä, että minulla on onni, mieheni, edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

Paula Kaunismäki, Vantaa

KUNNIAMAININNAT

Rakas vaimoni

Kuinka kaipaankaan sinua! Rakas vaimoni. Yön hetkinä muistelen Sinua ja kesäistä yötä Väinölänniemellä. Muistatko, kun suutelin sinua ensimmäisen kerran. Hannes Kolehmaisen patsas todisti tapahtuman. Se suudelma oli alku yhteiselle tiellemme. Meillä oli hyvä avioliitto melkein viidenkymmenen vuoden ajan.

Sitten tuli väliimme herra Alzheimer ja vei minut mukanaan. Minä onneton läksin ja nyt herra A määrää kaikesta, mitä saan tehdä. Hän ei jätä minua, ei vaikka kuinka käsken. Nytkin se on tullut pyytämättä huonetoverikseni vahtimaan tekemisiäni.

Joudun kirjoittamaan sinulle koska herra A ei anna minun puhua kauniisti. Haluaisin kirjoittaa tämän kirjeen kauniille paperille. Käsintehdylle. Koukeroisella vanhanaikaisella kaunokirjoituksella. Minulla oli ennen kaunis käsiala, mutta nyt en saa paperille syntymään mitään. Käteni ei tiedä edes, mitä kynällä tehdään.

Kiitos rakas vaimoni, kun jaksat käydä päivittäin luonani, ja kiitos, kun syötät minua. Kyllä minä sen tiedän, mitä lusikalla tehdään ja että ruoka laitetaan suuhun. Herra Alzheimerin tahdon mukaan käteni ruokkii suun sijasta korvaa.

Anna anteeksi rakkaani, kun pahoitan mielesi töykeillä sanoilla. Eilen herra A huusi suullani: ”Vihaan sinua mene helvettiin”. Olisin halunnut sanoa: ”Rakastan sinua.”

Kyllä minä näin, miten pahoitit mielesi, vaikka yritit peittää pahastumisesi. Poistuttuasi minullakin oli surullinen mieli. Teki mieli itkeä, mutta tämänkin herra Alzheimer on minulta kieltänyt.

Olisin halunnut pyytää sinut hetkeksi viereeni, tähän kalseaan hoitokodin sänkyyn. Kuinka olisin nauttinut, kun olisit käpertynyt kainalooni. Olisin tuntenut hengityksesi kaulalla ja saanut rapsuttaa sinua korvan takaa. Näin vähästä olisin nyt nauttinut. Tai olisinhan minä halunnut yhden suudelman, sellaisen mitä sain joskus kauan sitten sinulta.

Saisinpa tavata sinut rakkaani kahdestaan, edes lyhyen hetken ajan. Niin ettei herra Alzheimer olisi läsnä. Silloin voisin sanoa omana itsenäni, kuinka paljon olen rakastanut sinua kaikkina näinä yhteisinä vuosina.

Lähetän tämän kirjeen virtuaalisessa muodossa, koska herra Alzheimer ei salli tavallisten kirjeiden lähettämistä. Anna anteeksi, kun iltapalalla tipahti mustikkakeittoa virtuaalipaperille.

Nimimerkki: Sinua rakastava miehesi

Elämäni ensi-illat

Elämä on kuin elokuvaa, jossa elämä itse toimii sekä käsikirjoittajana että ohjaajana luoden tapahtumia niin komediasta, draamasta kuin farssistakin. Se on myös säveltäjä, joka loihtii sekaan sointuja tekemään tarinasta kiinnostavan. Duureja ja molleja, sopivasti molempia.

Elämässäni on ollut muutamia hetkiä, jotka ovat olleet muita tärkeämpiä. Ensi-iltoja, jotka ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Kaikki alkoi elokuvateatterista, jossa elämäni ensimmäinen merkittävä ensi-ilta esitettiin. Vieressäni istui tummahiuksinen, ruskeasilmäinen mies. Hän oli komeampi kuin valkokankaalla oleva pääosan esittäjä ja toivoin, että minulle löytyisi rooli hänen rinnallaan.

Tarinamme käsikirjoitus soljui sujuvasti ja rakastuimme toisiimme. Toinen ensi-ilta koitti pari vuotta ensitreffien jälkeen kihlautuessamme saaren rannassa. Kahden vuoden päästä tunturin huipulla tapahtunut romanttinen kosinta puolestaan määritteli ajankohdan kolmannelle ensi-illalle, joka oli yleisömenestys. Kutsuvieraita oli paikalla runsaasti juhlapukuisen miehen odottaessa päänäyttämöllä ja prinsessa Ruususen häämarssin kuljettaessa juonta eteenpäin. Neljäs ensi-ilta huipentui esikoistyttäremme syntymään. Pieni mustatukkainen peikkotyttö sai näköisensä pikkusiskon muutaman vuoden kuluttua, kun oli vuorossa viides ensi-ilta.

Rakkaustarinan pääosan esittäjillä on vakituinen kiinnitys. He ovat pysyneet samana ilman sivujuonia, vain miljööt ovat vaihtuneet. Aika on maskeerannut kasvoihin elämän merkkejä ja muovannut piirteitä. Heidät tunnistaa kuitenkin edelleen samoiksi, jotka elämä valitsi vastanäyttelijöiksi 27 vuotta sitten, ja he ovat edelleen yhtä rakastuneita toisiinsa.

Mitä tästä eteenpäin on kirjoitettu, sitä emme tiedä. Mutta tarvitseeko meidän tietääkään? On jätettävä tilaa sattumalle ja mahdollisuudelle improvisoida. Roolit, jotka olemme saaneet, on vedettävä täysillä ja rakastettava joka päivä, niin kuin se olisi ensimmäinen tai viimeinen. Sillä joskus on vuorossa käsikirjoituksen viimeinen lehti, jonka lopussa ei ole enää vuorosanoja. On vain tyhjä valkokangas ja tarina, jota meistä lapsenlapsillemme kerrotaan.

Nimimerkki: Miina

Rakkaus

Rakkaus on vahva lääke. Rakkaus pelasti minut kuolemalta, jonka uhriksi olisin vääjäämättä joutunut, jos emme olisi ottaneet juuri siitä hetkestä kiinni, jolloin olimme ohittamassa toisiamme. Epäilemättä ihmiselle annetaan viime hetken mahdollisuus, toivo, intohimo ja jumalten keinu, johon heittäytyä, kun aika on.

Heittäytyminen vaatii rohkeutta, jota kaikilla ei ole. Eräänä keväisenä iltana annoin luvan itselleni, seurasin puoleensa vetävää maskuliinista tuoksua, annoimme Amorin nuolen osua ja meistä tuli erottamattomat heti ensi hetkestä lähtien.

Rakkauden ja intohimon hehku balsamoivat haavani, aivoni alkoivat tuottaa hormonia, jolla on parantava vaikutus mielen masennukseen. Jätin pois kemialliset lääkkeet ja annoin luonnon tehdä työtänsä.

Otimme ja annoimme, tasapuolisesti, tarjoilimme toisillemme runsain mitoin miehen ja naisen olemuksen, hellyyden ja läheisyyden voimaa. Olimme opettajia ja oppilaita toisillemme, kunnes saavutimme täydellisyyttä hipovan yhteyden. Sitä yhteyttä olemme ylläpitäneet pian kuusitoista vuotta.

Päällimmäisenä tunteena kaikesta koetusta on minulla kiitollisuus. Sillä eikö se ole rakkautta, jos mies lähtee tukemaan suruani isäni ruumiin äärelle, tai minä istun sairaalan sängyn vieressä pitämässä kädestä kiinni, kun sydämen rytmiä palauttava lääke tippuu hänen suoneensa?

Heikkona hetkenä, mielestäni liian haasteellisena naisena hänelle, olen sanonut:

"Jätä minut, tämä on liian vaikeaa sinulle."

Ja hän vastaa:

"En jätä, niin kauan kuin hyviä hetkiä on enemmän kuin huonoja, en jätä. Kerron sitten kuolinvuoteellani, kannattiko tämä."

Kun kohtaa kypsemmällä iällä ihmisen, monien pettymyksien ja yksinäisyydenkin jälkeen, osaa arvostaa sitä kaikkea hyvää, mitä elämä lopulta lahjoittaa. Vanhenemme yhdessä, käsi kädessä, toisiamme tukien.

Rakkaus on vahva lääke.

Nimimerkki: Kointähti

Minun rakkaustarinani

Oli vuoden 1999 ensimmäinen arkipäivä; sinä päivänä tiesin 30 vuotisen avioliittoni päättyneen. Suru valtasi mielen ja olin totaalisen yksin. Mutta elämää voisi olla vielä parhaimmillaan yli 30 vuotta jäljellä, joten ei auta elää vain muistoissa, vaan on ponnistettava uuteen alkuun.

Unettomina öinä seikkailin netissä ja osuin sivulle ”Sinkut.inet.fi”. Uteliaana aloin selailla profiileja ja tutkia seuraa hakevien kirjoituksia. Panin hakukriteereiksi pääkaupunkiseudun, iän 50 - 65 vuotta.

Siellä nauratti minua nimimerkki ”Huoleton on hevoseton mies”. Mutta kauhean pitkä oli mies, yli 190 cm, ja minä kun olen tällainen alle 160 cm. Olkoon, eihän tässä nyt olla vielä edes tapaamisasteella. Annoin runosuonen virrata – totta joka sana, mutta huumorilla. Kun painoin kello 3 ”lähetä” nappia, niin katuminen ei enää auttanut.

Seuraavana päivänä kolahti sähköpostiini ”kirje” hevosettomalta mieheltä. Mukava teksti ja monta kysymystä; vastasin oitis ja latasin itse kysymystulvan hänelle. Vastaus tuli taas nopeasti ja kirjeenvaihtoa jatkui noin viikon verran.

Sitten puhuimme jo puhelimessa, ja sovimme tapaamisen 10.2. klo 12 miehen työpaikan viereiseen kiinalaiseen ravintolaan hänen ruokatuntinsa aikaan. Hän tuntui heti tutulta ja turvalliselta, hieman ujolta ikäisekseen, mutta huumorintajuiselta ja viisaalta mieheltä – kuinka tuollainen mies voi olla vapaana? Liian hyvää ollakseen totta.

Tapasimme jo seuraavana päivänä ja sitä seuraavana. Hän kertoi saaneensa paljon vastauksia, mutta minun oli ensimmäinen, ja hän halusi tavata vastaajia yksi kerrallaan. Pian hän kuitenkin lähetti muille viestin, että on taitanut löytyä jo sopiva kumppani.

Sain tavata hänen iäkkäät vanhempansa, ja asuimme vuorotellen minun ja hänen asunnossaan. Hankin auton ja pääsimme liikkumaan ympäri Suomea. Kului iki-ihanat puolitoista vuotta, kun hän kosi viedessämme kynttilöitä hänen isänsä tuoreelle haudalle. Olin oppinut tuntemaan häntä niin paljon, että en miettinyt hetkeäkään vastatessani myöntävästi.

Päätimme pitää juhannushäät – aikaa oli reilut kaksi kuukautta järjestelyihin. Juhannusaattona ilma oli kuin morsian ja kaikki suunnitelmamme toteutuivat: juhlimme 70 vieraan kanssa onneamme.

Asuntoasioissa oli pattitilanne: minä en halunnut muuttaa hänen asuntoonsa eikä hän minun asuntooni. Molemmissa olisi ollut kyllä tilaa, mutta aloimme kuitenkin etsiä yhteistä, uutta asuntoa. Kävin yksin keskustassa katsomassa tilavaa kerrostaloasuntoa ja ihastuin, koska asunto täytti kaikki toiveemme. Tulimme toisen kerran yhdessä vielä katsomaan ja päätös oli helppo: tämä se on. Muutimme syksyllä uuteen kotiimme. Oli soviteltava yhteen kahden täyden talouden tavarat, mutta ihmeellistä kyllä, makumme olivat yhteneväiset eikä ristiriitoja tullut. Nauroimme, että tämä asunto on meidän vanhuuden asunto, koska meille pääsee ilman yhtäkään porrasta = rollaattorireitti.

Olemme nyt olleet yhdessä yli 20 vuotta ja rakkaus on vain kasvanut ja vahvistunut. Olemme jääneet eläkkeelle ja hankkineet yhteisen kesäpaikan. Joka päivä sanomme rakastavamme toisiamme ja haluamme tehdä toisemme onnellisiksi.

Vaikka olemme molemmat ainoita lapsia, niin olemme joustavia ja toisiamme kunnioittavia. Ystävät ovat tulleet yhteisiksi samoin kuin monet harrastukset. Välit entisiin puolisoihin ovat lämpimät ja tapaamiset juhlissa välittömät ja iloiset. Olemme elämäämme tyytyväisiä, ja toivomme, että saamme olla vielä pitkään yhdessä vanhuuden päivinäkin.

Nimimerkki: Rauni

Lämpimät sormet

Tapasin elämäni rakkauden, ensimmäisen niistä, 16-vuotiaana. Pitkä, tumma, kiharatukkainen, tosi komea… Jo alku tuntui romanttiselta, kun yhteisellä bussimatkalla lähikunnan teatteriesitykseen tunsin lämpimät ja hellät sormet olkapäälläni, ja se oli siinä!

1960-luvulla ei seurustelu ollut todellakaan helppoa, mutta kekseliäisyys auttoi monesti. Lukiolaisen ja työssäkäyvän muutaman minuutin tapaaminen bussipysäkillä riitti korvaamaan kännykän, ja niin osuttiin lauantaitansseihin samaan aikaan.

Kotonani ei seurusteluani hyväksytty, joten avuksi tarvittiin, tietenkin vastavuoroisesti, parasta ystävää alibin hankkimiseksi.

Moottoripyörän takapenkillä minihameessa pystyi unohtamaan paljon ikäviä asioita, kuten köyhyyden ja koulukiusaamisen. Oli moottoripyörästä toki haittaakin. Tansseista kotiin palatessa oli käveltävä viimeinen puoli kilometriä, että vanhemmat eivät olisi heränneet meteliin.

Monia muita pieniäkin asioita tuo kolme vuotta kestänyt ja paikkakunnalta muuton takia päättynyt seurustelu on jättänyt muistilokeroihin. Kaikki ne muistot ovat hyviä, lämpimiä, kauniita. Miten osasikin hiljainen, rauhallinen maalaispoika kohdella naista niin täydellisesti.

Kiitos sinne pilven reunalle, kiitos!

Nimimerkki: Yhteiset tanssit

Minun rakkaustarinani

Sinä tulit uutena kouluumme kesken lukukauden. Kaunis poika, kitara kädessä, lentäjän poika. Niin kerrottiin. Kaikki sinuun rakastuivat, niin kuin 16-vuotiaat rakastuvat. Pieni kyläyhteisömme oli saanut aimo annoksen eksotiikkaa perheesi muodossa. Kaukaa sinua ihailin, en uskaltanut edes toivoa mitään. Minulle olit luoksepääsemätön.

Aina siihen asti, kun koulu järjesti teini-illan. Voi, voi, sillä nimellä se siihen aikaan kulki, mutta nimestä viis. Se ilta oikeutti tanssiin, ennenkuulumattomaan koulussamme. Yhtäkkiä seisoit edessäni ja pyysit tanssimaan. Häkellykseni oli niin valtava, että kompuroin edessäsi kuin lapsi.

”Älä jännitä”, sanoit kokeneella äänellä.

Tanssimme koko illan ja lopuksi pyysit, että menisimme luokkaan juttelemaan. Istuimme lattialla ja kerroimme toisistamme. En enää jännittänyt, vaan koin ihmeellistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olit nähnyt koulun lehdessä kirjoituksiani ja tuumasit, että olemme molemmat luovia, kun hän soittaa kitaraa. Hapuillen suutelimme ja kietouduimme toistemme syliin. En koskaan ollut kokenut vastaavaa ja olin täysin uuden ja oudon tunteen vallassa.

”Tämä on rakkautta”, sanoit vakaalla kuusitoistavuotiaan äänellä.

Laitoit sormeeni sormuksen ja sanoit, että olet aina uskollinen ja että haluat perheen kanssani. Onnellisissa tunnelmissa nukahdimme luokkahuoneeseen, jossa yöpyminen oli täysin luvatonta.

Aamulla heräsimme autojen ääneen ja ihmettelimme, miten sikeästi olimme nukkuneet. Kerroit, ettet tule kouluun, kun lähdet isäsi kanssa lentämään. Suutelimme antaumuksella läksiäisiksi ja lähdin kotiin, minäkin, välttääkseni kyselyt yöpaikastamme. Kotona valitin pahaa oloani, vaikka todellisuudessa en koskaan ollut ollut niin onnellinen.

Pakkohan se oli mennä kouluun seuraavana päivänä, mutta se mitä kuulin, ylitti pelot luvattomasta oleskelusta luokassa. Kuin sumun läpi kuulin, että isäsi kone oli joutunut onnettomuuteen ja ainakin isäsi oli kuollut, sinusta ei tunnuttu tiedettävän.

Tieto kuolemastasi saavutti luokkamme.

Vain muutaman kuukauden ehdit ilahduttaa meitä. Menin shokkiin, josta oikeastaan en toipunut koskaan. Niin kuin laulussa sanotaan ”tuli laivoja muita kyllä”. Kyllä niitä tuli, mutta sen yhden yön rakkaus on säilynyt puhtaana ja kauniina koko elämän. Siitä muistona on kaunis sinikivinen sormus kalleimpana aarteenani.

Nimimerkki: Eeva

Nuoruuden haikea laulu

Pitkän elämäni varrelle on mahtunut monenlaista rakkautta, lempeää kanelia, raikasta kirsikkaa ja myös itkettävää sipulia, mutta sitä ensimmäistä, puhdasta ja lumivalkeaa, sitä minä piilottelen sydämeni salaisissa kammioissa. Se oli nuoruuden haikea laulu, odotus jostakin, joka etsi täyttymystään pääsemättä koskaan perille, tietoisuus salaisuudesta, joka kerran aukeaisi, mutta jonka aika ei vielä ollut, nippu kirjeitä odottamassa lukijaansa – sitten aikanaan.

Olin kolmetoista ja töissä maatalossa, sellaisena ”mäs-mäs”-tyttönä, jolla teetettiin pikkuaskareita kasvimaan perkaamisesta aina keittiöhommiin asti. Kesäloma koulusta oli jo pitkällä ja olin jo jotenkin oloutunut ajatukseen, että huolettomat lapsuusvuodet alkoivat olla takanapäin ja aikuisten maailma kurkisteli nurkan takaa.

Jossain vaiheessa kesää tilalle saapui ikäiseni poika Helsingistä suomen kieltä oppimaan. Kieliongelmista huolimatta pojassa oli ensikohtaamisesta lähtien jotain, mikä vetosi arkana uinuvaan neidonmieleeni. Kylällä toki oli hyvinkin komeita ja mukavia nuorukaisia, joille en ollut uhrannut ajatustakaan, tuskin hekään minulle! Kasvimaata kitkiessä ja pensasmarjoja poimiessa saimme lisäpuhtia kuuntelemalla Beatlesin musiikkia. Edes ympärillä hästänneet ikätoverit eivät pystyneet varastamaan meiltä hetkiä, jolloin availimme maailmaa toisillemme, yritystä kyllä oli!

Pojalla oli persikkaisen pehmeä iho, kuin hennon nukan peittämää ja tumma, kiharainen hiuspehko lainehti vallattomasti miltei olkapäille. Kesän kuumuus pakotti hänet riisumaan paitansa ja voin yhäkin muistaa selän luomet, joita olisin halunnut koskettaa.

Mutta eihän sitä uskaltanut, eikä ollut ketään, jolta olisi kysynyt, että voisiko sitä edes. Nuoren tytön maailma oli silloin niin toinen, todella ahdas, mutta kuitenkin hyvällä tavalla turvallinen.

Yhdessä vietetty aika poiki hedelmää; pojan suomen kieli alkoi sujua ja itse opin siinä sivussa ruotsin alkeita. Pian kuukauden kielikylpy oli ohi, ja pojan piti palata kotiin ja koulunpenkille. Alkoi läpi syksyn ja talven jatkunut kirjesota ja vihdoin kesän kynnyksellä saapui odotettu tieto mahdollisesta maalle paluusta, tosin vasta sen jälkeen kun ehdot suomen kielestä oli suoritettu. Emme kuitenkaan olleet harjoitelleet tarpeeksi, mitä seikkaa suuresti hämmästelin! Voi, sitä odotuksen hurmaa ja ystävän ikävää.

Kulunut vuosi oli ulkoisesti muuttanut meitä molempia. Huomasin heti, miten pojalle oli ilmestynyt hennot viikset nenän alle, ääni kuulosti oudolta, pituuttakin tullut reilusti, mutta miten kaikki tuntui olevan kohdallaan, ainakin melkein. Hän oli surukseni opetellut tupakoimaan, mutta lopetti sen melko pian maalle palattuaan. Puhumista riitti huolimatta liki vuoden edestakaisin seilanneista kirjeistä. Omalta osaltani kirjesalaisuutta oli kuitenkin useimmiten törkeästi rikottu, sillä isälläni oli paha tapa höyryttää kirjeeni silitysraudalla auki aina, milloin en itse ehtinyt ensin.

Nyt huvittaa, miten mustasukkaisesti isä vahti tyttärensä siveyttä, vaikka huolen häivääkään ei ollut. Lämpimistä tunteista huolimatta olin täysin vielä ulkona kaikesta. Taisi siinä isä ennemminkin hienoisella huolella muistella omia varsa-aikojaan.

Kesän mittaan isä lopulta rauhoittui ja oppi luottamaan, ainakin toivoakseni. Kerran hän jopa kutsui pojan veneilemään ja näytti tälle kotijärvemme upeimmat maisemat. Siitä päivästä tuli yksi elämäni parhaista. Luulen, että isä silloin tajusi jonain kauniina päivänä häviävänsä taistelun tyttärensä kiintymyksestä ja puhalsi perhonsa siipiin aavistuksen myötätuulta.

Kerran saimme luvan lähteä ongelle kahdestaan, päivä tosin oli liian kaunis kalan tulla. Kiipesimme mahtavan kivipaaden päälle ja ongimme loputtomiin saamatta sinttiäkään. Silloin ihmettelin ensimmäisen kerran, miten määräämättömästi miehet voivatkaan rakastaa kalastusta.

Edes kädellä emme toisiamme hipaisseet, mutta silti kaikki oli niin huikaisevan ihanaa! Posket hehkuen en hetkeäkään epäillyt, etteikö kaikki kaunis jatkuisi ikuisuuksiin.

Elokuu suorastaan syöksyi syksyä kohden ja kesän päätteeksi kylällä järjestettiin elojuhlat tansseineen kaikkineen. Ystäväni oli käynyt tanssikurssin ja hallitsi valssin askeleet, kun taas itse kaksi vasenta jalkaa omanneena olin varmasti heinäseivästäkin kankeampi kumppani ensitanssissani, kamala jännitys niskassa aikuisten vahdatessa silmät kovana askelkuvioitamme. Illan päätteeksi heitimme hellät hyvästit, sillä seuraavana aamuna linja-auto kuljetti ensirakkauteni kauas pois, pois myös lopullisesti elämästäni. Haikeus kulki kumppanina kauan, kirjeet toki kulkivat aikansa, harvenivat sitten, kunnes loppuivat kokonaan.

Elämä on kuljettanut outoja polkuja, olen onnellinen mamma, monet menneet taakseni jättänyt, jotkut unohtanutkin, tarkoituksella tai ilman, mutta ensirakkauteni kirjeet ovat tallella, siististi laatikkoon kätkettyinä. Ehkä ne joskus kertovat tarinaansa tuleville sukupolville viattomuuden ajasta, maailmasta, joka kerran oli.

Jälkikirjoitus: Yli 50 vuotta oli kulunut, kun tätä tekstiä muokatessani päätin etsiä nuoruusystäväni käsiini. Jotain todella merkillistä oli siinä, että samaan aikaan hän nukkui pois. Lepää rauhassa, nuoruuden haikea laulu.

Nimimerkki: Valkoista lunta

Julkaistu: 4.4.2019