Eräänä iltana tässä taannoin rakastettuni tuli asentamaan minulle uuden television ja dvd-soittimen. Martin Provostin Séraphine odotteli jo valmiina soittimen pesässä, ja kun sitten testasimme laitteita, elokuva lähti vanhasta muistista käyntiin loppukohtauksesta, jossa itse­oppinut taiteilija ja luonnonlapsi Séraphine Louis on joutunut hullujenhuoneelle. Rakastettuni katseli tovin, kun naispolot kirkuivat ja repivät toisiaan tukasta mielisairaalan öisessä makuusalissa, ja sanoi sitten mietteliäästi: ”Ja tällasesta sä nautit.” Hetki palasi mieleeni nähtyäni italialaisen Paolo Genovesen uuden draamakomedian Rakkauden supersankari ja tehdessäni tiliä sitä koskevien tunteideni kanssa.

Ajan epälineaarisuudella leikittelevässä Rakkauden supersankarissa boheemi sarjakuvataiteilija Anna (Jasmine Trinca) ja pedantti fysiikan opettaja Marco (Alessandro Borghi) törmäävät toisiinsa ohimennen eräänä iltana kaatosateessa. Todennäköisyyksiä uhmaten he kohtaavat uudestaan, rakastuvat ja päätyvät yhteen. Mikään ei kuitenkaan ole helppoa tai itsestään selvää rakkaussuhteessa, pitkässä varsinkaan, eikä kestävä ihmisonni näytä olevan osa kaikkeuden suurta suunnitelmaa.

Niistä kahdesta Paolo-nimisestä italialaisesta nykyohjaajasta, joiden tuotanto on kansainvälisesti tunnettua, Salaisuuksien illallisestaan vuonna 2016 Donatello-palkittu Genovese on minulle tärkeämpi. Tämä johtuu siitä, että pidän häntä etäisesti Ettore Scolan jälkeläisenä. Paoloista huomattavasti palkitumpi eli Sorrentino yhdistyy mielessäni Federico Fellinin perintöön, jos ei muuten niin siksi, että hänen kuvastonsa ja kerrontansa tuntuvat kumpuavan ali­tajunnan uumenista. Ja sattuu olemaan niin, että Sorrentinon alitajunta ei ole se, jossa välitän vierailla.

Sen sijaan Paolo Genovesen alitajunnassa minun tai kenenkään katsojan ei ole koskaan tarvinnut käydä. Hänen elokuvansa ovat maanläheisiä ystävyyttä ja rakkautta käsitteleviä komedioita, ainoana poikkeuksena sinänsä erittäin kiinnostava moraaliadaptaatio The Place, jossa ihmiset tekevät kohtalostaan kauppaa murheellisen paholaisen kanssa. Scolan perintö näkyy kuitenkin nimenomaan Genovesen komedioissa, kuten hurmaavassa luokkakuvauksessa Incantesimo napoletano, jossa perinapolilaisen perheen pikku tytär syntyy selittämättömästi milanolaisena, puhuu luonnostaan Milanon murretta eikä suostu syömään kuin rikkaan pohjoisen perinneruokia. Genovese ei ole Scolan lailla systemaattisen yhteiskunnallinen tekijä eikä tyylipuhdas elokuvataituri, mutta ihmis­ystävä ja humoristi hänkin on, ja hänen elokuviensa taustalla kuiskivat milloin Mehän rakastimme toisiamme niin paljon, milloin Terassi, milloin Perhe.

Rakkauden supersankarista Scolan kuiske puuttuu. Rakkaudesta ja ystävyydestä on yhä kyse, mutta kerronta ja kuvasto ovat tuttuja pikemminkin suurisuuntaisista angloamerikkalaisista rakkauselokuvista. Se ei tarkoita sitä, että elokuva olisi huono. Lähinnä tässä paljastuu, että minun mielestäni italialaisen elokuvan ainutlaatuisen perimän pitäisi kertautua ikuisesti pienimuotoisissa, yhteen tai kahteen ränsistyneeseen huoneeseen sijoittuvissa inhimillisissä tarinoissa – kuten Incantesimo napoletanossa ja Scolan elokuvassa Kohtaaminen Roomassa, tämän lajityypin kruununjalokivessä, jossa uupunut perheenäiti ja homoseksuaali toimittaja lohduttavat toisiaan salaa fasistien juhlapäivänä. Tätä lajityyppiä minä näköjään pidän maailmanperintökohteena, jota Paolo Genovesen pitäisi nyt tuotannollaan suojella.

Rakkauden supersankari on niin ollen minun makuuni liian suuri ja kiiltävä ja sentimentaalinen elokuva, ja siinä on liikaa huoneita. Ketään ei edes raahata mielisairaalaan, eikä Hitler vieraile kaupungissa. Herttainen elokuva se sen sijaan on ja huvittava ja kaunis katsella, ja moni ihminen tulee saamaan siitä paitsi paljon iloa myös pontta rakastamiseen sekä uskoa pitkän parisuhteen ihmeeseen. Sitähän se on, ihme. Minunkin rakastettuni on ollut rakastettuni jo kolmekymmentä vuotta, ja yhä hän tulee illalla asentamaan minulle television, vaikka sitten miettiikin, onko elokuvamakuni minulle hyväksi.