Nyt ei ole rakkautta risteilylaivan yökerhon ilmassa. Iso mies on äkäinen henkilökunnalle.

– Tiedättekö, muualla maailmassa on tapana sanoa: ”Päivää, hauska tavata, minun nimeni on sejase, kuinka voitte?” Mutta ei näköjään Suomessa.

Sitten seuraa pari kirosanaa. Iso mies on juuri saapunut tekemään soundcheckiä illan show’taan varten. Kello on viisi iltapäivällä, Baltic Princess vielä satamalaiturissa Helsingissä. Kohta lähdetään kohti Tallinnaa, ja matkan kohokohta on 1990-luvun musiikkitähden Haddawayn keikka – kunhan kakkoskerroksen äänimies tulee hakemaan artistin pitelemän taustalevyn.

– Olen myynyt 40 miljoonaa levyä. Ehkä minun ei enää tarvitse olla juoksupoika, Nestor Alexander Haddaway kuittaa.

Haddawayn vuonna 1993 julkaistu kappale What Is Love myi miljoonia ja on taannut hänelle töitä pari vuosikymmentä. Se on niin sanottua eurodance-tyyliä, jumputtava diskobiisi, jossa säksättävät syntetisaattorit. Niiden päälle Haddaway laulaa – varsinkin livenä komealla äänellään – mahtipontisen kertosäkeen: ”What is love? Baby don’t hurt me, don’t hurt me, no more.”

Sen tunnistavat melkein kaikki, vaikka Haddawayn nimi ei sanoisi mitään. Biisiä on käytetty parissasadassa mainoksessa ja siitä on tehty kymmeniä erilaisia versioita.

Nyt 47-vuotias Haddaway on keikkaillut myös Suomessa lukuisia kertoja ja kiertänyt rantarockit moneen kertaan. Hän siis tietää, miten suomalaiset käyttäytyvät. Suomen-vierailuja ei silti kannata korostaa hänelle.

– Mitä sitten, vaikka olen käynyt täällä useasti? Olen keikkaillut 164 maassa. Olen maailmantähti, Haddaway tiuskaisee ja hyppää lavalle kokeilemaan mikrofonien ja taustamusiikin äänentasoja ja -väriä.

Haddawayn Suomen-keikkaa hoitava Vesa Vähäsarja hymyilee vähän hermostuneesti ja yrittää rauhoitella tilannetta – ja vaihtaa Haddawayn hyttiä sviitiksi, jotta mies ylipäätään suostuisi vetämään keikan.

– Tämä on bisnestä. Esiinnyn sitten, kun minulle on korvattu se, mitä haluan. Missään tapauksessa en esiinny 45 minuuttia, vaikka mitä olisi sovittu. Korkeintaan 25 minuuttia.

Onneksi järvenpääläinen Sanna Jokinen, 42, ei tiedä keikan mahdollisesta peruuntumisesta. Hän tulee hyttikäytävällä vastaan iloisesti nauraen.

– Olitteko te äsken Haddawayn kanssa? Aion yrittää mennä juttelemaan hänelle keikan jälkeen.

Jokisella on tarina kerrottavanaan. Hän nimittäin muistaa erittäin hyvin, milloin kuuli ensimmäisen kerran What Is Loven.

Oli vuosi 1995, kun kuopiolaisessa päiväkodissa työskennellyt Jokinen tuli Helsinkiin työporukan kanssa. Oli päätetty pitää hauskaa ja mennä loppuillasta Happy Days -yökerhoon, joka tiedettiin hyväksi ja suosituksi paikaksi. Yökerhossa oli myös tuttu mies, joka oli alkanut hiukan kiinnostaa Jokista. Puolenyön aikaan kaiuttimista alkoi soida Haddawayn hitti.

– Tuli heti sellainen olo, että nyt on päästävä tanssimaan sen miehen kanssa.

Niin Jokinen pääsikin, ja rakkaus alkoi täyttää häntä ja yökerhon ilmaa. Hän päätyi naimisiin tanssikaverinsa kanssa. Vaikka myöhemmin tuli ero, Jokinen aikoo tänään palata nuoruuden aikaan: toiveikkuuteen, iloon ja muistoihin.

– Olen ajatellut soittaa ex-miehelle tänään keikan jälkeen…

On helppo ymmärtää, miksi Haddawayn edustama iloinen ja energinen tyylisuunta iski myös Suomessa. Elettiin laman jälkitunnelmia. Vuodet olivat harmaita 1980-luvun iloisen vapautumisen ja avautumisen sekä sitä seuranneen romahduksen jälkeen. Nestor Alexander Haddaway syntyi Trinidadissa ja opiskeli Amerikassa, mutta muutti sitten Saksaan. Hän harrasti bänditouhuja ja tanssi, ehti myydä mattojakin.

Musiikillisesti hän olisi mieluiten syntynyt 1950-luvun lopulle, aikaan jolloin valkoiset alkoivat esittää mustaa musiikkia. Miehen pää oli täynnä myös aikalaisvaikutteita: Prince, Queen, Public Enemyn biitit. Mutta mikä olisi hänen juttunsa, millä hän löisi ”halkeaman seinään” musiikkibisneksessä? Musiikin onnenpyörässä on aina satoja mahdollisuuksia. Mihin hän sen pysäyttäisi?

– Halusin tehdä anthemin 1990-luvulle. Jotain isoa, niin kuin 1980-luvun Final Countdown, Haddaway viittaa ruotsalaisen pehmoheviyhtye Europen hittiin.

Sitten pyörä pysähtyi. Yhdessä tuotantotiimin kanssa syntyi What Is Love.

– Muistan, että minun piti laulaa se vähän pidätellen, vähän niin kuin valkoiset laulavat.

Kappale oli välitön hitti. Siitä alkoi hulina ja maailman kiertäminen. Pienempi iso hitti Life julkaistiin parin vuoden päästä. Sittemmin  levymyynti on ollut hiljaisempaa, mutta keikkoja riittää toistasataa vuodessa, Euroopassa, Venäjällä (”käteistä piisaa”) ja Aasiassa erityisesti. Tallinnasta Haddaway lentää suoraan Kazakstaniin. Yksi biisi kulkee aina mukana: Norjassa Haddaway joutui esittämään What Is Loven neljä kertaa yhden illan aikana. Ja ennen kuin sitä ehtii edes kysyä, hän vastaa itse.

– En tietenkään ole kyllästynyt biisiin. Juuri selitin tätä amerikkalaiselle haastattelijalle: Mikä on McDonaldsin suosituin purilainen kautta aikojen? Big Mac. Myykö McDonalds Bic Macia vielä vuosikymmenien jälkeen? Tietenkin.

Haddaway asuu verojen takia virallisesti Monacossa, mutta tärkeä kakkoskoti on Itävallan Kitzbühelissa, parin vuoren välissä. Kodista on kätevä lähteä riippuliitämään tai laskettelemaan.

– Rinteeseen 300 metriä! hän hymyilee, kun ruoka tuodaan pöytään. Haddaway syö jättirapuja laavagrillistä. Punaista lihaa, alkoholia tai huumeita hän ei käytä.

– Kysy vaikka Eliniltä, hän viittaa mukavaan ruotsalaiseen taustalaulajaansa ja tanssijaansa. Iso mies on jo rauhoittunut ja oikeastaan varsin ystävällinen.

– Joskus täytyy vähän äyskäistä, että hommat toimivat. Yritän silti myös kunnioittaa muita ihmisiä.

Kunnioittamisesta Haddaway puhuu mielellään. Hänen mielestään maailma on huonolla tolalla, sillä emme kunnioita tarpeeksi muita ihmisiä, etenkään siivoojia tai muita vähemmän arvostetuissa ammateissa työskenteleviä. Emme myöskään vaadi lapsiamme käyttäytymään kohteliaasti. Vanhemmuus on hukassa.

Haddawayn mielestä olemme menossa kohti Pako New Yorkista -elokuvan maailmaa. Siinä Manhattan ajautuu anarkiaan, eikä ketään päästetä saarelta pois.

– Sosiaalinen tasapaino on järkkynyt. Kohta voi tapahtua ikäviä, myös Euroopassa.

Kasvatuksesta lähtevä muutos on Haddawayn mielestä maailman ainoa mahdollisuus. Poliitikot tai koulu eivät siihen pysty. Haddaway itse opiskeli poliittista historiaa yliopistossa Amerikassa.

– Lopetin, kun näin, ettei maailma halua tulla pelastetuksi. Mitä me olemme oikeasti keksineet sitten pyörän? Edelleen on sotia, mutta ihmisten mielestä joku Mac-tietokone on osoitus edistyksestä. Olemme parempia tuhoamaan kuin pelastamaan itseämme.

Haddaway on oikeastaan varsinainen konservatiivi. Valtiot ovat velkaantuneet liikaa, ja ”italialaiset ovat mukavia, mutta he ovat sössineet asiansa”. Hän ei myöskään halua olla tavoitettavissa kaiken aikaa ja vastailla ystävien tekstiviesteihin heti. Hänen mukaansa muusikot kuolivat 1990-luvulla, kun DJ:t tulivat, ja kaiken päälle kohistaan ilmastonmuutoksesta, vaikka etelänavalla on enemmän jäätä kuin koskaan.

– Minä uskon, että luonto tappaa meidät, ennen kuin me ehdimme tappaa sen, toteaa Elin.

– Tuo oli kyllä hyvin sanottu, Haddaway antaa tunnustusta ja pistelee rapuja suuhunsa.

– Ihan hyvää ruokaa myös, ei mitään kuivattua poronlihaa.

Poronlihaa?

– Mika Häkkinen söi sitä aina autossa. Hyi helkkari, kuinka pahalle se haisi, kun hän avasi pussin. Oli kuulemma terveellistä eikä lihottanut, Haddaway sanoo ja näyttää, kuinka hänen Monacon-ystävänsä Häkkinen taputti mahaansa.

Iltakymmenen aikaan yökerho on vielä hiljainen – näinköhän Haddaway joutuu esiintymään tyhjälle salille? Mutta niin ei käy. Pikkuhiljaa ihmiset saapuvat hyteistään. DJ soittaa 1990-luvun hittejä: Macarena, Coco Jambo. Meno on sellaista kuin laivalla on: viimeiset lapsiperheet ovat vielä vähän syrjemmällä istuskelemassa. Joku nuori nainen osoittaa huimaa taituruutta: hän oksentaa huomaamatta sivummalla ja jatkaa koko ajan tanssimista. Jalka lyö tahtia, kun hän huuhtelee suunsa lonkerolla ja nostaa kädet taas ilmaan.

Loppuyleisö käyttäytyy asiallisemmin, mutta meno alkaa tiivistyä. Lopulta sali on lähes täynnä, kun Haddaway on nousemassa lavalle. Viime hetkellä hänet pysäyttää vaalea nainen, joka tuikkaa lapun Haddawayn käteen.

Paikalla on myös Arto Kangas, vantaalainen rakennusurakoitsija. Hän on omien sanojensa mukaan ”aivan täpinöissään”. Hänellä on pitkä poninhäntä ja tyylikäs kiiltävä musta kauluspaita, jonka avattujen ylänappien välissä komeilee hopeinen skorpioniriipus.

Kankaalla on tänään 50-vuotissyntymäpäivä, ja Ann-Len Bäck on ostanut hänelle lahjaksi risteilyn, jolla esiintyy Kankaan suursuosikki Haddaway.

– What Is Love on niin täynnä energiaa. Olen digannut sitä 20 vuotta. Huudatan sitä aina autossa, ja jos olemme jossain ravintolassa, menemme aina pyytämään sitä soitettavaksi, Kangas kertoo.

Sitten räjähtää. Haddaway osaa ottaa yleisönsä, ja Kangas alkaa tanssia näyttävästi ja tyylikkäästi sivummalla – tanssilattia on liian täynnä hänen pyörähtelyilleen. Kolmen biisin jälkeen tunnelma nousee entisestään, kun What Is Loven alkutahdit kajahtavat ja kolme-nelikymppiset täyttävät lopunkin tyhjän tilan tanssilattialta. Eläkeläiset jäävät istumaan pöytiinsä.

”Don’t hurt me, no more”, yleisö kajauttaa mukana.

Jossain vaiheessa keikkaa Haddaway nostaa eteensä lapun ja lukee:

– Seuraava biisi on omistettu Ardoulle, jolla on tänään viisikymmenvuotissyntymäpäivä! Missä Ardou on? Sinäkö? Sinähän olet hyvännäköinen viisikymppiseksi, olen kateellinen, Haddaway hauskuuttaa ja Arto hymyilee käsi pystyssä.

Lopulta keikka kestää yli tunnin, ja Haddaway vaikuttaa ihan tyytyväiseltä. Niin myös Arto Kangas, samoin kuin kaverukset Henna Franzen ja Satu Ikonen, jotka olivat 1990-luvulla vielä yläasteikäisiä.

– Ihan mahtava keikka! Harmi vain, ettei tullut I Miss You -slovaria. Sitä tanssittiin limudiskoissa aina.

Mutta miten kävi Sanna Jokisen? Täytyy käydä aamulla koputtamassa hänen hyttinsä ovelle. Jokinen avaa oven rakoselleen ja kurkistaa ulos tukka pörrössä. Millainen ilta oli?

– Aivan upea keikka.

Soititko entiselle miehellesi?

– Ei, sitä en tehnyt, Jokinen nauraa.

Aika aikaansa kutakin – tai niin kuin Haddaway sen laulaa toisessa hitissään Life: ”Life will never be the same / life is changing.” ●

Teksti Riku Siivonen, kuva Lasse Lecklin