Istuimme vaimon kanssa olohuoneessani. Oli ilta, puhuimme ja jaoimme viinin, ympärillämme hyvän tahdon hehku, joka taikoi maailman sekasorron pois. Stereoista tuli Leonard Cohenin Dress Rehearsal Rag -laulu Songs of Love and Hate -levyltä, yksi hienoimmista tuntemistani lauluista.
”Masentavaa mutinaa. Vaihda biisiä”, vaimo sanoi.
”Mä en ota vastaan Popeda-fanin musatoiveita.”
Tuijotimme toisiamme. Lämpö haihtui väliltämme niin kuin kesäillan helle imeytyy ylle jyrisevän ukkospilven nousuvirtaukseen. Aloimme väitellä musiikista. Hän puolusti Popedaa ja haukkui Cohenia, minä tein toisinpäin.
Riita kiihtyi ja laajeni emotionaaliseksi Raatteen tieksi. Syytin, ettei hänen englannintaitonsa riittänyt Cohenin runouden arvostamiseen. Halusin myös todistaa väitteeni. Menin tietokoneelle ja tulostin Dress Rehearsal Ragin sanat. Vein ne hänelle ja sanoin:
”Selitä, mistä tässä lauletaan.”
Oi naisen vihaa miehen ylimieltä kohtaan. Riita karkasi hallinnasta, ja kohta huoneessa lepatti kaksi uupunutta keski-ikäistä lemmenhaamua. Vaimo meni nukkumaan, minä istuin sohvalla ja mietin, mitä vittua juuri tapahtui.
Myönsin myöhemmin lapsellisen julmuuteni ja pyysin anteeksi. En silti ymmärtänyt sitä. Valittuni oli tullut luokseni, olin kaivannut häntä ja riemuinnut näkemisestä, ja pian jo raivosin Popedasta ja pidin idioottidosentin lauluntulkintakurssia.
Songs of Love and Hate. En voi kuunnella sitä levyä enää. Toivottavasti en silti ole ainoa, joka ajoittain hämmästyttää itsensä rikkomalla tärkeitä arvojaan.
Paavali kirjoittaa toisessa kirjeessä Timoteukselle, että lopunaikoina ihmisistä tulee kiittämättömiä. Heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Paavali tarkoittaa maailmanloppua, mutta kokemusteni mukaan kiittämättömyys enteilee todennäköisemmin rakkauden loppua. Olen tutustunut kiittämättömyyteeni jo kauan sitten ja kärsinyt siitä, kuten moni omastaan, enkä silti osaa aina torjua sitä, sokeaa kohtaa itseäni elättävässä valossa, pahaa silmää näkyjeni nurjalle puolelle.
Miksi ihminen – ainakin minä – hyökkää joskus sitä vastaan, jota olisi eniten syitä suojella? Mistä tuo kiero halu tulee? Onko se vain paksukalloinen tarve voittaa parisuhdetaistelut? Tunnetteko toisaalta ketään, jolla olisi pakottava tarve hävitä ne?
José Ortega y Gasset on kirjoittanut hauskan esseen rakastumisesta. Hän kutsuu sitä huomiokyvyn kaventumiseksi, ”psyykkiseksi angiinaksi”, ”ohimeneväksi imbesilliydeksi” ja ”unelmien täyttämäksi kapeikoksi”, jossa näkee vain rakastetun ja kadottaa muun maailman näkyvistä.
Olen eri mieltä. Rakastuneena pelkästä jaetusta junamatkasta tulee vaellus olemassaolon perimmäiseen selittämättömyyteen. Sitä näkee ja kokee poikkeuksellisia, koska toisen uteliaisuudenkohteet ovat niin erilaisia. Ja hänen omalaatuisuutensa tuntuu viisaudelta, kuin omaan päähän avautuisi uusi silmäpari.
Kun tätä ihmettä miettii hiljaisina rehellisyydentaukoina, täyttyy kiitollisuudella, vaikka toisen levyhyllystä löytyisi mitä.
Kielitieteilijät arvelevat kiittää-sanan olevan balttilaina, samaa juurta kuin liettuan giedóti, ”laulaa”. Kuulostaa uskottavalta. Kiitollisuus on musikaalinen kokemus. Ihminen tunnistaa osakseen koituneen hyvän, ja tunne-elämän oikulliset palkeet puhkeavat kiittävään lauluun.
Kiittämätön on siis laulamaton, lauluton. Ja niinä mykkinä hälyhetkinä on yhdentekevää, mikä musiikki stereoissa soi. ■
1
José Ortega y Gassetin esseet rakkaudesta on koottu englanninkieliseen laitokseen On Love: Aspects of a Single Theme.
2
Klassisen taloustieteen isähahmo Adam Smith piti The Theory of Moral Sentiments -teoksessa kiitollisuutta eräänä tärkeimmistä sosiaalisista tunteista. Sosiologi Georg Simmel nimitti kiitollisuutta ”ihmiskunnan moraaliseksi muistiksi”.
3
Tahdotko uudenveroisen Cohenin Songs of Love and Hate -cd:n? Meilaa nimesi ja osoitteesi sähköpostiin riku.korhonen@pp.inet.fi. Lähetän levyn ensimmäiselle ilmoittautuneelle. Varoitus: itselleni se on tuonut iloa mutta enemmän harmia.
