Rakastuneena minusta tulee mekaaninen nukke, joka kipittää töppöaskelilla miehen käsipuolessa – säälittävää, mutta en mahda sille mitään
Meillä kaikilla on erilaiset roolit eri ihmisten kanssa. Käskyttävä pomo muuttuu äitinsä edessä vikiseväksi vanukkaaksi. Tämän maailman äitien valta on mittaamaton, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.
”Mä en aio ikinä lukea sun kirjoja enkä kattoa sun roolisuorituksia”, poikani julisti pienenä.
– Sä oot mulle pelkkä nainen!
Määritelmä tuntui yllättävän hyvältä ja selkeältä. Äitinä saa olla pelkästään lasta varten. Olemme hoivaajia ja tarpeitten tyydyttäjiä. Kun lapsesta tulee teini, meistä tulee pankkiautomaatteja. Ehkä joskus kaukana tulevaisuudessa äiditkin nähdään jonkinlaisina persoonina?
”Turvaudun läheisiini mitä oudoimpien kysymysten kanssa. Voiko juustoa pakastaa? Mistä tulee sanonta ”selvä pyy”?”
Meillä kaikilla on erilaiset roolit eri ihmisten kanssa. Käskyttävä pomo muuttuu äitinsä edessä vikiseväksi vanukkaaksi. Tämän maailman äitien valta on mittaamaton.
Minä olen joillekin olkapää, ja annan hyviä neuvoja ongelmatilanteissa. Jos he eivät toimi kuten neuvon, ärsyttää hirveästi. Toista kertaa en terapeutiksesi ala.
Joskus harvoin pääsen rauhoittelijan rooliin. On mahtavaa sanoa jollekin vielä hermostuneemmalle ihmiselle: ”Hengittele! Mieti yön yli!” Yleensä nuo asiat sanotaan minulle.
Taannun siis helposti lapseksi. Esimerkiksi kokouksissa alan piirrellä typeriä kuvia papereihin ja hihitellä vieruskaverille.
Turvaudun läheisiini mitä oudoimpien kysymysten kanssa. Voiko juustoa pakastaa? Mistä tulee sanonta ”selvä pyy”?
Kerran soitin serkkuni vaimolle Tarjalle kesken työpäivän. Hän on töissä Lakimiesliiton työttömyyskassassa.
– Mikä perkele sen brutto- ja nettopalkan ero on? kysyin.
Hän kertoi sen minulle. Olin noin kolmekymppinen.
Osteopaatiltani kysyin, mihin kohtaan kannattaa puukottaa, jos haluaa toisen hengiltä.
– Niskaan, hän vastasi heti.
– Siinä ei ehdi uhri mitään tehdä.
Kiitos tiedosta! Ehkä tarvitsen sitä joskus.
”Olemme varmasti kaikki jakautuneita persoonallisuuksia. Mikä mahtaa olla kenenkin todellinen persoona? Onko sitä edes olemassa?”
Joittenkin ihmisten kanssa heittäydyn lähes vauvaksi. Sitten valitan siitä, että minua holhotaan. Mutta osaan itsekin holhota. Joskus sille annetaan arvoa, joskus ei. Tarjosin kerran yökerhossa ystävälleni Miralle seesamikeksiä, kun hän valitti heikotusta. Hän katsoi keksiä halveksien ja mölähti: ”Syö ite seesamis!” Sen jälkeen en ole tarjonnut hänelle mitään.
Näyttelin eräässä tv-sarjassa kukkakauppiasta, joka sairasti vatsasyöpää. Minulla oli itselläni masennuskausi. Kun kamera kävi, näyttelin roolia. Kuvaustauoilla näyttelin itseäni. Eli sitä iloisempaa versiota minusta. Vähän normaalimpaa. Näin jälkikäteen ajateltuna ihmetyttää, että miksi? Miksen voinut olla pausseilla juuri niin alakuloinen kuin olin? Hauskuuttaja palaa helposti loppuun.
Rakastuneena minusta tulee mekaaninen nukke, joka kipittää töppöaskelilla miehen käsipuolessa. Säälittävää, mutta en mahda sille mitään. Kyllä ne askeleet siitä sitten vähitellen pitenevät, mutta palautuvat silloin tällöin töpöiksi.
Olemme varmasti kaikki jakautuneita persoonallisuuksia. Mikä mahtaa olla kenenkin todellinen persoona? Onko sitä edes olemassa?
