Dzogchen. Kahdeksan isoa tikkukirjainta ilmestyy haastattelulehtiön takapuolelle, Peter Høeg kirjoittaa ne siihen. Hän laskee kynän pöydälle, ojentaa lehtiön takaisin ja palauttaa katseen kiintopisteeseensä, suoraan keskustelukumppanin silmiin. ”Tämä on metodi, jota seuraan. Periaatteessa kyse on vain omien ajatustensa kanssa olemisesta, mutta kun kulkee tiellä pidemmälle, tarvitsee leikkikavereita. Tarvitsee myös opettajan, sillä juttu muuttuu monimutkaiseksi.”
Tämän tiesin jo etukäteen: Høeg on meditoinut kohta kaksikymmentäviisi vuotta, kirjailijan uransa alusta lähtien. Nykyään hän meditoi ällistyttävän paljon, useita tunteja päivässä.
Hän on muuttanut Kööpenhaminan vilinästä Jyllannin hiljaisuuteen, jotta hänellä olisi enemmän tilaa ja aikaa omille ajatuksilleen. Lisäksi hän harrastaa säännöllisesti pitkiä retriittejä, eristäytyy täydellisesti muusta maailmasta joko yksin tai perheensä kanssa.
”Minulle dzogchen on sydämen tiedettä. Kutsun sitä niin. Siinä edetään askel askeleelta syvemmälle, johdonmukaisesti, ilman manipulaatiota tai uskomuksia. Järjestelmällisyydessään se muistuttaa luonnontieteitä, mutta tutkimuskohteena on sydän.”
Kutsumuksen syvyys tulee silti yllätyksenä. Ajatellessaan aihetta Høeg alkaa puhua nopeammin. Hän tulee hieman lähemmäs, nojautuu eteenpäin punaisella sohvalla. Käsi ojentuu kohti kuin houkuttelisi mukaan.
”On väärinkäsitys, että meditaatio olisi itsekeskeinen trippi, jossa jahdataan yksilöllisiä kokemuksia. Kyse on syvällisen yhteyden hakemisesta kanssaihmisiin. Henkisyydessä on aina kyse yhteyden hakemisesta.”
Siihen Høeg selvästi pyrkii nytkin, syvälliseen yhteyteen.
On tavallinen torstaiaamu Kööpenhaminan keskustassa, istumme hänen kustantajansa konstailemattomassa toimistohuoneessa. Peter Høegin tähänastisessa elämässä on ollut satoja samankaltaisia tilanteita, mutta siitä huolimatta hän haluaa olla ehdottomasti läsnä myös tässä: kohdata tuntemattoman ihmisen, joka Helsingistä asti on lentänyt häntä tapaamaan.
Näin kokonaisvaltainen läsnäolo herättää siihen tottumattomassa alkuun levottomuutta. Høegin katse on lempeä mutta herkeämätön, se saa minut sekoilemaan sanoissani.
Hänen koko olemuksensa huokuu tyyneyttä, joka jollain kummallisella tavalla saa hiljaisuuden kaikumaan huoneessa. Mielessä pyörii tietoisuus siitä kaikesta, mitä tämä 53-vuotias mies on ehtinyt tehdä: ennen kuin hänestä tuli kansainvälinen menestyskirjailija, hän ehti toimia muun muassa balettitanssijana, merimiehenä, miekkailijana ja näyttelijänä.
Onko siis ihme, jos tällaisen henkilön seurassa tuntee itsensä henkiseksi kääpiöksi, keskittymiskyvyttömäksi nykyolennoksi maailman miljoonien ärsykkeiden armoilla?
Kun Høegin intensiivisyyteen tottuu, kun hyväksyy oman suhteellisen pienuutensa ja asettuu kohtaamiseen, hetki alkaa tuntua harvinaislaatuiselta. Hän on heittänyt ilmaan kutsun, syvällisen kohtaamisen haasteen, ja alkusokista selvittyäni olen jo valmis ottamaan sen vastaan. Nuo kahdeksan tikkukirjaintakin, yllättäen melkein hartaaksi tiivistyneen tunnelman.
”En ole uskovainen”, Høeg täsmentää. ”Dzogchen on kehitetty buddhalaisuuden piirissä, mutta minä en ole buddhalainen. Olen vain tämän metodin harjoittaja. Uskon inhimilliseen kokemukseen, en uskomusjärjestelmiin.”
Uskontoja käsittelee myös kirja, jonka takia tapaamme. Toukokuussa suomeksi ilmestyvä Norsunhoitajien lapset on Høegin uran seitsemäs romaani ja toinen kymmenen vuotta kestäneen tauon jälkeen. Oikeastaan siitä piti tulla lastenkirja: saksalainen kustantaja ehdotti Høegille, että tämä kirjoittaisi uskonnoista alaikäisille lukijoille.
Neljätoista päivää Høeg vietti talossa, jossa hän kirjoittaa kaikki kirjansa. Hän työskenteli samalla tavalla kuin aina alkuvaiheessa, ei toisin sanoen kirjoittanut riviäkään: istui vain sängyn laidalla ja antoi kielen virrata mielessään. Kahden viikon jälkeen hän tiesi, ettei hänestä olisi lastenkirjailijaksi.
Jäljelle jäi ääni. Se kuului teini-ikäiselle pojalle, joka tarjoutui kirjailijan palvelukseen, oman tarinansa kertojaksi. Ääni oli niin vahva, että Høeg lähti seuraamaan sitä.
Yllättävintä kirjassa on tyylilaji. Peter Finø, kirjan neljätoistavuotias päähenkilö, kertoo tarinan pappisvanhempiensa katoamisesta ja sitä seuranneista tapahtumista niin kuin neljätoistavuotias lahjakas ainekirjoittaja voisi sen kertoa jostain yliluonnolliset kyvyt saatuaan: pitkin polveilevin lausein ja jokaisen yksityiskohdan äärimmilleen paisuttaen. Kertojan Peppi Pitkätossua muistuttava isosisko tuo mieleen Astrid Lindgrenin. Perhe on samalla tavalla kaoottinen ja arki absurdin värittämää kuin vaikkapa John Irvingillä.
Romaani on humoristinen, muulla sanalla sitä ei voi kuvata. Høegia taas ei varsinaisesti tunneta humoristina, päinvastoin. Ei hän sellaiselta näytäkään. Hän kyllä hymyilee koko tapaamisemme ajan, mutta hänen hymynsä on tasainen ja lempeä, ei ikinä huvittava eikä huvittunut.
”Huumori on minulle läheinen maisema, jota en ollut vielä kartoittanut kirjoittamalla. Tunsin tarvetta matkustaa tässä maisemassa. Se oli osin tietoinen päätös mutta myös sisäinen tarve. Kirjat eivät ikinä ole vain älyllisiä aikaansaannoksia. Avaan järjestelmäni, jotain virtaa sen lävitse, ja siitä sitten syntyy kirja.”
Miten huumori ja uskonnolliset teemat sopivat yhteen? Eikö se ole vähän niin kuin tulta sekoittaisi veteen?
”Ei lainkaan. Enkä missään nimessä tee uskonnoista pilkkaa. Nauran niille sydämellisesti.”
Kieltämättä eri sortin uskovaiset näyttäytyvät Norsunhoitajien lapsissa enimmäkseen armeliaan naurettavassa valossa. Tilten isä ja äiti, pappi ja kanttori, lavastavat ihmeitä kotiseurakunnassaan Finøn saarella. Samalta kuvitteelliselta saarelta löytyy myös merkillinen buddhistiluostari. Kun tarina etenee Kööpenhaminaan, siellä on meneillään kaikkien maailman uskontokuntien yhteinen keskustelufoorumi. Vaikka se romaanissa toimii vain farssin loppunäyttämönä, taustalla on vakava ajatus.
”Nimenomaan uskontojen välistä dialogia ihmiskunta kaipaa. Uskonnollinen fundamentalismi on aikamme suuria uhkia.”
”Kaikki uskonnot väittävät, että juuri niillä on ainoa oikea vastaus. Ainoastaan meidän jumalamme on oikea jumala, se on kaikkien uskontojen väite. Ja kun tieto nykymaailmassa kulkee vapaasti ja salamannopeasti, kun ihmiset voivat nähdä internetistä, että tarjolla on muitakin vastauksia, uskonnot pelästyvät. Fundamentalismi on uskontojen regressiota, käpertymistä takaisin lapsen tasolle. Se on pelkoon pohjautuva primitiivireaktio.”
Kirjan kauneinta antia ovat kohdat, joissa teinipoika herää miettimään omaa perimmäistä yksinäisyyttään ja kaiken katoavaisuutta: myös itsensä ja kaikkien niiden rakkaiden ihmisten, joiden olemassaolosta hänen oman elämänsä merkityksellisyys oikeastaan riippuu. Nämä oivallukset Høeg tarjoilee sellaisenaan, ilman yritystäkään hauskuttaa.
”Lapset miettivät tuollaisia asioita. Jo pieni lapsi tiedostaa syvällisiä psykologisia, eksistentialistisia, selittämättömiä kysymyksiä. Heillä ei vain ole kieltä näille kokemuksille, siksi meidän aikuisten on vaikea ymmärtää heitä. Kun lapset kertovat näistä tuntemuksistaan aikuisille, aikuiset eivät usko, he sanovat lasten olevan väärässä. Mutta eivät he pyydä meiltä selityksiä, he haluavat vain meidän kuuntelevan. Olisi äärimmäisen tärkeää jaksaa kuunnella, mitä lapset meille sanovat.”
”Lapset ovat auki sellaisille tietoisuuden tasoille, jotka aikuisilta pysyvät suljettuina. Kirjoittaessani pyrin kohti lapsen avoimuutta. En tietenkään kuvittele palaavani lapseksi. En halua olla lapsi, haluan olla aikuinen. Haluan että minulla on aikuisen ihmisen äly, kyvyt ja osaaminen. Haluan kantaa vastuuni vanhempana. Mutta haluan olla aikuinen, joka ei ole menettänyt lapsen avoimuutta ja haavoittuvuutta.”
Lapsen kokemus, lapsen älykkyys, lapsen haavoittuvuus. Peter Høeg puhuu harvinaisen paljon lapsista. Hänen kirjansakin vilisevät lapsia, nimenomaan älykkäitä ja haavoittuvaisia. Jollain tapaa juuri lapsihahmojen kautta Høegin romaanit pyrkivät irti ahtaan realismin rajoista, kohti yliluonnollista, selittämätöntä tai ainakin arkikokemuksen ylittävää.
Toisaalta Høegin kirjojen lapset ovat aina vaarassa. Heitä tapetaan, heitä siepataan, heitä manipuloidaan. Heitä tarkkaillaan, rangaistaan, vahditaan ja lyödään. Heidän vapautensa uhataan riistää. He ovat täydellisesti aikuisten armoilla ja voivat selvitä vain oman neuvokkuutensa ansiosta.
Tätä kautta katsottuna Høegin tyyleiltään ja lähestymistavoiltaan kirjava tuotanto on oikeastaan vain yksi teema lukuisine variaatioineen. Jollain tasolla kyse on aina aikuisten ja lapsien suhteesta, täysikasvuisten vastuusta ja velvollisuuksista alaikäisiä kohtaan. Läpitunkevalle motiiville on mahdotonta olla etsimättä selitystä kirjailijan lapsuudesta, joka 15-vuotiaaksi asti kului erilaisissa koulukodeissa ja kasvatuslaitoksissa. Hänen uransa hurjin kirja on vuonna 1993 ilmestynyt Rajatapaukset, jossa hän palasi suoraan ilmeisen omakohtaisiin kokemuksiinsa.
Norsunhoitajien lapsissakin viranomaiset aikovat toimittaa sisarukset yhteiskunnan vähemmän hellään huomaan. Rajatapauksiin sitä yhdistää myös samanikäinen kertoja. Mutta seitsemässätoista vuodessa on tapahtunut paljon, kauheat muistot kenties haalistuneet tai painuneet isyyden palkitsevien kokemusten alle. Siinä missä Rajatapaukset on vimmainen todellisuuden kuvaus, Norsunhoitajien lapset on lempeä satu – yhtä päättäväisesti lasten puolella mutta ymmärtäväisempi ja anteeksiantavaisempi aikuisia kohtaan.
”Lapsia kohdellaan nykyään järkevämmin ja oikeudenmukaisemmin kuin ennen”, Høeg sanoo.
”60-luvun lopulta tähän päivään yhteiskunta on muuttunut valtavasti. Yksi iso ja ehdottomasti myönteinen muutos on vanhan, autoritaarisen koulujärjestelmän katoaminen. Kasvatuksesta on enemmän ymmärrystä ja tietoa.”
Høeg itsekin on ehtinyt käydä jo läpi pitkän matkan vanhemmuuden kaarta, vauvaiästä aikuisuuteen. Hänen tyttärensä ovat 20- ja 17-vuotiaita. Uuden kumppaninsa kanssa Høegillä on kaksivuotias poika.
”Rakkaus ja läsnäolo”, Høeg sanoo, käsi kirjaimellisesti sydämellä.
”Ne ovat tärkeimmät asiat, jotka isä tai äiti voi lapselleen antaa. En tiedä olenko aina onnistunut välittämään niitä omille lapsilleni, mutta ainakin olen yrittänyt.”
Varmasti. On mahdotonta kuvitella Høegin suhtautuvan vanhemmuuteen millään tavalla välinpitämättömästi, on itse asiassa mahdotonta kuvitella hänen epäonnistuvan. Jos hänen keskittymisensä ventovieraankin seuraan on näin kokonaisvaltaista, hän on takuulla lapsilleen enemmän kuin läsnä. Mutta onko hän koskaan tuntenut ristiriitaa kirjailijan työn vaatiman yksinäisyyden ja vanhemmuuden läsnäolon välillä?
”En ikinä. Olen perhekeskeinen ihminen, tuntisin itseni osattomaksi ilman perhettä. Olen sitä paitsi käynyt läpi avioeron. Eroaminen tytärteni äidistä oli erittäin epämiellyttävä kokemus. Jotta elämäni olisi täyttä, haluan elää perheen ympäröimänä.”
”Perhe-elämässä on sama haaste kuin elämässä muutenkin, on löydettävä tasapaino. Miten nauttia perheen läheisyydestä ja turvasta mutta antaa samalla jokaiselle perheenjäsenelle riittävä määrä yksilöllistä vapautta. Minulle on annettu tämä vapaus. En ole ikinä kokenut, että perhe olisi millään tavalla haitannut kirjoittamistani. Päinvastoin.”
Perhekeskeisyys, hengellinen etsintä, osittainen erakoituminen – on houkuttelevaa tulkita Peter Høegin elämänvalinnat eräänlaiseksi itsesuojelumekanismiksi.
Høeg on ollut menestynyt kirjailija uransa alusta lähtien. Jo hänen esikoiskirjansa, Kuvitelma 20. vuosisadasta, julkaistiin kahdeksassa maassa. Hän sanoo olleensa valmis kansainväliseen uraan ja tajunneensa jo varhain sen riskit.
Silti Lumen taju muutti pelin säännöt. Dekkarin imuvoimaiseen muotoon kiedottu surumielinen ihmisyyden kuvaus tuntuu vielä parikymmentä vuotta myöhemminkin luettuna poikkeuksellisen menestyksensä arvoiselta, sekä ehdottoman omaperäiseltä että oudolla tavalla lähestyttävältä. 36-vuotiaana ”Smilla-kirja” (näin tekijä itse sitä toistuvasti kutsuu) teki Høegistä tähden ja avasi hänelle loppuiäkseen maailmanlaajuisen lukijakunnan. Samalla se totta kai altisti hänet maineen vaaroille ja uhkasi sitä sisäistä rauhaa, joka on etenkin Høegin romaanien kaltaisten kirjojen kirjoittamisen edellytys.
Jokainen niistä on älyllinen pyrintö, avaus kohti jotain uutta. Filosofiset ja eksistentialistiset teemat eivät aina sula saumattomasti osaksi romaanin kokonaisuutta, tieteellisessä osaamisessa ja kirjaviisaudessa on toisinaan briljeeraamisen tuntua, mutta parhaimmillaan Høegin teksteissä on sekä harvinaista inhimillistä lämpöä että lähes epäinhimillistä suvereeniutta. Kun kirjailija istuu mökkiinsä mietiskelemään uutta romaania, rima on aina asetettu ennätyskorkeuteen.
”Tietenkin olen tuntenut paineita. Lumen tajun jälkeen minun oli tehtävä asioiden tärkeysjärjestys itselleni selväksi. Kaikkein tärkeintä on olla läsnä perheelleni ja ystävilleni, yrittää olla hyvä puoliso ja isä. On tärkeää kirjoittaa jokainen kirjansa niin hyvin kuin ikinä on mahdollista. Kolmas olennainen asia on seurata henkistä etsintää, päästä syvemmälle omaan sydämeensä ja mieleensä.”
”Järjestin elämäni näiden periaatteiden mukaisesti. Osoitteeni ja puhelinnumeroni ovat salaisia. Minulla ei ole edes sähköpostia. Jo viisitoista vuotta sitten lakkasin kiertämästä markkinoimassa kirjojani. Tällaisilla tietoisilla toimilla olen saavuttanut ihanteellisen aseman. Voin nauttia yhteydestä suureen lukijakuntaan ja silti elää sellaista hiljaista elämää, jota haluan elää.”
Kymmenen vuotta, vuodesta 1996 vuoteen 2006, se elämä oli todella hiljaista. Osin hämmennystä herättäneen Naisen ja apinan jälkeen Høeg päätti seurata entistä päättäväisemmin omaa kirjailijan polkuaan. Hän lakkasi lukemasta kaunokirjallisuutta. Hän kirjoitti joka päivä pari tuntia, ja tuloksena oli yhteensä kaksituhatta käsin kirjoitettua liuskaa. Niistä jalostui hitaasti paksu paluuromaani Hiljainen tyttö, jonka juonta kaihtava, unen logiikalla etenevä kokonaisuus oli monille kriitikoille liikaa. Mestarin paluuta oli odotettu, mutta erityisesti Tanskassa ja Saksassa vastaanotto oli penseä.
”Hengellisyydestä ja transsendenssistä kirjoittaminen on riski, tiedostin sen kyllä. Kirjailijana haluan ottaa riskejä. Mutta kun romaanin on saanut valmiiksi, sitä haluaa vain mahdollisimman monen ihmisen rakastavan sitä. Jos niin ei käy, tuntee itsensä hyvin, hyvin hylätyksi. Hiljainen tyttö on ainoa kirja, jonka vastaanottoa miettiessäni tunnen jotain surun kaltaista.”
”Luovassa työssä ihminen on yhteydessä johonkin itseään isompaan. Toisaalta se väistämättä pönkittää tekijän egoa. Tässä on ristiriita, joka hiertää. Joskus mietin, onko meditoinnin pyrkimysten ja kirjailijan työn välillä sovittamaton konflikti.”
Onko Høeg koskaan todella miettinyt kirjoittamisen lopettamista? Tuliko kenties sen kymmenen vuoden kirjoitustyön aikana ajatusta, että elämänsä päivät voisi käyttää myös toisin?
”Ei silloin. Kun on päättänyt kirjoittaa kirjan, vapautta ei ole. Työ ottaa tekijän valtaansa, se on vain tehtävä loppuun. Mutta kun romaani on valmis, vallitsee hetken tietynlainen painottomuus. Tässä avoimessa tilassa kysyn itseltäni kerta kerralta painokkaammin, mitä teen loppuelämälläni. Ajan rajallisuuden tiedostaa paljon konkreettisemmin kuin parikymmentä vuotta sitten. Mikä on parasta minulle? Mikä on parasta ihmisille ympärilläni?”
Eräs vaihtoehto liittyy lapsiin. Høeg perusti 90-luvulla kirjojensa tuotoilla Lolwe-säätiön, joka on auttanut kehitysmaiden naisia ja lapsia. Nyt hän kertoo olevansa mukana ajatushautomossa, joka kehittää strategioita noin kaksitoistavuotiaiden ongelmaoppilaiden auttamiseksi.
Pimeydestä valoon löytänyt selviytyjä on selvästi päättänyt tehdä kaikkensa, etteivät menneisyyden virheet toistuisi.
”Maailma on muuttunut niin nopeasti, ettei koulujärjestelmä ole pysynyt perässä. On jossain määrin epäselvää, miten aikuisten ja lasten, opettajien ja oppilaiden, pitäisi toimia keskenään. Me teemme esityksiä uusista opetustavoista, järjestämme esimerkiksi empatiakursseja opettajille. Olen itse kirjoittanut opetusmateriaalia. Miten saat lapseen kirkkaan, sydämestä syntyvän yhteyden. Miten auttaa lasta kasvamaan kohti aikuisuutta luopumatta lapsesta sisällään. Kun mietin mahdollista elämänmuutosta, mielessäni käy keskittyminen tällaiseen toimintaan.”
Tämä on vakavan ihmisen puhetta, tämä kaikki, humoristi ei puhuisi näin. Enkä mahda sille mitään, on kai esitettävä rehellinen mielipiteeni, ei Høegille mutta tässä: Norsunhoitajien lapset ei ole hauska kirja. Kerronnallisesti kekseliäs kyllä, havainnoiltaan runsas muttei hauska – sitä lukiessa suupielet tuskin edes kääntyvät ylöspäin. Høegin huumorissa on jotain vähän väkinäistä, aivan kuin hän yrittäisi koko ajan piilottaa luontaisen vakavuutensa.
Kahden keskenkään ei naurata. Koko haastattelun aikana emme kumpikaan edes hivenen hörähdä. Eikä se haittaa, päinvastoin, Peter Høeg ei ole sellainen mies, jonka kanssa haluaisi naureskella tyhjänpäiväisille asioille. Paljon luontevammalta tuntuu puhua isoista ja merkityksellisistä, esimerkiksi nyt maailman tilasta.
”Seisomme jonkinlaisella kynnyksellä. Ihmiskunnalla on edessään mahdollisesti suuri harppaus. Suurta harppausta edeltää aina kriisijakso. Oikeastaan rakkaudessakin on tämä sama kuvio. Kun ihminen kohtaa elämänsä rakkauden, sen todellisen ja syvän, syntyy ensin yleensä ongelmia. Muutos pelottaa.”
Onko tällainen harppaus mahdollinen?
”Uskon että se on. Uskon että se tapahtuu. Olemme matkalla kohti empaattisempaa maailmanjärjestystä. Yksi suurimmista ongelmista on vaurauden uskomattoman epäoikeudenmukainen jakautuminen. Modernin länsimaisen egon elämäntapa on lähestymässä loppuaan. Näiden itsekkäiden, omia etujaan puolustavien kansallisvaltioiden, jotka ovat vain egojen kasautumia. Maailmaa ei enää tulevaisuudessa voi hallita tällä tavalla.”
Mikä tällaisessa murroksessa on pohjoismaisen yhteiskuntamallin tulevaisuus? Suomen tai Tanskan, näiden pienten syrjäisten hyvinvointivaltioiden, jotka raskaimmasta kuorrutuksestaan riisuttuinakin ovat hyväosaisia ahmatteja maailmanlaajuisen niukkuuden pöydässä? Johtaako globaalin tasa-arvon toteutuminen entistä suurempaan epätasa-arvoon maailman vielä toistaiseksi vauraalla puolella?
”Tuo on erittäin hyvä kysymys. Vaikka olen kirjoittanut Tanskasta kriittisesti, minun on rehellisesti sanottava, että pidän Skandinavian maita melkein malliyhteiskuntina. Demokratia toimii täällä paremmin kuin missään muualla. Meillä on melkein täydellinen tasa-arvo. Universaalin hyvinvointivaltion idea on hieno ja pohjoismainen.”
”Luulen, että Pohjoismaat ja koko Eurooppa joutuvat kokemaan merkittävän taloudellisen alamäen. Me emme näe mitä todella tapahtuu Aasiassa. Me kuvittelemme vieläkin, että voimme vain siirtää sinne kaikki vähemmän mukavat työt ja pitää täällä hienot ja kannattavat. Niinhän se ei toimi, he kyllä osaavat varsin hyvin tehdä itse ihan kaiken. Kun tämä tapahtuu, miten pystymme säilyttämään valtioidemme oikeasti hyvät ja edistykselliset piirteet?”
Huoneessa ei ole kelloa, Høegin ranteessa sellaista ei tietenkään ole. Jos kustantajan edustaja ei ilmestyisi ovensuuhun koputtelemaan, hän luultavasti vain jatkaisi keskustelua. Minäkin jatkaisin, olen saavuttanut sellaisen tilan, intensiteetin kuilu välillämme on kuroutunut kapeammaksi. Tuntuu että Høeg on auttanut minut sen yli, tavallaan kohottanut läsnäoloni vahvuutta saadakseen juttuseuraa.
Dzogchen. Nuo kahdeksan kookasta kirjainta lehtiön selkämyksessä. Kotona on totta kai mentävä nettiin tutkimaan asiaa.
Dzogchen, Suuri täydellisyys, on tiibetiläisten koulukuntien huippu, korkein ja välittömin polku kohti henkistä kehitystä. Pikemminkin kuin uskonnollinen doktriini, dzogchen on sisäisen tiedon järjestelmä. Suurin painoarvo on yksilöllisen tietoisuuden kehittämisellä. Henkilökohtainen vapaus on tärkeä aspekti, joten harjoittajilla ei ole mitään pakkoa noudattaa sääntöjä tai antaa munkinvaloja.
Siis juuri niin kuin Høeg sanoi. Ei mikään epämääräinen lahko, vaan avoin järjestelmä.
Eikä hänen liki päällekäyvä henkisyytensä jälkikäteen ajateltunakaan tunnu kiusalliselta tai uhkaavalta, enemmänkin ominaisuudelta, joka minulta valitettavasti puuttuu. Kuka tahansa haluaisi huokua sellaista rauhaa.
Toisaalta huomaan, että syvällisessä kontaktissa pitkälle edistyneen dzogchen-harjoittajan kanssa on tietty lumouksen elementti. Ei siis niin, että Høegin ajatukset jotenkin jälkikäteen tuntuisivat latteilta; ne vain tuntuivat vielä merkityksellisemmiltä sillä nimenomaisella hetkellä. Kun on kahden kesken poikkeuksellisen älykkään, menestyneen, rauhallisen ja kieltämättä poikkeuksellisen vaikuttavan ihmisen kanssa, sitä alkaa melkein toivoa mahdottomia: kuvitella tavanneensa sen poikkeusyksilön, jolla on vastaukset kysymyksiin, joihin vastauksia ei ole.
Paperilla suuret sanat, sellaiset kuin rakkaus, transsendenssi ja empatia, ovat vain sanoja. Jotta niihin todella voisi uskoa, ne tarvitsevat tuekseen inhimillistä läsnäoloa. Tai sitten jotain painavampaa kuin lehtijutun, kenties kirjan. Kirjat nyt kuitenkin ovat kirjailijan vakavimpia yrityksiä inhimilliseen yhteyteen, haastattelut niihin verrattuna arjen kaaokseen katoavia hetkiä.
Tulee mieleen erään Høeg-fanin minulle ennen matkaa antama evästys. ”Se on ihminen, jolta kirjojensa takia haetaan näkemyksiä maailmasta ja elämästä. Mutta tuskin sillä suurta viisautta on jaettavanaan, vain tarkka näkökyky ja taito ilmaista asioita.”
Se on jo valtavasti. Enempää olisi kohtuutonta toivoa.
