On sunnuntai, elokuun 14. päivä vuonna 1927. Kuutta makuuvaunua vetävä höyryveturi puhkuu mustaa savua taivaalle, jota auringon hentoinen ensi säde vasta valmistautuu valaisemaan. 

Kello 4.30 Tampereelta pohjoiseen kulkevan yöpikajunan yhdessä käymälässä Ruutanan pysäkin kohdalla nainen synnyttää. Äiti hylkää vastasyntyneen tyttärensä välittömästi ja tunkee hänet vessanpöntöstä ulos kiskoille, junan alle.

Myöhemmin viranomaisten tutkimukset paljastavat, että alaston pienokainen on pompahtanut kuusi kertaa radan pientareella ja sitten pysähtynyt hiekkatörmään vasemmalle kyljelleen.

Karkea sora rouhii vastasyntyneen vasemman käden ja jalan vammoille. Aivojen oikeasta puoliskosta katkeaa verisuoni. Se heikentää oikean silmän näön pysyvästi.

Mutta vauva on kuin onkin hengissä.

– Se vauva, se olin minä, Lahja Orvokki Rekola, 87, sanoo Kangasalla, Rikun ryhmäkodissa.

Armon vuonna 2015 maaliskuun aurinko kirkastelee kaihtimien raoista, kun Rekola kuvaa oman huoneensa sängyn laidalla jämptisti 88 vuoden takaiset tapahtumat.

Kohtaloonsa syyttömän ihmisenalun ei ollutkaan määrä kuolla.

– Suojelusenkelini oli pyhäaamuna valppaana.

Rekola sanoo uskovansa korkeimman johdatukseen, jonka myötä kaksi metsämiestä osui radanvierukseen kuulostelemaan saalisääntä.

– Mutta heidän korviinsa erottuivatkin lapsen pärskähdykset, Rekola kuvaa.

Hiedalla itkevä pikkuvauva toki säpsähdytti, mutta oitis toinen miehistä jo suojasi löytölasta toisen kiiruhtaessa kohti asemataloa. Varsin pian ratavartija Johannes Kangas oli jo tuomassa vauvaa kotiinsa, jossa hälyyn heräsi viiden tyttären ja kahden pojan suuruinen perhe.

– Kankaiden nuorimmainen oli yhä imetysiässä, ja äiti ystävällisesti antoi minulle heti vahvistusta. Myöhemmin sain kuulla, kuinka olin kiukkuisesti tarttunut rintaan kiinni ja alkanut ahnaasti syödä.

Nimetön, tuntematon, viluinen, yltä päältä haavoilla ollut tyttölapsi vietiin sitten pihasaunaan, pestiin muuripadan haalealla vedellä ja puettiin pellavapaitaan.

Silloin ei ehditty ajatella tulevaa. Sitä, että tieto löytölapsen syntyperästä tulisi jäämään vuosikymmeniksi pimentoon. Poliisi ei tuona sunnuntaina päässyt tutkimaan makuuvaunujunaa ennen kuin sen pääteasemalla Vaasassa.

Etsitty äiti oli silloin jo kadonnut teilleen.

– Minulle järjestyi paikka Kangasalan vanhainkotiin. Täällä sitten elin ensin vanhusten keskellä ja nyt olen itse vanhus, Rekola kertoo.

Löytölapsi  sai  hätäkasteen ja lain määräämän sukunimen Valtio. Etunimi Lahja tuli Kankaan tyttäriltä, jotka olisivat halunneet pitää kotiinsa tupsahtaneen lahjan omana sisarenaan.

Toinen etunimi lainattiin ratavartijalta, joka kuvasi löytölasta, että niinhän se oli kuin pieni orvokki.

Jokusen vuoden vartuttuaan Lahja Orvokki Valtio oli jo kylän lapsikatraassa. Talveen kuuluivat lumileikit. Kesäisin taas pulahdettiin hiekkapohjaiseen lähijärveen.

– Vammojeni vuoksi en koskaan oppinut uimataitoa, mutta polskuttelin rannan tuntumassa käsipohjaa. Se oli niin hauskaa, että joskus vedestä noustessa hampaat löivät loukkua ja sormet sinersivät kylmästä.

Vakituisista kavereista rakkaimpia olivat muonamiehen Kerttu sekä rovastin Hilkka.  

Kun tietoa Lahja Orvokin vanhemmista ei kymmenessä vuodessa saatu, Valtio päätettiin vaihtaa Rekolaksi. Sukunimi lainattiin tilalta, jossa vanhainkoti sijaitsi.

– Koulussa jouduin kärsimään taustastani. Ikävintä oli, kun pojat tahtoivat kiusata ja potkia minua. Se teki oikein kipeää.

– Kun muut lapset välitunneilla puhuivat äideistään, minulla oli vain mykkä kaipaus. Oi, jos minullakin olisi oikea äiti...

Vuonna 1937 Tursolan alakansakoulussa napatussa luokkakuvassa kolmisenkymmentä kymmenvuotiasta pursuaa iloa.

– Olen eturivissä toinen vasemmalta sen ajan muodin mukaan värikkäässä esiliinassa, kuten muutkin tytöt, Rekola kertoo.

Kansakoulun jälkeen hän siirtyi kolmen kilometrin päähän jatkokouluun, jonne vanhainkodin työnjohtaja Vilho Moisio hänet aina aamuisin kuljetti hevosrattailla, reellä tai pyörällä. Paluut piti kävellä yksin.

Aikuiseksi  vartuttuaan Lahja Orvokki Rekola haaveili lastenhoitajan työstä. Ensimmäisenä elintuntina syntyneet fyysiset vammat kuitenkin estivät tylysti unelman.

– Olin sitten hyödyksi omavaraistaloudessa elävässä vanhainkodissamme.

Kun puutarhamarjasato oli kehno, metsään komennettiin ämpäriarmeijat.

– Yhtenä vuonna sain valkoiseen sankakoppaani peräti neljä marjaa, toiset eivät sitäkään. Plussaksi jäivät vain hyvät eväät.

Toisena vuonna luonto oli anteliaampi, ja silloin marjoista myös maksettiin. Rekola tienasi mustikoilla 175 markkaa, yksi vanhuksista taas puolukoilla 500 markkaa.

Kutominen ja käsitöiden tekeminen myös myyjäisiin on ollut Rekolan mielipuuhia. Runossaan Takkatulella Rekola sanoo paljastavansa elämän tarkoituksen:

”Mietin takkatulen hiilloksella,

etsin arvoitusta elon lain.

Kun näin koen, kauan ajatella,

yhden ainoan vastauksen sain.

Jos sun tielles elo ruusut tuo,

niistä toisillekin osa suo.”

Apu-lehdessä syksyllä 1957 ilmestyneessä Jukka Tyrkön jutussa Missä on minun äitini? Lahja Orvokki kertoo hoitojaksosta Lastenlinnassa Arvo Ylpön käsissä.

Ylpön todettua, etteivät synnytyksessä tai radan pientareella raahautumisessa tulleet vammat olleet parannettavissa, Rekola lähetettiin takaisin Kangasalle.

Haastattelussa 30-vuotias Rekola kertoo mielialojensa vaihteluista. Sillä hetkellä olleesta hyvästä ja luotettavasta ystävättärestä huolimatta mieleen kuulemma toisinaan hiipi ajatus, että ”olisin ehkä voinut jäädä sinne, mistä minut löydettiin”.

Silloisina epätoivon hetkinä helpotti, kun Rekola kuvitteli elämälleen tarkoituksen: ”Jäin elämään antaakseni hivenen valoa noille vanhuksille.”

Nuket ovat yhä vuonna 1957 tallella ja lapsuuden jouluista valoisat muistot.

Koska Rekolan äidistä ei kukaan silloin vielä tietänyt mitään, tämä kuvitteli hänet keski-ikäiseksi tai nuorehkoksi.

– Vihaa en tunne, kaipausta vain, Rekola sanoo vuonna 1957 Avun haastattelussa.

Apu kertoi Orvokki Rekolan tarinasta jo vuonna 1957.

Salaperäisyyksien  vyyhti alkoi purkautua, kun Rekola 23.9.1973 käveli vanhasta asuinpuutalostaan. Puistotiellä hän kohtasi naisen, joka esittäytyi: Olen siskosi.

Rekola vastasi, ettei tiedä sellaisen olemassaolosta, mutta kutsui vieraan luokseen. Naiset sopivat keskinäisestä kirjeenvaihdosta, mutta kun vastauskirjettä ei tullut, Rekola arveli naista huijariksi.

Vuonna 2007 Rekola sai yllätyssoiton. Samainen sisko kertoi täyttävänsä 82 vuotta ja halusi merkkipäivänään tavata sisarensa. Lahja Orvokki Rekola oli taas valmis ja lähti kylämatkalle. Sen jälkeen sisarukset tapasivat vielä toisen kerran ennen kuin tuoni kutsui toisen.

– Ehdimme jutella, mitä elämän aikana oli tapahtunut, ja meistä otettiin kaksi yhteiskuvaa.

Lahja Orvokille selvisi, että hänellä on ollut myös toinen, jo edesmennyt  sisar, jonka äiti myös hylkäsi. Vain yksi kolmesta lapsesta varttui yhteisen äidin kanssa, koska äiti istui Hämeenlinnan naisvankilassa kieltolain aikaisesta pirtumyynnistä.

– Sellissä lasta ei voinut jättää heitteille.

Lahja Orvokki Rekolana elänyt nainen kuuli oikean sukunimensä Korhonen sekä kotipaikkansa, joka olisi ollut Kuopio.

Vuonna 1956 otetusta valokuvasta Rekola näki ensimmäisen kerran äitinsä.

– Samalla kuulen, että äiti on vuonna 1969 edesmennyt 84-vuotiaana ja kuolinvuoteella papille tunnustanut heittäneensä vastasyntyneen lapsensa junaradalle.

Nyt keväällä 2015 sisaren tytär käy säännöllisesti vierailulla Lahja Orvokki Rekolan luona. Rekola puolestaan nauttii vanhainkodin ohjelmista, kun aito suomenhevonen vie laskiaisajelulle tai oikea höyrylaiva Tarjanne risteilylle Tampereelta Ruovedelle.

– Odotan jo talomme Anna-salissa järjestettäviä vapputansseja, joissa pyörätuolissa valssaan aika vauhtia.

Rekola muistelee lämpimästi sijaisäitiään, vanhainkodin johtajattarena 44 vuotta toiminutta Anna Maunulaa, joka eläkkeelle lähtiessään 1952 antoi Rekolalle aikanaan viisi kopeekkaa maksaneen taulun. Siinä tyttö vilkuttaa syysmetsässä muuttolinnuille.

Muistona omasta äidistä on hänen ristipistotyönsä, jossa hehkuvat punaruusu sekä siniset orvokit.

Rekolan unta valvoo sängyn yläpuolella sama suojelusenkeli, joka elokuisena aamuna 88 vuotta sitten johdatti kaksi metsämiestä vastasyntyneen luo.

”Pienoinen lapsonen uupunut ei, kun enkeli häntä kädestä vei, taivaan portit aukenivat, lapsosen kasvot kirkastuivat.”

Runonsa Enkeli Valkosiipi jälkeen Rekola nousee sängyltään ja alkaa suunnata saliin iltapäiväkahville. Mutta vielä ennen lähtöään hän kääntyy kohti ja sanoo hiljaa:

– Kyllä minä olisin ottanut äitini hyvänä ystävänä vastaan kodissani, jos hän milloin vain olisi sinne tullut.

Toimituksen huomio: Lahja Orvokki Rekola nukkui pois vuonna 2017.

Juttua päivitetty 20.10.2023 kello 16:24: Muokattu otsikkoa ja lisätty tieto Rekolan kuolemasta.