Raipe-ilmiö lähti jo ajat sitten laukalle: Kuinka nöyrä voi yksi mies olla?

Aloitetaanpa pienellä tietovisalla.

Perjantaina 25.4. Helsingin Sanomat julkaisi henkilöjutun tapaisen eräästä viime viikkoina hyvin esillä olleesta miehestä.

Artikkelissa käytettiin sen kohteesta seuraavia määreitä tässä järjestyksessä: ”vakavailmeinen”, ”kaikkien tuntema ja jo ehkä rakastama”, ”legendapelaaja”, ”viilipyttymäinen”, ”autenttinen”, ”pidättyväinen”, ”ei yliekspressiivinen”, ”introvertti”, ”vaatimaton”, ”nöyrä”, ”kiekkotähti”, ”nöyrä”, ”legendaarinen”, ”nöyrä”, ”ystävällinen”, ”nöyrä”, ”antaumuksellinen”, ”vaatimaton”, ”nöyrä”, ”käsittämätön urheilulegenda”, ”kiekkolegenda”, ”maanläheinen”, ”hiljainen”, ”autenttinen”, ”autenttinen”, ”tilannetajuinen”, ”underdog”, ”autenttinen”, ”innoittava”.

Ilman noita kiekkoviittauksia ilmeisin vastaus olisi Dalai Lama, mutta kyseessä oli tietenkin Raimo ”Raipe” Helminen, ihan oikeasti legendaarinen tamperelaissentteri, joka on tällä kaudella ihan oikeasti sensaatiomaisesti johdattanut ensimmäisellä valmentajakaudellaan lappeenrantalaisseuran SM-liigan finaaleihin.

(Nettiotsikko: ”Jari Sarasvuo paljastaa jymytiedon Raimo Helmisestä”. Tämä jymyuutinen on oletettavasti se, että sinnikkäät selkävaivat tekivät Helmisestä urallaan nöyrän.)

Suuresta osasta artikkelin adjektiiveista on tietenkin vastuussa päähaastateltava Jari Sarasvuo, joka ei ole koskaan tavannut ylisanaa jota hän ei olisi vienyt kotiinsa ja jolle tarjonnut yösijaa. Silti Helsingin Sanomien juttu kuvaa oireellisesti suomalaismedian tendenssiä rutistaa jokainen urheilu”persoona” yhteen adjektiiviin, josta kirjoitettaessa selaillaan synonyymisanakirja irtolehtipainokseksi.

Tällainen Helminen oli toki jo pelaaja-aikoinaan – tai ainakin niin hänestä jo silloin kirjoitettiin. Googlaamalla löydän Helsingin Sanomien jutun vuodelta 2007, jonka otsikko on ”Raimo Helminen on nöyrä mestari” ja ingressi ”Raimo Helmisellä on takanaan uskomaton ura. Nyt hän pelaa 43-vuotiaana jääkiekkoa viimeistä kauttaan ja vähättelee kaikin keinoin saavutuksiaan.”

Toisaalta Iltalehdessä kehonkielen asiantuntija, ”Mr. Body Language” Niko Visuri arvioi, että suomalaisiin vetoaa Raipessa tietty rehtiys. (Huomisen etusivu: Vesi yhä märkää.)

Kun villissä nuoruudessani työskentelin Imagen artikkelitoimittajana, opin että hyvän henkilöjutun salaisuus on ristiriidan löytäminen. Suomalaisessa urheilujournalismissa tavoite on kuitenkin päinvastainen: pyrkimys on lukita julkisuuden hahmo yhteen ominaisuuteen, ja sitten kutsua sitä persoonaksi. Juhani Tamminen ymmärsi pukeutua kuin värisokeudesta kärsivä hysteerikko, ja niin vain konsulttipestejä ja tv-kommentaattorin töitä alkoi ropista, valmennuspestit toki hupenivat. Curt Lindström osasi surffata kahdella sanalla – ”lite bättre!” – asemaan, jossa hänen ei tarvinnut enää valmentaa vaan luennoida ihmisille, joiden ammatteja hän ei ymmärtänyt.

Sama pätee myös suorittavan portaan tekijöihin. Jarkko Ruutua kutsuttiin aina älyköksi, koska hän oli kirjoittanut ylioppilaskirjoituksessa pari ällää ja käytti siviilissä silmälaseja. Tommi Evilä uhosi aina tavoittelevansa vain kultamitaleja ja siksi häntä pidettiin voittajatyyppinä vielä silloinkin, kun palo oli jo silmistä sammunut. Seppo Rädyn äijämäisistä tokaisuista tuli sellainen tavaramerkki, ettei media osannut olla toistamatta niitä edes silloin kun miehen ura oli jo ohitse ja ulosanti yhä infantiilimpaa. Tommi Kovanen yhdessä haastattelussa vitsaili keräävänsä taidelasia, mistä junteimmat kiekkofanit pilkkasivat häntä uransa loppuun saakka.

Eikö todellinen persoonallisuus ole kuitenkin sellainen, jota ei voi vähentää yhteen ominaisuuteen. Raimo Helminenkin oli pelaajana nerokkaine syöttöineen ennen kaikkea ovela pelaaja. Kenties hänen moneen kertaan esille nostettu nöyryytensä, autenttisuutensa ja vaatimattomuutensa on sekin vain savuverho, jonka tarkoitus on estää vastustajaa oivaltamasta hänen seuraavan siirtonsa nerokkuutta. Saattaa hyvin olla, että kotioloissa koko kansan Raipe louhii kryptovaluutalla omaisuuksia, pelaa nettishakkia venäläisten mestarien kanssa ja viimeistelee väitöskirjaa Emmanuel Lévinasin fenomenologian yhteyksistä juutalaiseen perinteeseen. Rentoutuakseen hän harrastaa luolasukellusta. Ehkäpä tällaisen spekulaation takaa voisi löytyä se oikea Raipe.

Minkään edellä kirjoitetun ei ole tarkoitus pilkata Helmistä. Hän on tehnyt SaiPan peräsimessä häkellyttävää ja suorastaan historiallista työtä. Ja nyt kun SaiPa taistelee finaaleissa (tilanne tätä kirjoitettaessa 1—1) KalPaa vastaan, on toisen tietovisakysymyksen aika:

Kuka mahtaa olla KalPan tämänhetkinen päävalmentaja?

Innokkaat lätkäfanit toki tietävät, mutta aika harva muu. Vielä harvempi tietää millainen persoona Petri Karjalainen on. Se voi olla jopa hänen salainen aseensa finaalisarjassa.

Toisaalta myös Helmisen tunnettuus on meidän penkkiurheilijoiden helppo yliarvioida. Olin pääsiäisenä elokuvissa, ja yhdessä alun mainoksessa itse Raipe mainosti vakuutusyhtiön äppiä, jonka avulla saattoi tarkastella omien vakuutustensa tilaa. Seuraavassa kohtauksessa hän oli kiekkoaitiossa kesken pelin tutkimassa vakuutuksiaan ja vakuutti vieressä olijoille, että pelin tilastoja tässä katselen. Oli vaikea tietää, oliko repliikin epäluontevuus taitavaa näyttelyä tai täydellistä näyttelykyvyn puutetta. Siinä oli omanlaistaan neroutta.

”Onko tuo tyyppi oikeasti joku valmentaja?” vieressä istuva ystäväni kysyi. Nimen ystäväni sentään tunnisti, kun sen kerroin hänelle.

Ehkäpä siinä Raipen todellinen persoona näkyykin. Huomiotaloudessa usein nerokkaimpiin siirtoihin kykenevät he, jotka osaavat piiloutua näkyville.