Ihanimpia muistojani ovat hiihtoretket lumisessa metsässä, kun aurinko paistaa ja puiden oksat ovat lumen peitossa. Rakkaus metsään syntyi vanhempieni ansiosta, sillä siskoni ja minä jouduimme istuttamaan taimia ja laskemaan niitä. Yritän opettaa lapsenlapsillenikin metsän lumoa. Vien heidät poimimaan mustikoita.  Nykyään lenkkeilen Mannolan Pirkon kanssa Olarin metsissä. Siellä on joitain satumaisen ihania kohtia. Ajattelen välillä, että isä katselee tyytyväisenä taivaasta, kun tyttö arvostaa metsää!  Kun olin pieni, vanhemmillani oli sekatavarakauppa. Olin vähän väliä asiakkaiden sylissä. Vanhempani olivat kovia tekemään työtä, ja minusta tuli samanlainen. Äitini osasi loihtia aterian melkein mistä vain. Opin taidon häneltä.  Olen työskennellyt yli 50 vuotta meikkitaiteilijana. Kun nainen tuntee olevansa kaunis, hänen koko olemuksensa kohenee ryhtiä ja mielialaa myöten. Eräs lääkäri on todennut, että meikistä voi olla apua myös sairastaessa.  Päätyöni on tavallisen suomalaisen naisen meikkaaminen. Haluan olla taustalla, näkymättömänä. Työni näkyy ihmisten varmuutena ja hyvänolontunteena. Kun naiset tulevat meikattavaksi, he kertovat usein murheitaan. Ihmisten tsemppaaminen ja auttaminen on antoisaa, ja se on kantanut minua tähän päivään saakka. Roomassa näin kerran kadunlakaisijan, jolla oli hyvin paljon meikkiä. Ensin vähän hätkähdin, mutta sitten ajattelin, että harja heiluu yhtä hyvin meikattuna kuin ilman meikkiäkin. Miksei hän saisi näyttää kauniilta työskennellessään? Naisvaltaisissa työyhteisöissä kommentoidaan helposti, jos joku yrittää kaunistautua tavallista enemmän: Oletko menossa jonnekin? Mitä oikein yrität? Jos joku sanoo minulle näin, vastaan: Kuule, yritä säkin vähän! Meikatessa kaikki tuntuvat olevan kiinnostuneita vain kauniista silmistä. Minua kiinnostavat eniten iho ja ihon hehku. Lapsesta saakka olen pitänyt urheilusta, varsinkin perinteisistä lajeista. Hiihdin ja luistelin paljon, ja isä kiritti minua hiihtokilpailuissa.  Tykkään maanläheisistä, tavallisista asioista. Olen aina halunnut harrastaa vain sellaista, mitä voin tehdä heti, kun astun ulos kotiovesta. Ei mitään ajanvarauksia tai salivuoroja!  Suku on tullut vanhemmiten yhä rakkaammaksi. Vaikka meillä on aika pieni suku, vietämme paljon juhlia yhdessä. Olen ollut mieheni kanssa naimisissa 45 vuotta. Rakkaus muuttaa muotoaan, mutta on ihanaa, kun on toinen siinä lähellä. Mieheni on järjestyksen ihminen, ja haluan kunnioittaa sitä. Yritän pitää omat tavarani järjestyksessä. Miksi hänen pitäisi elää kaikkien kamojeni keskellä? Hän tekee pyytämättä kotityöt, sillä minä olen paljon matkoilla.  Tyttärelleni olen opettanut, että nai­sella pitää olla omaa aikaa. Kun opettaa miehensä tähän alusta lähtien, se toimii.

Teksti Leena Raivio, kuva Johanna Kinnari