Image

Raija O. kävi täällä

1


Raija O. kävi täällä

Raija Oranen oli taistolainen Tiedonantaja-lehden toimittaja, joka päätyi kirjoittamaan romaaneja valkoisen Suomen suurmiehistä. Se kannattaa, sillä Suomi rakastaa historiallisia romaaneja.
Teksti Juhani Karila
Kuvat Antti Vettenranta

Raija Orasta, 70, naurattaa mutta ei missään nimessä hävetä.

Istumme Hotelli Kämpissä. Hän kävi täällä jo eilen. Hän soitti minulle ja kysyi, missä olen. Hämmennyin. Hän tiedusteli, eikö meidän pitänyt tavata. Tehdä se haastattelu.

Eikö nyt ole keskiviikko, sanoin.

”Joo, mutta… hetkinen, olen erehtynyt päivästä!”

Vaikka hekottelemme asialle, koen tarpeelliseksi pahoitella tapahtunutta. Livenä Orasella on, miten sen nyt sanoisi, keisarillinen aura.

Kirjailija istuu pinkissä takissaan rennosti ja ylväästi. Hän kohottaa hieman kulmiaan, kun alan sopertaa, että minun olisi pitänyt ymmärtää muistuttaa tapaamisen ajankohdasta. Armollisesti hän huiskauttaa kädellään anteeksipyyntöni tiehensä kuin kärpäsen.

”Eihän se sinun syysi ollut. Sitä paitsi, sain vapaa-aikaa. Menin Stockmannille. Ja kahvilaan. Katselin ympärilleni. Tajusin, että Helsingistä on tullut aika kiva.”

Oranen muutti miehensä Jyrki Orasen kanssa takaisin Suomeen Veikkolaan vasta viime vuonna. Hän asui kahdeksantoista vuotta Espanjan Fuengirolassa ja kävi Helsingissä vain työasioissa. Ystävienkin näkeminen hoitui sillä tavoin, että kirjailija meni istumaan Café Strindbergille ja sanoi, että tulkaa tänne.

Orasella on selitys, miksi hän tuli tapaamiseen ennen aikojaan.

Kirjailija nojautuu eteenpäin, katsoo suoraan silmiin ja puhuu hitaasti. Asento ja äänensävy antavat ymmärtää, että tässä on definitiivinen määritelmä hänen luonteestaan.

”Kun ihminen karsii kaikki aikataulut pois, hänellä on ylikehittynyt velvollisuudentunto, ankara sisäinen kansakoulunopettaja ja tee-se-heti-asenne, niin sitä on aina etuajassa.”

Vai niin!

”Pää toimii kyllä”, hän vakuuttaa.

”Marraskuussa tehtiin aivokäyrätutkimus. Minulla on 26-vuotiaan aivot. Suurin ongelmani on karmea unettomuus. Aivomiehet yrittävät keksiä keinoa siihen. En usko, että siitä on mitään hyötyä. Menee vaan rahaa monta tonnia... “

Tarjoilija tulee. Kerron, että olen tilannut iltapäiväteen kahdelle kaikilla herkuilla.

”Kyllä. Olisiko teille saanut tässä vaiheessa olla kuohuvaa?”

”Olisiko jotain alkoholitonta?” Oranen kysyy.

”Karpalokuohua ja lehtikuohua.”

”Henckell Trockenia?”

”Ei ole…”

”Lightia?”

”...muuta holitonta kuohuvaa. Sitten on kyllä alkoholiton olut.”

”Ei, ei. No, olkoon lehtikuohua, mitä lehteä sitten lieneekin.”

Minulle sama, kiitos.

”Tiedoksi…”

Tarjoilija kääntyy takaisin.

”...että kuohuviineistä paras on Henckell Trocken. Ja Light. Myös Freixenet on nykyään alkoholitonta.”

”Välitän eteenpäin.”

Oranen osaa vaatia palvelua, mikä tiedetään myös kirja-alalla. Ennen loikkaa Otavalle hän oli pitkään Teoksen tallissa, missä hän jaksoi tivata kirjoilleen markkinointia. Orasen Aurora Karamzinia käsittelevästä kirjasta Teos teki jopa tv-mainoksen, vaikka sellainen ei ollut kustantamossa tapana.

Tarjoilija tuo juomat. Oranen maistelee ja hyväksyy lehtikuohun.

Ennen haastattelua Oranen kertoi sähköpostilla, että minä saan ”ryypätä vaikka kaksin käsin”.

Arki-iltapäivänä Hotelli Kämpin koristeellisessa salongissa ruokailee vain muutamia seurueita.

Tuolit ovat raskaita. Niiden liikutteluun tarvitaan molempia käsiä. Kun Kämpissä istuu alas, tarkoitus on istua kauan.

Sen tiesi jo Carl Gustaf Emil Mannerheim, joka on Orasen tänä syksynä ilmestyvän romaanin päähenkilö. Marski rälläsi ja mässäili Kämpissä lankonsa, liikemies Hjalmar Linderin kanssa sata vuotta sitten.

Oranen on ollut absolutisti vuodesta 2002.

”Olen raitistunut alkoholisti. Ennen tein kaiken lasi kädessä. Jos oikealla kädellä piti tehdä jotain, siirsin lasin vasempaan käteen. Viiniä meni pullokaupalla ja konjakkia päälle. Jos joskus tekee viinaa oikein mieli, kahmaisen suuhuni kourallisen liköörikonvehteja... juominen muutti aivokemiaani. Pääni on junien monitasoristeysasema. Siitä tämä unettomuus johtuu. Nyt aivomiehet yrittävät sellaista, että saan valtavia annoksia vitamiineja ja hivenaineita, jotta aivojen aineenvaihdunta muuttuisi.”

Viime helmikuussa Firenzessä Oranen ei saanut taaskaan unta. Paikallinen tuttu sanoi, että meillä kun tämä kannabis on laillista, niin ota sitä. Tulee uni.

Oranen pani ohjeiden mukaan kaksi kukintoa kuumaan veteen ja joi veden teenä. Lopuksi hän söi kukinnot.

”Ei tapahtunut mitään. Kello neljältä aamulla olin kukkuu.”

Oranen päätti ottaa yhden kukinnon lisää.

”Jeesus, mitä tapahtui. Pamahti yliannostus päälle niin, että kaikki se hulina, joka minulla on muutenkin päässä, tuhatkertaistui. Lihaksista katosi voima. En pystynyt vesilasia pitelemään. Ajattelin, että jos nyt lähtee taju, vajoan psykoosiin. Hälytin mieheni pitämään minua hereillä hintaan mihin hyvänsä. Aamulla tila hellitti sen verran, että uskalsin nukkua tunnin.”

Oranen päätti, että nyt loppuvat vippaskonstit ja tropit. Kaksikymmentä vuotta masennuslääkkeitä ja seitsemän vuotta rauhoittavia käyttänyt kirjailija lopetti pillerien käytön seinään. Hän korvasi lääkkeet tryptofaanilla ja omega-kolmosella, jotka ovat tavallisia amino- ja rasvahappoja.

Lopputulos: hän oli öisin virkeämpi kuin koskaan.

Nyt Oranen on palannut tavalliseen päiväjärjestykseen, mikä tarkoittaa yhtä viiden milligramman diapamia ennen nukkumaanmenoa. Tosin viime yönä hänen piti ottaa niitä kaksi.

Uuden kirjan nimi on Marsalkan ruusu. Kustantamo näkee sillä niin paljon potentiaalia, että mainosti teosta Helsingin Sanomien etusivulla saakka.

Oranen on erikoistunut suurmiehiin. Hän on kirjoittanut Mannerheimista ennenkin, Kekkosesta kahdesti, kerran Paasikivestä ja kerran Pietari Brahesta. Ja kymmeniä muita kirjoja päälle. Tällä hetkellä hän työstää romaania Mauno Koivistosta. Haaveena olisi laatia teos Sauli Niinistöstä.

Kirjailijan tilasta on tainnut vuotaa jotakin Marsalkan ruusuun, sillä romaanissa myös Mannerheim pyörii sängyssä valveilla.

”Sellaisessa asemassa kaikki nukkuvat huonosti”, Oranen vakuuttaa. ”Muu olisi epäinhimillistä.”

Marsalkan ruusu alkaa marraskuusta 1945. Reilun vuoden Suomen presidenttinä toiminut Mannerheim on hävityn sodan takia vaarassa päätyä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin Risto Rytin mukana.

Epävarman poliittisen tilanteen ja heikon terveytensä vuoksi Marski on lähtenyt hoitamaan kuntoaan Portimaon kylään Portugaliin. Atlantin rannalla käyskentelevä vanha sankari tuskailee ”saatanallisessa kunnossa” olevaa vatsaansa ja muistelee menneisyyttään. Naisiaan ja sotiaan. Ja ennen kaikkea ruokia.

Tarjoilija nostaa pöytäämme kaksi kukkuraista kerrostarjotinta.

”Täältä löytyy kurkkusandwich, kananmuna-vesikrassisandwich, savulohi-gougère ja parsaquiche. Piparjuurta makuina. Ja kun siirrytään makean puolelle, sieltä löytyy passion-vadelmaleivos, vuohen Grand Reserve -juustoa, matcha-macaron ja skonssi. Vähän kermavaahtoa. Mustikka-, omena- ja vadelmahilloja. Olkaa hyvät.”

Alamme nappailla ruokia. Romaanissa Mannerheim kiroaa haudutettua puuroa, jota hotellin keittäjä dona Manuela syöttää hänelle.

”Ja minun suuni kaipaisi paistia ja uppomunia ja ostereita! Kokonaisena haarukanpehmeäksi kypsennettyä pikkupossua, jonka sisus on täynnä muhevaa tattaria! Snapsia ja belugaa!”

Miksi piti taas kirjoittaa Mannerheimista?

”Haluaisin kirjoittaa hänestä kolmannenkin kerran.”

Ahaa.

”Olen korjannut käsityksiäni hänestä. Hän ei ollut suurmies. Hän oli titaani.”

Oranen on tosissaan. Hänen mukaansa Mannerheim oli jättimäinen hahmo, koska onnistui selvittämään itsensä ja Suomen ällistyttävän pahasta kiipelistä ehjänä, pitkälti vain omaan harkintakykyynsä nojaten.

Maailma ei kysynyt Marskilta, halusiko hän keskelle historiallista myllerrystä. Maailma yksinkertaisesti paiskasi hänet sinne.

”Onneksi hän oli huippuälykäs ja sivistynyt ihminen. Korkea sotilas mutta suuri esteetikko. Harvinainen yhdistelmä.”

Harvinainen tai ei, Mannerheim on kuvattu jo moneen kertaan – kuten Suomen kohtalonvuodet ylipäätään.

Kustantamoiden katalogeja selatessa tuntuu, että niin vähäpätöistä rintamakirjeenvaihtoa tai kenraalin muistiinpanoa ei vintiltä löydy, etteikö sen ympärille voi koota painoon kelpaavaa muisteloa.

Totta kai suuret ikäluokat kirjoittavat ja lukevat rintamakokemuksia, sillä he haluavat ymmärtää sodissa kärsineitä vanhempiaan (Orasenkin isä oli sotaveteraani). Mutta että seuraavakin sukupolvi? Heidi Köngäs, Jenni Linturi, Katja Kettu…

Eikä kyse ole vain sodista. Laila Hirvisaari, joka on julkaistessaan aina kolmen myydyimmän kirjailijan joukossa, sijoittaa romaaniensa tapahtumia niin sotia edeltävään aikaan kuin 1700-luvullekin. Kaari Utrio saa innoituksensa vielä kauempaa. Hänelläkin piisaa lukijoita niin, että hänen kannatti perustaa oma Amanita-kustantamo edesmenneen miehensä Kai Linnilän kanssa 1980-luvulla.

Utrio, Kuopio-sarjastaan tunnettu Sirpa Kähkönen ja monet muut naiset kartoittavat menneisyyttä etenkin naisten ja lasten näkökulmasta. Mieskirjailijat ovat pitäneet huolen, että poliitikkojen, sotapäälliköiden ja rintamaurhojen tunnot ovat tulleet kirjatuiksi.

Mieskirjailijat ja Raija Oranen.

Hän ei keksi siihen muuta syytä kuin sen, että on kiinnostunut samoista asioista kuin miehet. ”Eli politiikasta ja taloudesta.”

Erityisen helppo Orasen on ollut samastua Kekkoseen.

”Hän on kainuulainen kuten minä, eli helvetin älykäs, nopea, äkäinen ja kärsimätön.”

Oranen sanoo ylpeänä, ettei ole koskaan ollut feministi.

Eikö Orasta ole koskaan ahdisteltu seksuaalisesti? On toki!

”Minut yritettiin raiskata. Opiskeluaikoina, kun olin käymässä Helsingissä.”

Hän vietti iltaa tutussa toveriporukassa. Orasella oli majapaikka Espoossa, mutta hän myöhästyi viimeisestä bussista. Yksi ryhmässä ollut mies sanoi, että Oranen voisi tulla yöksi hänen luokseen Katajanokalle. Oranen suostui. Perillä mies kävi hänen käsiksi. Mies oli niin humalassa, että Oranen onnistui pyristelemään irti tappelemalla. Hän ryntäsi ulos kadulle ja näki taksin. Orasella ei ollut tarpeeksi rahaa Espooseen, mutta hän selitti tilanteen kuljettajalle, joka suostui viemään hänet perille.

”Ja on niinkin käynyt, että toimistossa mies on yrittänyt tulla suurin piirtein pöydän yli minun kimppuuni. Mutta se asettui, kun en enää suostunut menemään hänen huoneeseensa. Huikkasin ovenraosta, että jätin sihteerillesi ne paperit. Kun tein tämän pari kertaa, niin sitten mies sanoi, että tule rauhassa.”

Kysyn, mitä syitä Oranen löytää historiallisen romaanin suosiolle.

”En tiedä… siis minähän en kirjoita viihdettä.”

Tätä en varsinaisesti kysynyt, mutta sanon, että Orasen kirjoissa on aika paljon kevyttä aineistoa, kuten syöminkien ja lemmenseikkailujen kuvausta. Oranen sivuuttaa huomion. Hän toteaa, että hänen romaaninsa eivät pääty viihteellisen onnellisesti; siis sillä tavoin, että päähenkilöt saavat lopussa kaiken minkä haluavat.

Katarttinen lopun pitää olla, tietenkin. Koska ”sellaisia hyvät romaanit ovat”.

Kysyn uudestaan: Mutta entä historiallisen romaanin suosio, noin niin kuin yleisesti? Oranen vastaa kysymykseen kertomalla oman taiteellisen ohjelmansa.

”Varmaan siinä on se, että on valmiina toinen maailma, johon astua sisään. Romaani on ehdottomasti eskapistinen. Ei taiteen pidä olla naturalismia. Brechtin vieraannuttamisteorioilla minä heitän, no, en koiraa viitsi heittää, mutta varista. Toiseksi, romaanin kielen pitää olla niin loppuun hiottua, ettei lukija joudu taistelemaan sen kanssa. Kieli on kuin pursi, johon lukija voi kaikessa rauhassa asettua. Kolmanneksi, juonen ja tapahtumien tason pitää olla sellainen, että vähemmänkin valistunut ihminen pääsee niihin sisään. Ettei tarvitse olla ruudinkeksijä lukeakseen stoorin.”

Kokeellinen kirjallisuus kuuluu Orasen mukaan työhuoneen paperikoriin.

Tapaan Orasen kaksi kertaa. (Kämpin-tapaaminen päättyy Orasen johtopäätökseen, että tarvitsen taustamateriaaliksi lisää hänen kirjojaan. Hän panee minut etsimään netistä Teoksen henkilökunnan puhelinnumeroita, joihin hän soittaa yksitellen. Lopulta saamme tiedottaja Hannele Jyrkän kiinni. Noudan kaksi kassillista Orasen kirjoja kustantamosta.)

Kotona soitan Kaari Utriolle ja kysyn häneltä samaa kuin Oraselta. Miksi meillä luetaan niin hanakasti menneistä ajoista?

Risusavotasta tavoitettu kirjailija ei keksi yhtä selitystä mutta sanoo huomanneensa, että suomalaiset ovat historian suhteen poikkeuksellisen valveutunutta kansaa. Toisin kuin Ruotsissa.

”Kävelin Sundsvallissa kirjastonhoitajan kanssa torilla, jolla seisoi Kustaa II Aadolfin patsas. Kun mainitsin ohimennen, että siinä on meidänkin kuninkaamme, seuralaiseni oli aivan hämmentynyt. Hän oli sentään kirjastonhoitaja! Sivistynyt ihminen!”

Sikäli Utrio ei asiaa ihmettele, että hänen mukaansa historiallisia viihdekirjoja olisi jopa harkittu poistettaviksi kirjastoista Ruotsissa 1970-luvulla.

Voisiko ”sivistyksen puute” johtua myös siitä, että Suomen historia on niin lyhyt? Ruotsi on ikivanha valtakunta, ja kyllä ruotsalaiset sen tietävät. Kun oma historia on pitkä ja kunniakas, ei sen kaikkia yksityiskohtia ehkä tunnu niin tärkeältä muistella.

Sen sijaan Suomen valtio syntyi vasta hetki sitten, yhdessä nopeassa rysäyksessä. Kansallisidentiteettimme on hiuskarvan varassa. Jokainen Akseli Gallen-Kallelan taulu ja Kekkosen äyskäisy täräyttää sitä.

”Mutta suomalaisia kiinnostaa näitäkin kaukaisemmat ajat”, Utrio huomauttaa. ”Ja muut maat. Suomalaisia tuntuu tavattomasti kiinnostavan ylipäätään se, miten ennen on eletty.”

Finlandia-raadin 2017 puheenjohtaja, kirjallisuuslehti Kiiltomato.netin päätoimittaja Aleksis Salusjärvi puuskahtaa puhelimeen:

”Kyllähän realistisen proosan ylivoima turhauttaa.”

Salusjärven mukaan Suomessa on monipuolinen kirjallisuuskenttä: hyvää runoutta, spekulatiivista fiktiota ja kokeellista proosaa syntyy, mutta ylivoimaisesti eniten kirjoitetaan konservatiivista kirjallisuutta, jonka tarkoitus on säilöä mennyt elämä tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi.

”Mutta sen huomaa, että etäisyyttä tulee kuvattaviin aikoihin koko ajan lisää. Anakronismit lisääntyvät. Sellaiset, että suomalaisilla on talvisodassa rynnäkkökiväärejä.”

Historiallisten teosten kohdalla jaksetaan aina todeta se, että lukijoita kiinnostaa oppia jotain uutta. Mutta syy saattaa olla vähemmän älyllinen.

”Eskapismi”, Oranen sanoi.

Toisella tapaamiskerralla kahvila Strindbergissä kehun Oraselle Marsalkan ruusua. Sanon pitäväni hänen tyylistään. Oranen ei juutu yksityiskohtiin vaan maalaa leveällä pensselillä. Kieli on verevää ja henkilöhahmot dynaamisia intellektuelleja.

”Monet romaaneistani ovat erinomaisia”, Oranen myöntää. ”Kuten Maan aamu -sarja.”

Oranen luki trilogiansa uudestaan 2000-luvun alussa, koska tarjosi siitä käsikirjoitusta tv-sarjaksi Ylelle. Idea torpattiin. Maan aamun sijasta Yle teki 1700-luvulle sijoittuvan Hovimäen, jonka ohjasi tv-veteraani Carl Mesterton.

”Koska se saattaa olla Kallen viimeinen juttu”, Oranen muistelee perusteluita. ”Siitä sarjasta tuli ihan kauhea.”

Oranen on katkera televisiolle. Hän kirjoitti 1990-luvulla supersuositut sarjat Ruusun aika ja Puhtaat valkeat lakanat (”Joka on tutkitusti vaikuttanut suomalaisten yrittäjämyönteisyyteen”, hän muistuttaa) mutta ei saanut koskaan mahdollisuutta kirjoittaa lisää.

”Olen toisen käden kautta kuullut, että tv-pomojen mukaan Oranen on saanut tarpeeksi menestystä.”

Oranen haukkuu nykyiset draamat, käsikirjoitukset ja näyttelijät. Erityisesti käsikirjoitukset.

”Miksi niiden ei anneta tehdä, jotka osaavat?”

Sanon ihailevani tapaa, jolla Oranen kykenee kehumaan itseään.

Oranen menee ensimmäistä kertaa vähän hämilleen. Hän sanoo tietävänsä, että on lahjakas ja kova tekemään töitä.

”Menin kerran sanomaan niin lehdessä. Voi luoja, siitä syntyi metakka!”

Mutta on Oranen ollut myös hyvin tyhmä.

”Ajattelen kauhistuneena, miten äärimmäisen sivistymätön olin, kun tulin ylioppilaaksi vuonna 1967. En tiennyt mistään mitään. Stalinistinen propaganda upposi siihen pohjaan hyvin. Olin niin kova taistolainen, että menin Tiedonantajaankin töihin.”

Tämä on häkellyttävä tieto sitä vasten, että Oranen tunnetaan etenkin valkoisen Suomen ja yläluokan kuvaajana. Oranen kertoo tarinan siitä, miten hänen taistolaisuutensa tuli tiensä päähän.

”Meillä oli Tiedonantajan toimituskokous. Olin ainoana siitä porukasta saanut lehdistökoulutuksen. Niinpä ihmettelin, miksi jutut pitää aina heittää aukeamalle ihan miten sattuu. Päätoimittaja Urho Jokinen, se pölvästi, kysyi, että miten niiden sitten pitäisi olla.”

”Sanoin, että isot jutut pitää laittaa tänne ylös ja pienet vasemmalle alas, sillä tavoin silmä kiertää. Jokinen kysyi, mistä olin saanut tämmöisen ajatuksen. Sanoin, että professori Osmo A. Wiiolta.”

”Sehän on porvari.”

”Entä sitten? Kyse on ihmisen silmästä. Ei se ole politiikkaa.”

”Kaikki on politiikkaa.”

Seuraavaksi Oranen vaati lehteen ingressejä. Jokinen ei tiennyt, mitä ne olivat. Oranen selitti.

”Nekin ovat provarillisia”, Jokinen päätti ja antoi Oraselle potkut.

Oranen meni työvoimatoimistoon. Virkailija sanoi, että näin punaisella työhistorialla töiden löytäminen voi olla hankalaa.

”Voi kun se lehti olisi ollut edes Suomen Sosialidemokraatti!” virkailija parahti.

”Nyt kun mietin tätä vasemmistolaista korpitaivallustani, niin kyllä minua hävettää”, Oranen sanoo.

”Minua hävettää oikeasti, että kun hyvää tarkoitimme, ja hyvää mielestämme teimme, eikä meitä olisi saanut tekemään pahaa kärpäsellekään, niin sitten tuli tuettua hirvittävää diktatuuria ja ihmisten vapaudenriistoa.”

”Mutta nuoret tahtovat mellastaa. Niin se vain menee.”

Orasen mukaan nuorten mellastus johtaa yleensä ”kammottaviin lopputuloksiin”. Hänen mukaansa oli onnekasta, että Kekkonen otti tukevan niskaotteen nuorisosta.

”Esti maolaisuuden ja trotskilaisuuden sun muun leviämisen. Hirmu monelta harmilta säästyttiin. Kauheaa katsoa nyt Ranskaa, kun Macron yrittää saada sinne jotain järkeä. Ja ihmiset vain polttavat ja tappelevat.”

Seuraavaksi Oranen kehuu Juha Sipilää ja suomii kovin sanoin ay-liikettä, jolle hänen mukaansa tärkeintä tuntuu olevan etujen kahmiminen valtion kestokyvyn kustannuksella.

Oranen sanoo miltei iloisesti:

”Niin konservatiivinen ja taantumuksellinen minusta on tullut, että asetan kyseenalaiseksi työläisten lakko-oikeudet.”

Haastattelun aluksi Oranen kertoi pystyvänsä puhumaan yhtä soittoa vaikka kolme tuntia.

Ja sen hän tekikin. Toisen tapaamisen jälkeen astun kahvilasta ulos uupuneena. Käännyn sanoakseni näkemiin. Oranen hymyilee, nojautuu eteenpäin, antaa kevyet poskisuukot ja lehahtaa tiehensä kuin lintu.

Julkaistu: 6.9.2018