Image

Pyramidi - eli sukellus Esplanadin asianajotoimistoihin


Esplanadin jugendkolosseihin kätkeytyy koneisto, jonka rattaita ovat nuoret liikejuristit. Heidän tehtävänsä on pitää asiakkaat tyytyväisinä, koska vain silloin suomalainen liike-elämä pyörii.
Kuvat Hannes Paananen

Havis Amanda -patsas seisoo tihkusateessa ja näyttää tismalleen yhtä apealta kuin yläpuolella liukuvat pilvenretaleet.

”Täältä on kiva katsella vappuna Mantan lakitusta”, asianajaja Emma Halminen, 30, tokaisee kuin ohimennen. Sitten hän vilkaisee ulos toimiston ikkunasta.

Kiva ja vappuna. Useimmille yhdistelmästä tulee mieleen jotain muuta kuin konttorin uumenissa kököttäminen aattoiltana kello 18, jolloin pääkaupunkiseudun ylioppilaskunnat painavat valkolakin patsaan päähän.

Nyt ei tosin ole vappuaaton ilta vaan kananlihainen huhtikuun aamu. Halminen pureksii kasvispatonkia asianajotoimisto Boreniuksen neuvotteluhuoneessa. Eteläesplanadi 2, romuluinen graniittilinnake Helsingin Kauppatorin kupeessa.

Tänne hän on halunnut ja päässyt, liikejuristiksi yhteen maan suurimmista asianajotoimistoista. Tosin Boreniuksen kaltaisissa yhtiöissä menestyminen voi vaatia sitä, että etenkin uran alussa on oltava valmis syytämään näppäimistöltään asiakirjoja aamusta pikkutunneille ja joskus myös viikonloppuisin, koska asiakkaiden määrittämät deadlinet ovat pinkeät.

Niin teki Halminenkin, kun aloitti toimistossa viisi ja puoli vuotta sitten.

”Mutta kävin aina kotona nukkumassa. En nukkunut työpöytäni ääressä.”

Silloin hänen nimikkeensä oli associate. Se tarkoittaa asianajotoimistojen hierarkian alimmilla portailla olevia, melko hiljattain oikeustieteellisestä valmistuneita lakimiehiä, joiden työpäivistä suurehkon osan hotkaisee vielä asioiden opettelu. Nyt kokemusta on sen verran, että nimen eteen voi kirjoittaa piirun verran tanakamman tittelin, senior associate.

Kuten moni oikeustieteelliseen päässyt, myös Halminen oli koulussa mallioppilas. Ala-asteella hän loikkasi ensimmäiseltä luokalta suoraan kolmannelle ja tapitti televisiosta fiktiivistä juristisarjaa Ally McBealia. Lukion jälkeen hän pääsi Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen ensimmäisellä yrittämällä, haaveili väittelevänsä tohtoriksi kansainvälisestä oikeudesta, aloittavansa tutkijanuran ja yrittävänsä työllään ratkaista… no, silloin ei ollut vielä aivan hahmottunut, mitä tarkalleen ottaen. Jotain ihmisoikeuksiin liittyvää joka tapauksessa.

”Hieno maailmanparannussuunnitelmani”, Halminen sanoo ja roihauttaa ilmoille väkevän naurun.

”Teini-ikäisen naiiveja ajatuksia.”

Nyt hän toimii osana Boreniuksen työoikeusryhmää. Tyypillinen asiakas voi olla vaikkapa ulkomainen yritys, joka on laajentumassa Suomeen ja kaipaa neuvoja täkäläisten työolojen järjestämiseen. Tai yhtiö, joka suunnittelee ulkoistuksia tai irtisanomisia.

Miksi töitä on tehtävä niin julmetusti?

Halminen nojautuu eteenpäin ja katsoo painokkaasti silmiin:

”Tämä on asiakaspalveluala, ennen kaikkea.”

Kun kävelee ulos Boreniuksen kiiltävästä liukuovesta, ajaa hissillä alas ja harppaa muutaman askeleen, päätyy puistokadulle, joka kurottaa Mannerheimintieltä Kauppatorille.

Esplanadi, tuttujen kesken Espa, muodostuu kahdesta kadusta, Etelä- ja Pohjoisesplanadista, ja niiden välissä korskeana loikovasta puistosta. Monopoly-lautapelin suomalaisversiossa se on sijoitettu halvimpiin kohteisiin, vaikka se kuuluu patsaineen, lehmuksineen ja pylväshaapoineen ehdottomasti Helsingin ydinkeskustan uljaimpiin paikkoihin.

Pelin suunnittelijoille on täytynyt sattua jokin käsittämätön erehdys. Jo siksi, että täällä totta vie liikkuu raha.

Esplanadilla osataan palvella asiakasta:

Teatteri. Kahviloita. Viini­baareja, artesaanileipomo ja ruoka­ravintoloita, jotka tarjoilevat t-luupihvejä, kuusenkerkkäjäätelöä ja pizza al salmone affumicatoa. Valuutanvaihtopiste, kiinteistön­välitystoimisto ja erikoiskauppoja, loputtomasti erikoiskauppoja, joiden kiiltäviin näyteikkunoihin on aseteltu pussilakanoita, meripihkakoruja, minkkiturkispipoja, villatohveleita, TAG Heuerin ranne­kelloja, Fjällräven-reppuja, Muumi-kangaskasseja, Louis Vuittonin käsilaukkuja, vetolaukkuja, kännykkälaukkuja, meikkipussukoita, liituraitapukuja, kietaisumekkoja, panamahattuja, softshell-takkeja, puserotunikoita, 490 euron pellavahuiveja, merensinisiä designmaljakoita, kakku­lapioita, salaattiottimia, jääkaappimagneetteja, snapsilaseja, silmälaseja, Kartio-juomalaseja, saksalaisia laatukyniä ja suomalaisen valaisinmuotoilun historiasta kertovia kirjoja.

Kun lukemattomien näyteikkunoiden tihrustamiseen vihdoin kyllästyy, saattaa panna merkille, että puistoa ympäröivien katujen varteen on pakkautunut muutakin: Helsingin empiretyylinen kaupungintalo, Presidentinlinna, Korkein oikeus, ministeriöitä, suurlähetystöjä ja liuta finanssialan yrityksiä. Pörssitalokin hamuaa taivasta heti nurkan takana.

Ei tämä nyt aivan Wall Street ole, mutta jonkinlainen rahan ja vallan promenadi kuitenkin.

Katse ylös. Asuuko noissa linnamaisissa jugend- ja uusrenessanssimöhkäleissä joku? Eipä juuri: vuodenvaihteessa Etelä- ja Pohjoisesplanadilla oli vain kaksi vakituista asukasta. Sen sijaan ikkunoiden takana on konttoreita, ja hyvin monessa niistä istuu tietokoneidensa ääressä Emma Halmisen kollegoita.

Loogista. Missä on rahaa ja valtaa, täytyy olla myös niitä suitsivia, monimutkaisia sääntöjä. Ja epäilemättä tarvetta asiantuntijoille, jotka kertovat, kuinka elää lakiryteikköön kompastumatta.

Valtaosa suomalaisista asianajotoimistoista on yhden tai kahden asianajajan yrityksiä, mutta Esplanadi tunnetaan Boreniuksen kaltaisista alan goljateista. Ne eivät yleensä ratko tavallisen puistontallaajan talokauppa- tai huoltajuussotkuja vaan keskittyvät suurten rahavirtojen liikejuridiikkaan.

Tarkalleen ottaen puiston varressa tai aivan sen läheisyydessä työskentelee runsaat 700 asianajajaa eli kolmannes koko Suomen lukemista.

Varsinainen alan herhiläispesä.

Emma Halminen

Kiitos mahdollisuudesta osallistua julkaisuun Imagessa. Päätimme kuitenkin olla lähtemättä mukaan.

Päädyimme siihen, että jätämme tämän haastattelun väliin tällä kertaa. Kiitos, että ajattelit meitä!

Meillä ei nyt valitettavasti tällä kertaa ole tarjota haastateltavaa juttua varten.

Kolmesta Suomen suurimpiin kuuluvasta asianajotoimistosta kieltäydyttiin sähköpostitse tähän lehtijuttuun osallistumisesta. Bisnesjuristit eivät ole tottuneet keikaroimaan otsikoissa, harvoin edes sivulauseissa.

Niin liike-elämä toimii. Lähes aina, kun lehtien taloussivuilla uutisoidaan yritysten merkittävistä päätöksistä, koneistoa on pyörittänyt taustalla hiljainen armada juristeja ja liikkeenjohdon konsultteja. Heistä vain ei kerrota mitään.

Ajatellaanpa viime syksyä, jolloin finanssikonserni Nordea siirsi emoyhtiönsä kotipaikan Suomeen. Mitä tapahtui sitä ennen? Lakimiehet ja muut konsultit kutsuttiin tehtailemaan selvityksiä siirron hyödyistä, riskeistä ja käytännön toteutuksesta.

Tai ajatellaanpa Tampereen keskustassa runsas vuosi sitten käynnistynyttä järkälemäistä urakkaa, jossa rautatien päälle rakennetaan kansi, elämysareena, hotelli, kasino ja tornitaloja. Mikä sen mahdollisti? Neuvottelut, joiden tuloksena allekirjoitettiin pino sopimuksia: osakas-, käyttöoikeus-, hankinta-, operointi-, yhteistyö- ja rahoitussopimuksia, liikehuoneistojen vuokrasopimuksia ja kannen käyttöä koskevia papereita, muun muassa.

Nämä ovat juuri sellaisia valtavia, hektisellä aikataululla jyskyttäviä projekteja, joihin tarvitaan useiden erikoisalojen juristeja. Kummassakin tapauksessa taustalla hyrräsi suuri ja maineikas asianajotoimisto Castrén & Snellman. Yksi ratas Tampereen jättihankkeen koneistossa oli myös toimiston asianajaja Suzanne Simon-Bellamy, 30, jonka ydinosaamista ovat kilpailuoikeus ja julkiset hankinnat.

”Kuplilla vai ilman?” Simon-Bellamy kysyy ja hymyilee ystävällisesti Castrén & Snellmanin neuvotteluhuoneessa. Pöydällä on suodatettua, viilennettyä kraanavettä ruotsalaismerkki Thoreaun designpulloissa. (Ekologiseksi brändätty vaihtoehto kaukaa rahdatulle muovipullovedelle, mutta kriitikoiden mukaan lähinnä nokkela tapa rahastaa jo valmiiksi hyvälaatuisella vesijohtovedellä.)

Castrén & Snellman, lempinimeltään Cassu, on Suomen vanhin asianajotoimisto. Eteläesplanadi 14, komea terastirapattu talo.

Sen käytävällä myös Simon-Bellamylla on oma työhuoneensa: yksi vieri viereen rakennetuista lasikopeista, joiden pöydillä ja hyllyillä lojuu röykkiöittäin papereita, kirjoja ja mappeja. Huoneessaan hän on jo ehtinyt koluta sähköposteja, sillä hän on ajanut BMW:llään töihin aamuseitsemäksi kotoaan, espoolaisen paritalon pihasta.

Aiemmin tänä keväänä Simon-Bellamy sai suoritetuksi asianajajatutkinnon, joka tuo oikeuden käyttää asianajajan nimikettä ja velvollisuuden noudattaa Asianajajaliiton eettisiä sääntöjä ja muita ohjeita. Niihin kuuluvat esimerkiksi velvollisuus osallistua säännöllisesti täydennyskoulutukseen ja työskennellä aiheuttamatta asiakkaalle turhia kustannuksia. Tutkinto on olennainen askelma uran alkuvaiheessa olevalle, asianajotoimistossa työskentelevälle juristille. Työpaikalla se merkitsee tavallisesti ylennystä senior associate -portaalle. Niin Simon-Bellamyllakin.

Asianajajan titteli on myös eräänlainen alan laatuleima. Sitä kantaa noin kymmenesosa suomalaisista juristeista, sillä asianajoala on vain yksi mahdollinen uravaihtoehto. Sen sijaan moni valitsee työskentelyn oikeuslaitoksessa, ministeriöissä tai muissa virastoissa. Tai vaikkapa ammattijärjestöissä. Vaihtoehtoja riittää.

Simon-Bellamy sanoo valinneensa liikejuridiikan, koska yritysten kanssa asiointi vaikutti mutkattomammalta kuin yksityis­henkilöiden, jotka tapaavat kantaa lakimiesten eteen ”elämää suurempia draamoja”. Hän hymyilee leveästi kertoessaan, miten innostavia ja opettavaisia omat tehtävät ovat:

”Joskus muiden alojen ihmisiltä kuulee, että he vain odottavat työpäivän päättymistä ja kotiin pääsyä. Tässä työssä ei tule sellaista. Aika menee niin sairaan nopeasti, että ennemminkin ajattelee: voi ei, kello on jo näin paljon!”

Suzanne Simon-Bellamy

Castrén & Snellmanin aulaan katettu buffet-pöytä tuo mieleen aamiaisen hotellissa, jonka omistajat ovat lukeneet IPCC-paneelin raportin.

Sämpylöitä, hedelmiä, levitetahnoja ja rulla­kannen alla lämpöhauteessa läjä pannukakkua, jonka päälle voi kaapaista hilloa ja kermavaahtoa. Ei leikkeleitä tai pekonia. Juusto on vegaanista.

”Ilmastoystävällinen aamiainen”, yhtiön viestintä- ja markkinointi­johtaja Kaisa Barkman selittää ja luuttuaa sämpylänriekaleella punajuurihummusta, jota on juuri lusikoinut lautaselleen.

Meneillään ovat työntekijöiden yhteiset aamukahvit, joita toimistolla järjestetään noin kerran kuussa. Ympärillä pulisee hyväntuulisia juristeja, jotka ovat pukeutuneet farkkuihin, neulepaitoihin ja hameisiin. Siistiä, mutta pönötyskerroin pysyy matalana. Puvuntakki tai jakku on vain harvalla. (Koska bisnespukeutuminen on muillakin aloilla rentoutunut, myös lakimies voi nykyisin talsia toimistolle farkuissa ja lenkkareissa, jopa lippis päässä. Silti asiakastapaamisiin on yhä turvallisinta valita haarniskaksi vaikkapa se puvuntakki.)

Valtaosa kasvoista on nuoria, sillä pyramidimaisessa organisaatio­rakenteessa heitä tarvitaan paljon. He työskentelevät eri oikeuden­aloihin, kuten yritysjärjestelyihin tai vero-oikeuteen, erikoistuneissa tiimeissä. Ryhmiä johtavat kokeneet asianajajat, jotka ovat edenneet urallaan toimistopyramidin huipulle partnereiksi eli osakkaiksi. He omistavat yhtiön ja jakavat sen tuottamat voitot keskenään.

Työ suuressa asianajotoimistossa on monelle menestystä janoavalle opiskelijalle haaveiden täyttymys. Vaikka liikejuridiikka tunnetaan repivästä työtahdistaan, alan harjoittelupaikkoihin riittää tunkua. Suuriin konttoreihin opiskelijoita vetää esimerkiksi mahdollisuus kehittyä nopeasti ja erikoistua, ehkä myös päästä kansainvälisiin toimeksiantoihin.

Oma lukunsa ovat mukavat ansiot ja tilaisuus vakituiseen työpaikkaan heti valmistumisen jälkeen. Suomen Lakimiesliiton mukaan alle 30-vuotiaan juristin keskimääräinen palkka on asianajoalalla 4 600 euroa. Tosin on muistettava, että jos työviikko venähtää sopimuksia paketoidessa vaikkapa 60-tuntiseksi, jää tuntipalkka samaan sarjaan julkisen sektorin sairaanhoitajan tai sosiaalityöntekijän kanssa.

Mylly voi tehdä parissa vuodessa jauhelihaa niistä, joiden paineensietokyky on vähänkään heppoista tekoa. Se on myös osasyy työntekijöiden tiheään vaihtuvuuteen: moni nuori juristi tietää jo aloittaessaan, että käy jättitoimistossa vain hakemassa arvokasta oppia ja takomassa pitkiä päiviä muutaman vuoden.

Kuvio on samanlainen kuin menestyjäkentän toisella laidalla, liikkeenjohtoa konsultoivissa yrityksissä ja investointipankeissa. Myös niissä kunnianhimoiset nuoret kiitävät trainee-putkea McKinseystä Goldman Sachsin kautta painavampiin tehtäviin.

Paljon nuoria nielaiseva organisaatiorakenne on kopioitu – tietenkin – alan amerikkalaisilta tyrannosauruksilta. Modernin asianajotoimiston prototyypin kehitti lakimies Paul Cravath sata vuotta sitten New Yorkissa, ja jonkinlainen muunnelma siitä on käytössä suurissa asianajotoimistoissa ympäri maailmaa.

1900-luvun alussa valtaosa yhdysvaltalaisista lakialan yrityksistä oli yhden tai kahden juristin lilliputteja, mutta Cravath rakensi omansa toisin. Hän alkoi rekrytoida nuoria, uutteria lakimiehiä, jotka olivat juuri valmistuneet Harvardin, Columbian ja Yalen kaltaisista eliittiyliopistoista, ja kouli heistä järjestelmällisellä metodilla alansa huippuja.

Aluksi tulokkaat saivat seurata, kuinka kokeneemmat kollegat pilkkoivat suuret juridiset ongelmat pieniksi tehtäviksi ja jakoivat ne nuoremmilleen työstettäviksi. Vähitellen vastuu ja tehtävien vaikeusaste kasvoivat. Lopulta entiset tulokkaat saivat vuorostaan delegoida tehtäviä nuoremmilleen ja opastaa heitä.

Cravath noudatti toimistossaan tylyltä kuulostavaa ”ylös tai ulos” -politiikkaa. Jos nuori juristi ei kehittynyt tarpeeksi ripeästi, sai hän kehotuksen: ole hyvä ja etsi töitä muualta. Lopulta vain harvat ja lahjakkaimmat onnistuivat kipuamaan osakkaiksi. Toisaalta loppujenkaan ei tarvinnut murehtia asemastaan työmarkkinoilla, sillä Cravathin kasvateilla oli alalla erinomainen maine.

Cravath ei kuitenkaan kannustanut juristejaan keskinäiseen kilpailuun vaan yhteistyöhön. Hän laittoi heidät puurtamaan ryhmissä ja maksoi kaikille kiinteää palkkaa, jottei syntyisi tarvetta kamppailla asiakkaista ja bonuksista.

Järjestelmän tarkoituksena oli taata paras mahdollinen palvelu riippumatta siitä, kehen työntekijään asiakkaat sattuivat ottamaan yhteyttä. He ovat koko yhtiön, eivät kenenkään yksittäisen juristin asiakkaita, toimiston väelle teroitettiin.

Asiakaspalveluala, ennen kaikkea.

Vaikka asiakkaita palvellaan tiiviinä joukkueena, stressinsä kanssa moni lakimies taitaa jäädä lopulta yksin. Yhdysvalloissa jättiläis­firmojen työkulttuuri on jopa synnyttänyt liudan valmennus­yrityksiä, jotka ovat erikoistuneet auttamaan murheellisia juristeja alanvaihdossa.

Yksi valmentajista, aiemmin suuressa lakifirmassa itsekin työskennellyt Jennifer Alvey, esittelee itsensä Leaving the Law -blogissaan tavalla, joka tuo mieleen AA-kerholaisen:

”Hei, olen Jennifer Alvey, toipuva juristi.”

Julkisivut ovat prameita ja edut kunnossa, mutta kivi­seinien sisällä juristiarmeija suorittaa yhtä arkisesti kuin muukin valkokaulustyöläistö. Konttorijäystöä: asiakirjojen ja sähköpostien naputtamista, puhelimessa roikkumista, palavereita ja asiakastapaamisia fläppitauluhuoneissa. Perehtymistä ja lukemista, valtavasti lukemista: Finlex-­säädöskokoelman, oikeustieteellisen kirjallisuuden, tuomioistuinten ratkaisujen, hallituksen lakiesitysten ja asiakasyritysten alaan liittyvän tiedon tankkausta.

Niiden ahmimisen lomassa Boreniuksen Emma Halminen tankkaa usein myös lounaansa: yksin työpöydän ääressä. Aikaa säästääkseen hän hakee aterian rasiaan alakerran ravintolasta.

”Huono tapa, täytyy myöntää.”

Halminen on jo vuosia sopinut arki-iltojensa menot sillä varauksella, että tuleekin yllättävä ”työkatastrofi” ja meno on peruttava. Hän ei voisi kuvitella esimerkiksi aloittavansa harrastusta, joka alkaisi joka keskiviikko kello 17.

Jos sattuu työsuma, perjantaina viikon päätteeksi voi tuntua, että voisi kaatua kahdeksalta petiin ja nukkua koko viikonlopun.

”Mutta tykkään siitä, että tapahtuu.”

Aina ei tietenkään ole niin rankkaa. Nykyisin Halminen on kehittynyt työssään niin, että päivän tehtävistä suoriutuu keskimäärin yhdeksässä tunnissa. Sähköpostikone toimii tehokkaammin kuin uran alkuvaiheessa, joten tietokoneen voi sulkea kotona viimeistään yhdeltätoista illalla.

Tosin on työpäivien lyhenemiseen toinenkin syy.

”Voi delegoida nuoremmilleen!” Halminen sanoo puolileikillään mutta vakavoituu saman tien.

Myös hän muistaa, miten alan kovat vaatimukset tempautuivat hetkeksi julkisuuteen vuosikymmenen alussa. Maaliskuussa 2012 MTV3 esitti 45 minuuttia -ajankohtaisohjelman jakson, jossa huippuasianajotoimistojen entiset ja nykyiset työntekijät kertoivat nimettöminä työpaikkojensa arjesta, kuten masennus- ja nukahtamislääkkeiden käytöstä ja uupumuksesta. Ohjelma oli kuorrutettu dramaattisilla kuvapätkillä, jossa toimistojen ikkunoissa loimottivat kelmeät valot mustenevassa illassa.

Yksi haastatelluista nuorista juristeista kertoi:

”Tavallisesti jouduin tekemään 70 tuntia viikossa. Olin ihan loppu. Aina siellä oli eläviä zombeja.”

Erityisesti ohjelmassa hämmästeltiin sitä, että toimistot näyttivät vähät välittävän työaikalaista, joka määrää esimerkiksi enimmäistyömääristä, ylitöiden korvaamisesta ja työaikakirjanpidosta. Kyse oli sentään alasta, jolla lain noudattamisen luulisi olevan kunnia-asia.

Alan sisällä ongelmista oli puhuttu jo pitkään. Esimerkiksi neljä vuotta aiemmin, keväällä 2008, Suomen Lakimiesliitto oli tehnyt kyselyn työuransa alussa oleville yksityisen sektorin juristeille. Sen tulokset olivat karuja erityisesti asianajotoimistojen osalta: puolet asianajoalalla työskentelevistä vastaajista kertoi tekevänsä laittoman paljon töitä, ja kaksi kolmasosaa teki ylitöitä ilman minkäänlaista korvausta. 73 prosenttia oli kokenut uupumuksen oireita.

Asianajotoimistoissa on ollut tapana vedota pykälään, jonka mukaan yritysten johtoporras voidaan jättää työaikalain ja siten esimerkiksi ylityökorvausten ulkopuolelle. Toimistojen mielestä myös nuoret lakimiehet tekevät itsenäistä asiantuntijatyötä, joka voidaan rinnastaa johtotehtäviin.

Vuonna 2014 työ- ja elinkeinoministeriön alainen työneuvosto linjasi toisin. Viraston lausunnon mukaan asianajotoimistojen lakimiehet ovat lähtökohtaisesti työaikalain piirissä – perusteeksi lain soveltamatta jättämiselle ei riittäisi pelkkä vaativa asiantuntijatyö.

Samaa mieltä on oltu jo pitkään myös Suomen Lakimiesliitossa.

”Epäasiallista ja selkeästi lainvastaista”, sanoo liiton toiminnanjohtaja Jore Tilander.

Hänen mukaansa asianajotoimistoista tulee Lakimiesliittoon yhä paljon yhteydenottoja, jotka liittyvät ongelmiin työaikalain noudattamisessa ja lomissa.

”Ei päivittäin, mutta viikoittain.”

Mitä lain noudattamisesta sanoo Boreniuksen Emma Halminen? Hänhän on työoikeuden asiantuntija, jonka arvostettu Chambers Europe -opas on vieläpä rankannut alansa parhaiksi nuoriksi suomalaisiksi. Vappuaattoiltansa työpaikalla viettävä asiantuntija.

”Laitat minut pahaan asemaan!” hän parahtaa.

”En taida tehdä ammatillista itsemurhaa ja ryhtyä arvioimaan, miten hyvin alalla noudatetaan lakia nykyisin. Joka tapauksessa yritystä on.”

Vielä siitä 45 minuuttia -jaksosta: siinä kuvatut karmeudet eivät hänen mielestään aivan vastanneet todellisuutta.

Samoihin aikoihin, kun nuorten asianajajien työtaakkaa nyrkkipyykättiin julkisesti, kolmekymppiset Tea ja Salla aloittelivat uraansa Esplanadin suurissa asianajotoimistoissa.

Kumpikin ehti työskennellä muutaman vuoden associate-asemassa. Sittemmin Tea on vaihtanut työpaikkaa niin sanotuksi in-house-yritysjuristiksi, joka neuvoo lakiasioissa omaa työpaikkaansa. Salla taas työskentelee nykyisin pienemmässä asianajotoimistossa.

Kumpikaan ei halua esiintyä tässä artikkelissa oikealla nimellään, koska alan piirit ovat pienet eivätkä he tahdo valittajan tarraa otsaansa. Tosin eivät he juuri valita. Enimmäkseen päinvastoin.

”Viihdyin hurjan hyvin. Työ isossa toimistossa oli erittäin opettavaista”, Tea sanoo.

”Opin siellä kaiken juridiikasta”, toisessa toimistossa työskennellyt Sallakin kehuu.

Toisaalta oppimisella oli hintalappunsa. Tea työskenteli yritysjärjestelyihin, kuten yrityskauppoihin, erikoistuneessa ryhmässä, joka kuuluu liikejuridiikan hektisimpiin aloihin.

Pian hän huomasi, että vaihtolämpöistä työrytmiä oli lähes mahdotonta sovittaa muuhun elämään. Arkea ei juuri voinut suunnitella etukäteen.

”Kello saattoi olla iltapäiväneljä, ja ajattelit, että parin tunnin päästä pääset töistä. Sitten joku tuli yllättäen antamaan tehtävän, jonka piti valmistua seuraavaksi aamuksi. Olitkin yöhön asti.”

Kun sopimuksia viimeisteltiin, työviikot saattoivat venyä jopa 80-tuntisiksi. Tahti oli tiukkojen määräaikojen takia pippurinen: Pakerrusta toimistolla aamuviiteen, sitten kotiin suihkuun ja nukkumaan tunniksi. Aamukahdeksaksi takaisin töihin.

Stressi johti uniongelmiin, ja jotkut kollegoista joutuivat uupumuksen vuoksi sairauslomalle.

Sekä Tea että Salla kuitenkin painottavat, ettei raivopäinen työnteko johtunut siitä, että esimiehet olisivat pakottaneet siihen tai vaikkapa uhanneet osoittaa ovea, jos töitä ei paiskinut tarpeeksi.

Kyse on osin työn luonteesta ja kulttuurista, sanoo Salla. Mukana on myös kaikilla asiantuntija-aloilla yleistä, ylitsekiehuvaa täydellisyydentavoittelua, jota kuplamuoviin eristäytynyt työyhteisö vain ruokkii.

”Muilla aloilla työskentelevät tutut ihmettelevät, että mitä hemmettiä te siellä iltoja istutte, mutta kun elää kuplassa, jossa koko tiimi puskee iltaisin dokumentteja maailmalle, ei se tunnukaan oudolta”, Salla toteaa.

”On alalla niitäkin, jotka tekevät normaalin mittaisia työpäiviä, mutta jos alkaa heti koulun penkiltä tullessa vetää tiukkoja rajoja työnteolle, ei opi eikä etene urallaan yhtä nopeasti kuin ne, jotka istuvat hyvin pitkää päivää. Kuulostaa harshilta sanoa tämä, mutta niin se vain toimii.”

Työahmatti ei siis ole pakko olla, joskin se, miten helppoa rajanveto on, riippuu osin erikoistumisalasta.

Ainakin Castrén & Snellmanin Suzanne Simon-Bellamylla on sekä kylläinen perhe-elämä että ura liikejuristina. Kun hän puhuu kahden elämänalueen yhdistämisestä, näyttää hän siltä kuin jutustelisi pölypussin vaihtamisen tai aamupuurokattilallisen kaltaisista arkipäiväisyyksistä – mistä hän tietysti puhuukin. Ei mistään ylimaallista organisointikykyä vaativasta temppuradasta.

Simon-Bellamyn perheeseen kuuluvat mies ja 3-vuotias lapsi, jonka hän hakee päiväkodista useana päivänä viikossa.

Myönnettäköön, että aluksi vaippa-arjen ja työn yhteen sovittaminen jännitti. Mutta:

”Yllätyin, miten hyvin se lopulta onnistui. Jos sanon töissä, että pitää lähteä neljältä, kaikki ymmärtävät hyvin.”

Aikaa jää myös ohjatuille harrastuksille. Ratsastustunti on kerran viikossa, jumppa arkiaamuisin ja viikonloppuisin. Jos tarve vaatii, töitä voi jatkaa illalla kotona. Siksi Simon-Bellamylla ei ole ollut vaikeuksia ennättää vaikkapa päiväkodin juhliin, jotka alkavat kolmelta iltapäivällä.

”Jäisin paljon enemmän paitsi lapsen elämästä, jos tekisin vuorotyötä, jossa pitäisi olla usein poissa kotoa iltaisin ja viikonloppuisin.”

Vuoden 2012 kielteinen julkisuus sai myös Etelä-Suomen aluehallintoviraston kiinnostumaan asianajotoimistojen työoloista. Seuraavana vuonna virasto aloitti alueellaan sarjan työsuojelutarkastuksia, jotka kohdistuivat asianajo- ja lakiasiaintoimistoihin. Kun valvontarupeama päättyi vuonna 2016, oli yhteensä 58 toimistoon tehty tarkastus, johon kuului työpaikkakäynnin lisäksi henkilöstölle suunnattu, työoloja käsitellyt kysely.

Osittain tulokset yllättivät, kertoo Etelä-Suomen aluehallinto­viraston ylitarkastaja Jenny Rintala. Mediapuheiden luomat mieli­kuvat valkokaulusorjista, jotka raatavat kiiltävissä hikipajoissa lääkkeiden voimin, eivät pitäneetkään paikkaansa.

”Psyykkisistä ja sosiaalisista syistä johtuva kuormitus oli alalla hyvin samankaltaista kuin muissa vastaavissa asian­tuntijatehtävissä”, Rintala huomauttaa.

”Vain todella harvassa toimistossa se oli terveyttä vaarantavalla tasolla.”

Sen sijaan merkille pantavaa olivat juuri epäselvyydet työaikalain soveltamisessa. Kolmasosalla toimistossa oli siihen liittyviä puutteita, joita tarkastajat ohjeistivat korjaamaan.

”Se on korkea luku.”

Työaikakirjanpito täytti lain edellytykset vain alle puolessa toimistoista. Tyypillinen puute oli se, että kirjaa pidettiin pelkästään asiakkaalta laskutettavista työtunneista. Niiden lisäksi työpäivään mahtuu toki paljon muutakin.

Joka tapauksessa Rintalalle jäi tarkastuskierroksen perusteella käsitys, että toimistot ovat viime vuosina pyrkineet parantamaan työhyvinvointia monin tavoin.

Samaa sanoo työntekijöiden etua valvovan Lakimiesliiton Jore Tilander.

”Asenteet ovat muuttuneet viime vuosina huomattavasti terveempään suuntaan: on alettu ymmärtää, että työntekijöiden jaksamisesta huolehtiminen on koko alan etu”, hän toteaa.

”Koska moni toimisto on parantanut tapojaan, huonot erottuvat nyt joukosta entistä selkeämmin.”

Suuret toimistot jättänyt Salla uskoo, että osa kiitoksesta kuuluu millenniaalisukupolvelle, joka katsoo työtään erimerkkisillä kiikareilla kuin monet alan konkarit. Hän on huomannut, että nuoret juristit hakevat konttorissa istutuilta tunneilta ”kokonaisvaltaista kokemusta”.

”Eivät he tahdo vain isoa asuntoa, autoa ja venettä, vaan myös merkityksellisyyttä ja sitä, että työ tekee onnelliseksi. Se on iso haaste alalle, joka on tarjonnut työntekijöille lähinnä hyvää rahallista kompensaatiota muun elämän uhraamisesta.”

Muutos ei käy sarjatulena. Konsulttikielen muotisanaa ketterä ei ole tavattu yhdistää ensimmäisenä asianajotoimistoihin, sillä alaa luonnehditaan konservatiiviseksi. Juristin koulutus ja työ opettavat näkemään lähestyvät riskit jo kilometrien päästä, mikä saa harkitsemaan kaksi tai kymmenenkin kertaa, ennen kuin lähtee mukaan uusiin tempauksiin. (Varo vain: niinkin iloiset asiat kuin uuden kodin ostaminen tai naimisiin meneminen voivat myöhemmin muuttua painajaisiksi!)

Jotain varovaisuudesta kertoo esimerkiksi se, että Castrén & Snellman jopa kehaisee verkkosivuillaan, että viestii nykyisin aktiivisesti sosiaalisessa mediassa.

Tosin jähmeäkin hevonen kääntyy, kun vähän patistaa. Nyt toimistoissa näkee vaikkapa juuri farkkuja, ilmastoaamiaisten kaltaista kiinnostusta ajan hermoa kohtaan ja monilta muilta asiantuntija-­aloilta tuttuja oheismukavuuksia ilmaisista hierontakäynneistä viikonlopun mittaisiin virkistysmatkoihin.

Toinen kysymys on, riittävätkö toimistoon kannetut hedelmäkorit tai edes Hollannin-retket, jos alalla rikotaan yhä työaikalakia. Ilmeisesti riittävät.

Eversheds Sutherlandin konttori nojailee kevätaamun kituliaisiin auringonsäteisiin. Alvar Aallon suunnittelema koruton toimistolaatikko, valmistunut 1964, Fabianinkatu 29, mutta aivan Esplanadin kyljessä. Neuvottelutilat on nimetty klassikkoelokuvien mukaan. Rocky, Pulp Fiction, Citizen Kane, Forrest Gump, Ben-Hur. Aulassa tököttää telineessä suuria, mustia mainossateenvarjoja, jollaisen satunnainen kävijä voi napata mukaansa.

Suomen asianajotoimistojen joukossa Eversheds Sutherland on poikkeuksellinen: alan globaali ryhävalas, joka toimii 34 maassa. .

Kansainvälinen tausta on myös 35-vuotiaalla asianajajalla Tuuli Vapaavuori-Vartiaisella, sillä hän on opiskellut niin Virossa, Ruotsissa kuin Suomessakin.

Myös hän kehuu työtään ja toimiston välitöntä ilmapiiriä niin vuolaasti, että virnistys käväisee silmänurkissa saakka.

”Saan haastaa itseäni. En tiedä, mitä voisin enempää työltä toivoa.”

Vapaavuori-Vartiainen istuu valoisassa neuvottelu­huoneessa ja pyöräyttää auki kuplavesipullon. Ikkunalaudalla jököttää rivi pokaaleita. Lakimiestennis. Vuoden voittaja sähläilyssä. Tiimisulkis.

Tietenkin. Tästähän työntäyteisissä vapuissa ja tunnin yöunissa on viime kädessä kyse: voittamisesta. Voittoja asiakkaille käärimällä näille rahakkaita diilejä. Voittoja toimistolle rankingeissa, jotka perustuvat asiakaspalautteeseen ja joita alalla seurataan haukansilmin. Voittoja tiimille ja itselle projektissa nimeltä työelämä.

Ja erityisesti Vapaavuori-Vartiaiselle: voittoja oikeussaleissa.

Tuuli Vapaavuori-Vartiainen

Vain pienehkö osa suurten toimistojen asianajajista on tosielämän allymcbealeja, joiden perusarkea on argumenttien tulittaminen tuomarin ja vastapuolen edessä. Vapaavuori-Vartiainen kuuluu tähän joukkoon, sillä hän on erikoistunut rikos- ja riita-asioihin. Tosin paremminkin sisäsiisteihin valkokaulustapauksiin kuin mihinkään, mistä tavataan käyttää alamaailmalta kalskahtavaa sanaa rötös.

Vapaavuori-Vartiaisen erityisala ovat ympäristörikokset. Kun Talvivaara Sotkamo -kaivosyhtiön ympäristörikostapausta käsiteltiin Rovaniemen hovioikeudessa syksyllä 2017, edusti Vapaavuori-­Vartiainen kollegojensa kanssa yrityksen konkurssipesää.

Talvivaara-tapauksen kaltaiset massiiviset oikeudenkäynnit voivat kestää viikkoja, ja niihin saattaa osallistua samasta toimistosta useita asianajajia. Ensin istutaan käsittelyssä oikeussalissa vaikkapa kahdeksan tuntia. Sitten aletaan valmistautua seuraavaan päivään, jolloin edessä on sama uudelleen.

Jos tulee voitto, tunne on pakahduttava. Silloin Vapaavuori-Vartiainen saattaa ilakoida käytävillä kollegoille. Jos tapaus on ollut oikein työläs, sitä hoitanut ryhmä voi juhlistaa onnistumista vaikkapa juomalla lasilliset kuohuvaa toimistolla. Mutta ei se arkea ole. Niin käy ehkä kerran vuodessa.

Entä kun tulee tappio?

”En itke itseäni uneen”, Vapaavuori-Vartiainen sanoo ja naurahtaa.

”Joskus tietää jo etukäteen, ettei juttu tule menestymään. En pysty muuttamaan mustaa valkoiseksi. Silti aina on jotain tehtävissä, ja juttuja ajetaan täysillä loppuun saakka.”

Tänä vuonna täyteen tulee kymmenen vuotta yhtiössä, jos sen edeltäjä asianajotoimisto Bützow lasketaan mukaan. Tahtoisitko jonain päivänä edetä toimiston osakkaaksi, pyramidin huipulle?

”En mieti sitä päivittäin… siihen kypsytään ja kasvetaan”, Vapaavuori-Vartiainen miettii pitkään.

Ja sanoo lopulta:

”Kyllä se tavoitteena on.”

Juttua varten tietoja ovat antaneet myös Suomen Asianajajaliiton pääsihteeri Minna Melender ja Helsingin kaupunginkanslian järjestelmä­päällikkö Pekka Vuori.

Julkaistu: 24.5.2019