Kulttuuri
Image

Pyhää etsimässä: Natalie Portman

Pyhää etsimässä: Natalie Portman

Natalie Portman sai tehdä työtä sankarinsa kanssa. Sitten hän otti riskin ja ohjasi itse elokuvan juutalaisista juuristaan.  
Teksti Kalle Kinnunen
Mainos

Yksi elokuva voi muuttaa kaiken. Natalie Portmanille se oli Black Swan. Sen jälkeen hänen elämänsä ei ole ollut ikimainkaan entisensä.

Viisi vuotta sitten Portman oli keijukaismaisten nuorten naisten näyttelijä. Yksi Hollywoodin rakastetuimmista. Ei Portman koristeellisten tyttöroolien esittäjä ollut, vaan teki aina viihdetuotantojen rinnalla särmikkäämpiä elo-kuvia. Sellaisia kuin Wong Kar-wain haikea My Blueberry Nights ja näytel-mään perustuva raadollinen ihmissuhdekuvaus Closer – iholla.

Ihailijat eivät sitä ehkä huomanneet, mutta varsinaista kassamagneettia Portmanista ei tullut. Eikä voinutkaan tulla: jos hän teki toiminnallisemman leffan, se ei ollut peruspopcornia, vaan V niin kuin verikosto, anarkistifantasia, jossa tehtiin vallankumousta diktatuurissa.

Sitten kaiken muutti räväkkä elokuva baletista ja mielenterveydestä. Darren Aronofskyn ohjaama Black Swan oli sellainen tapaus, joita ei jokaisen Hollywoodin ykkössarjalaisenkaan uralle mahdu. Se oli omaperäinen, tarpeeksi outo kiinnittääkseen huomion ja tarpeeksi hyvä purrakseen myös valtavirran yleisöön.

Black Swanista tuli myös Portmanin elämän taitekohta. Hän voitti naispääosan Oscarin ja meni naimisiin sekä sai pojan elokuvan tanssikoreografin Benjamin Millepiedin kanssa.

Juuri nyt Portman matkustaa maailmalla kertomassa uusista elokuvistaan. Toinen niistä on Terrence Malickin komea Knight of Cups. Toinen on oma esikoisohjaus, ja siinä onkin puhuttavaa. Elokuva kertoo Israelin synnystä, jota käsittelemällä ei kerätä sympatiapisteitä. Hepreankielinen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä heittää bensaa liekkeihin jo aiheellaan.

Terrence Malick on Portmanin sankari, ja ohjaajan varhaisteos Onnellisten aika on hänen kaikkien aikojen suosikkielokuvansa. Eikä Portman ole ainoa, jolle Malick on elokuvan elävä jumala.

Malick ei suostu valokuviin. Hän on ohjannut 42-vuotisella urallaan vain seitsemän elokuvaa. Ohjaajan kuuluisin teos lienee Thin Red Line vuodelta 1998. Sitä ennen hän oli tehnyt 1970-luvulla draamat Julma maa ja Onnellisten aika – eikä muita pitkiä elokuvia. Nykyään Malick työskentelee hieman ripeämmin. The Tree of Lifen (2011) Cannes-voiton jälkeen hän on saanut peräti kaksi elokuvaa kuvattua.

Malickin työskentelytapa on aivan omanlaisensa, ja siksi hänen elokuviinsa on tunkua, vaikka rahapalkkio ei ole houkutin. Ohjaaja kuvaa paljon, unohtaa käsikirjoituksen ja koostaa elokuvaa leikkauspöydällä tarvittaessa neljäkin vuotta. Metodina on täydellisyyden etsiminen hallitusta kaaoksesta ja kauneuden rakentaminen virheistä, Portman sanoo.

”Tapasin Terryn kymmenisen vuotta sitten. Sanoin suoraan, että toivoisin saavani roolin hänen elokuvastaan jonain päivänä.”

Vuosia myöhemmin Portmanin puhelin soi. Soittaja oli Malick itse.

”Hän kertoi kuvaavansa kaksi elokuvaa peräjälkeen. Sanoin: mitä vain haluat.”

Jälkimmäinen Malick-elokuva valmistunee ensi keväänä. Työnimellä Weightless tunnettu draama sijoittuu Teksasin Austiniin. Tuoreessa Knight of Cupsissa Christian Bale näyttelee Hollywood-agenttia, jonka elämä on kalifornialaista houretta, seksiä kaunotarten kanssa ja kokaiinijuhlia, mutta eksistentialistinen ahdistus painaa miestä kasaan. Portmanin osa on elokuvan tärkein naisrooli, mutta ei se suuri ole. Hän näyttelee seksi- ja sielunkumppania, jota päähenkilö tarvitsee matkallaan kohti henkistymistä.

Roolin koko ei ollut pettymys, Portman painottaa. Hän oppi paljon ohjaamisesta.

”Hän muistutti, ettei sääntöjä ole”, Portman sanoo.

”Hän etsii jotain kaunista ja erilaista toivoen, että sattuma ratkaisee ongelmat, joita ei vielä edes nähdä.”

Mahdollisuuksista syntyy elokuva. Uskonnolliseen pyhän kokemukseen kuvastollaan rohkeasti pyrkivän Malickin teokset ovat yhä enemmän tajunnanvir-taa, eivät niinkään juonellisia tarinoita.

”Kaikki mikä on yleensä virhettä elokuvassa, on hänelle mahdollisuus. Hän saattaa pyytää ohikulkijan mukaan, tai jos lintu lentää ohi, hän saattaa käskeä kuvaajan sen perään, vaikka kesken kohtauksen.”

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on filmatisointi Amos Ozin samannimisestä romaanista, jossa Israelin tunnetuimmaksi kirjailijaksi sanottu Oz käsittelee omaa elämäänsä ja lapsuuttaan. Kipeästä nuoruudesta kertovassa katkeransuloisessa elokuvassa juutalaisvaltion synnyn ongelmat ovat esillä muutenkin kuin metaforina.

Aihe on kuitenkin tulenarka, ja elokuvaa on helppo lyödä jo siitä, että se sai julkista tukea Israelissa, jossa on vallassa Benjamin Netanjahun oikeistohallitus.

Portman on ilmoittanut olevansa ehdottomasti Netanjahua vastaan. Näyttelijä pitää Israelin pääministeriä vaarallisena rasistina.

”Israelissa poliittiset mielipide-erot ovat rajumpia, myös muuten samanmielisten seurassa. Silti keskustelu on mahdollista järjellä. Vaikuttaisi siltä, että Euroopassa Israelin asioista keskustellaan enemmän tunteella”, Portman muotoilee. ”Toivottavasti elokuva avaa keskustelua.”

Portman tuntee Israelin, sillä hän on syntynyt ja viettänyt elämänsä kolme ensimmäistä vuotta Jerusalemissa.

”Ajattelen sitä paljon. Puhun siitä usein. Näen siitä unia. Ja aina kun palaan sinne, se on erilainen. Tunnelmaa on vaikea käsittää, kun on sieltä pois.”

Kun Natalie Portman 27-vuotiaana tutustui henkilökohtaisesti Oziin, hankki kirjan oikeudet ja tiesi joskus ohjaavansa sen elokuvaksi, hänen ei ollut tarkoitus näytellä esikoisohjauksessaan. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän kuitenkin otti päähenkilön Amosin äidin, ukrainanjuutalaisen Fanian sivuroolin. Hän oli jo kyllin vanha osaan – ja näin elokuvaan tuli myös kansainvälisesti tunnettu näyttelijä, helpottamaan sen rahoittamista.

Kun Israel perustetaan ja äiti ja poika muuttavat aavikkomaisemiin, identiteetiltään itäeurooppalainen Fania alkaa murtua. Hän tekee itsemurhan Amosin ollessa 12-vuotias.

Viimeistään raastavan roolin tekeminen nostaa koko elokuvan henkilökohtaiseksi kannanotoksi, joka ei ole poliittinen vaan enemmän tunnustuksellinen. Silti Portman ei vastaa kysymykseen, uskooko hän itse juutalaisten jumalaan.

”Uskon mysteeriin”, hän sanoo.

”Enkä osaa sanoa tarkemmin. Mysteeri on totta. Se on osa perinnettä, joka on minulle merkityksellinen. Juutalaisuuden tulkintoja on yhtä paljon kuin juutalaisia.”

Natalie Portman on entinen lapsitähti, joka ei sanojensa mukaan koskaan kokenut olevansa tähti. Jos jotain, hän koki olevansa juuri juutalainen.

”Se identiteetti todella vasaroitiin minuun hyvin nuorena. En tiennyt tarkkaan, mitä se tarkoitti, mutten myöskään kyseenalaistanut sitä. Siitä olen nyt onnellinen, kun katson ikäisiäni ystäviä, jotka yhä etsivät identiteettiään. Minulle asiasta ei ollut koskaan kysymystäkään.”

Läpimurtonsa Portman teki Luc Bessonin elokuvassa Leon. Hän näytteli Jean Renon esittämän palkkamurhaajan kanssa ystävystyvää tyttöä, joka hautoi kostoa.

Kuvauksissa Portman oli vasta 12-vuotias. Elokuva teki kansainväliset tähdet sekä ranskalaisesta Renosta että Portmanista. Heti perään nähtiin Heat, jossa Portman oli Robert de Niron esittämän poliisin tytärpuoli, ja isompi rooli Ted Demmen draamakomediassa Unelmien tytöt.

Juuri Unelmien tytöissä kiteytyi nuoren Portmanin perusrooli. Hän oli pikkuvanha teini, joka kertoi aikuisille, keskenkasvuisille miehille totuuksia elämästä.

Huomion keskipisteenä olemisen vastapainona oli perhe. Portmanin äiti oli hänen managerinsa. Hänen isänsä on gynekologi. Samaan aikaan, kun Portman teki töitä de Nirojen ja kumppanien kanssa, hän valmistautui menemään yliopistoon – kuten aikanaan menikin.

”Salaisuus on oppia olemaan kuuntelematta ulkopuolisia”, Portman sanoo.

”Kun voitin Black Swanista Oscarin, kokemus oli todella hieno ja huumaava. Sitten menin nukkumaan, aamulla palasin arkeen, enkä ollut nähdäkseni muuttunut lainkaan.”

Kävi omalle esikoisohjaukselle miten vain, on Portmanilla ollut urallaan viime vuosien ajan uusi turva nimeltään Marvel. Portman on Thor-elokuvien tiedenainen Jane Foster. Kolmatta Thoria tehdään, ja rinnalle tulevat esiintymiset muissa leffoissa, joissa Marvel-hahmot ristiin seikkailevat. Ensimmäiseen Thoriin Portman sanoo lähteneensä, koska sen ohjasi arvostettu teatterintekijä Kenneth Branagh.

”Sehän oli kiinnostava yhdistelmä. Näyttelijäohjaajana tunnettu Branagh, jolla on Shakespeare-tausta, ja kuitenkin noin iso tuotanto. Toiseksi oli hienoa, että valtavirran elokuvassa on naishahmo, joka on astrofyysikko.”

Kolmas syy saattaa olla raha, mutta Portman ilmaisee asian toisin.

”Hauskuus. Ei hauskuutta pidä ali-arvioida syynä tehdä jotain.” ■

Julkaistu: 27.11.2015