Turkulaisessa Vahdon perheessä kerrottiin tarinaa satavuotiaasta venekaunottaresta nimeltä Bonito – Lopulta siitä tuli unelma ja pakkomielle

Jani Vahto, 32, kuuli lapsena isänsä Eskon, 70, puhuvan usein tarunhohtoisesta mahonkiveneestä Bonitosta.

Kyseessä oli Bruno Westin suunnittelema ja Turun Veneveistämön vuonna 1921 valmistama puinen moottorivene, jota Esko-isä oli ihaillut 1970-luvulta asti.

Jo ennen Janin syntymää isä oli kerran ajanut Turun Ispoisista Jyväskylään saakka tekemään veneestä kauppaa. Silloiset omistajat eivät kuitenkaan halunneet klassikkoveneestään luopua. Sitten Bonito katosi, eikä kukaan tiennyt, kenen omistukseen tai minne päin maailmaa se päätyi.

Kasvettuaan myös Jani kiinnostui lapsuutensa taruolennosta. Isä kun jaksoi vuosikymmenestä toiseen väittää, että jonain päivänä vene löytyisi ja he panisivat sen yhdessä kuntoon.

– Muistan soittaneeni vuonna 2007 Ruotsiin ja kyselleeni Boniton perään. Kukaan ei tiennyt sen olinpaikasta mitään, Jani Vahto kertoo.

Myöhemmin Jani selvitti Boniton kaikki edelliset omistajat. Boniton ensimmäinen omistaja oli turkulaisen ahtausliikkeen johtaja A. E. ”Ukko” Erickson, jolla oli Ruissalon Kuuvannokassa vaaleanpunainen huvila samanvärisine uimakoppeineen, Villa Fjällbo. Sen laiturissa 12 metriä pitkä salonkivene oli tuttu näky. Bonito seilasi ahkerassa huvikäytössä Airistolla ja Ukko Erickson ajettiin sillä kesäisin myös töihin Turun Satamaan.

Esko Vahdon unelma näyttää päivä päivältä paremmalta.

Vahtojen oma tausta ei ole aivan yhtä herraskainen kuin heidän pakkomielteensä. Esko Vahto on ammatiltaan sähköasentaja ja autonasentaja, mutta hän oppi käsistään taitavalta putkimies-isältään yhtä jos toista, kuten vanhojen klassikkoveneiden pelastamisen taidon. Ensimmäisen projektinsa Esko sai 17-kesäisenä, kun hän entisöi Turun Veneveistämöllä vuonna 1929 rakennetun Snabbgående Experiment Motorbåtin eli Sikarin. Rakkaus menneiden aikojen muotoiluun ja kädentaitoihin vei miehen mukanaan, ja hän päätyi keräilemään vanhoja moottoriveneitä, moottoripyöriä, autoja ja yhtä jos toista antiikkitavaraa.

– Jonkinlaista kylähulluutta se on, Esko Vahto itse määrittelee.

Janin lapsuudessa perheellä oli kesäisin käytössään vanha pirtuvene, jonka isä oli kunnostanut itse, totta kai. Vapaa-ajallaan isä musisoi ja lauloi, päätyipä hän kerran jopa Hurriganesin kanssa samalle lavalle.

Vuonna 2008 koitti viimein päivä, jolloin Esko-isän kylähulluudesta oli hyötyä. Eräs vanhempi rouva tuli käymään aivan muissa asioissa hänen varastollaan, huomasi säilötyt moottoriveneet ja sanoi sitten, että hänen pojallaan on Somerolla vanha mahonkivene, mutta se on menossa juhannuskokkoon. Esko kysyi veneen nimeä. Se oli Bonito.

– Sillon mul nous tukka pystyyn, Esko kertoo.

Kauan kaivattu mahonkikaunotar löytyi pihalta todella huonokuntoisena, täynnä roskia ja lunta. Talousvaikeudet olivat estäneet kunnon huolenpidon veneestä. Alkoi isän ja pojan yhteinen kunnostusprojekti, joka saattaa tänä kesänä viimein johtaa siihen, että Bonito pääsee vihdoin veteen, entiseen loistoonsa kunnostettuna.

Ilman uhrauksia unelma ei kuitenkaan ole toteutunut. Ensimmäinen niistä on raha.

– Poika oli säästänyt käsirahat omaan asuntoon. Ne on tietysti kaikki menneet, Esko sanoo.

Jani puolestaan kuvaa isänsä olleen aina siinä mielessä pihi, että jos jonkin asian osaa itse tehdä, ei siitä ulkopuolisille makseta. Periaate on käytössä myös ihan käytännön syystä: klassikkoveneen korjaaminen ja ylläpito maksaa maltaita, eikä Vahtojen duunariperheellä yksinkertaisesti ole sellaisia varoja.

Unelmien ja todellisuuden ristiriita tuli vastaan heti alussa, kun Bonito saapui merimuseo Forum Marinumille korjattavaksi. Hallilla sanottiin, että veneelle on tilattava tonnin hintaiset pukit, jotta sen voi laskea trailerilta.

– Sanoin, ettei minulla ole sellaista rahaa panna pukkeihin. Ostimme sukulaisen metallifirmasta metallia ja hitsasimme ne pukit sinne itse, Jani kertoo.

Siitä hetkestä eteenpäin poika vastasi tarvittavien materiaalien etsimisestä ja kilpailuttamisesta. Boniton kunnostus lähti toden teolla käyntiin vasta vuonna 2017, kun kunnostukseen saatiin apuraha, jolla voitiin palkata veneveistäjät Juho Suorsa ja myöhemmin myös Jonatan Reuter. Lisäksi turkulaisia yrityksiä lähti sponsoroimaan hanketta.

Mahonkivene oli purettava luurangoksi, sillä venettä tukevista 112 kaaresta jopa 92 piti uusia. Myös köliranka ja pohja uusittiin ja kaikki vesilinjan alapuolelta vaihdettiin. Se mitä pystyttiin tekemään itse, tehtiin.

Tällä hetkellä Eskolla on työn alla moottori ja Janilla viimeiset pintalakkaukset sekä nahkaisten istuinpenkkien teettäminen. Sisustaminen ja koristaminen jäävät seuraavan talven hommiksi, mutta muutoin tilanne näyttää hyvältä.

Bonito on ollut Jani ja Esko Vahdolle suuri unelma, mutta vähintään yhtä suuri työmaa.

Optimistinen Jani on luullut monta kertaa aiemminkin Boniton valmistuvan ”ensi kesäksi”. Nyt hän uskaltaa vihdoin olla varovaisen varma, että kesä 2025 on viimein se kesä, jolloin Bonito todella pääsee veteen. Sitä ennen projekti vaati kuitenkin rahaa tärkeämmän uhrauksen, nimittäin mielenterveyden.

– Aika hurjat olot tällä hetkellä. Herään joka aamu ahdistukseen, kun pitäisi jaksaa mennä verstaalle, vetää haalarit päälle ja ottaa hiomapaperi tai lakkapensseli käteen. Sitten vain toivon, ettei lakka valu, jottei samaa kohtaa tarvitsisi tehdä taas uudelleen, Jani kuvailee.

Pari vuotta sitten hän sairastui uupumukseen ja keskivaikeaan masennukseen. Se liittyi veneen kunnostukseen liittyvään työmäärään, jatkuvaan taloudelliseen paineeseen sekä siihen, ettei projekti tuntunut tulevan koskaan päätökseen.

– Tuntuu, kuin eläisin ikuisesti jatkuvaa opiskelijaelämää. Kuin joku lääkäriopiskelija, joka elää nuudeleilla monta vuotta. Itse en vain tiedä, koska oma valmistumiseni koittaa.

Myös perheen perustaminen on saanut odottaa.

– On täytynyt sanoa tyttöystävälle, etten voi mennä naimisiin, ennen kuin hääveneeni on valmis. Eihän sellainen tule kuuloonkaan.

Kun puhe kääntyy Boniton tulevaan käyttötarkoitukseen, Janin silmiin syttyy jälleen vilpitön innostus. Hän on vuosien varrella luonut ”aikamatkaverkostoa”. Se on lista nostalgiasta viehättyvistä Turun saariston hotelleista ja ravintoloista, joiden kanssa kapteeni Vahto Bonitoineen voisi tulevaisuudessa vetää risteilyjä yrityksille, ryhmille ja vaikkapa hääporukoille. Reitistö on sama, jossa Bonito kulki jo sata vuotta sitten.

Kunnostustöiden ohessa mies on ehtinyt luoda myös maailman mittaluokassa merkittävän klassikkoveneiden somekanavan Classicboatsfinlandin, jolla on 142 000 seuraajaa eri puolilta maailmaa. Vahto ymmärtää tilinsä kulttuurisen ja pr-arvon, mutta enää hän ei haihattele klassikkoveneen kustannusten suhteen.

– Olisi kiva, jos saisin veneestä mukavan kesätyön, jonka turvin voisin pitää sitä jatkossa yllä.

Boniton arvokkuus kestäisi Janin mukaan myös merituhkaukset. Monet toivovat tuhkiensa ripottelua mereen, mutta sitä ei voi tehdä missä tahansa. Airistolla on erityinen kohta merihautausta varten.

– Varmaan joku vanha merikarhu arvostaisi Boniton tyylistä venettä viimeiselle matkalleen enemmän kuin jotain Busteria tai lasikuitujahtia.

Janilta tällainen toimitus sujuisi virsiä myöten, sillä suvun musikaalisuus on periytynyt myös hänelle. Vapaa-ajallaan hänellä on trio nimeltä Kapteeni Vahto & Luntreijarit, joista jälkimmäinen tarkoittaa pirtun salakuljettajia.

– Yksi suunnitelma on, että Bonitosta tulee meidän keikkabussimme. Vedämme saaristokiertueen, jolla ensimmäinen biisi alkaa soida jo ennen kuin olemme laiturissa. Meillä on merihenkisiä biisejä täyden setin verran.

Esko Vahto Boniton moottorin kimpussa.

Oli veneen käyttötarkoitus lopulta mikä tahansa, nyt näyttää siltä, että isän ja pojan haave todella viimein toteutuu, ja Bonito palaa vanhassa loistossaan takaisin Airiston aalloille. Mikäli näin käy, sen voi nähdä Mathildedalin puuvenefestareilla kesäkuussa ja Turussa 8mR-luokan kilpapurjehduksen maailmanmestaruuskisoissa elokuun alussa.

Moottorin asentamisen kanssa voi vielä tulla yllätyksiä, mutta yhdestä asiasta Esko-isä on varma.

– Niin kauan kun mä vielä elän, se on vetes toi vehje.