Apu

Puukiipijä on pikkulintujen kiipeilymestari ja kaarnan värinen maastoutuja, joka huijaa harjaantunuttakin silmää

Puukiipijä aloittaa ravinnonhakunsa rungon tyveltä, josta se lähtee kipuamaan spiraalimaisesti ylöspäin. Vaikka tämä sympaattinen lintu on Suomen metsissä melko yleinen, hyvän suojavärin vuoksi sen havaitseminen puunrungolta ei ole helppoa.
Kuvat Juho Rahkonen

Tulen hyvälle mielelle joka kerta, kun näen puukiipijän. Siinä on jotain niin persoonallista.

Puukiipijä on pieni, kaarnanpalan värinen lintu, jonka selkäpuoli on ruskean, mustan ja valkean kirjava. Linnulla on pitkähkö, kaareva nokka.

Puukiipijä on pohjoisten havumetsien sympaattinen lintu, jonka elintavat ovat ainutlaatuiset. Se on sukunsa ja heimonsa ainoa edustaja Suomessa.

Talvella metsässä on usein hiirenhiljaista. Silloin tällöin jostain saattaa kuitenkin kuulua vaimea sirahdus: ”tsiii!”. Ääni on niin korkea, että monilla ihmisillä voi olla vaikeuksia kuulla sitä. Mutta eipä äänen aiheuttajan näkeminenkään ole helppoa – niin hyvin puukiipijä sulautuu puunrungon väritykseen.

Puukiipijä esiintyy melko yleisenä Euroopan vuoristojen havumetsäalueilla ja pesii tasaisesti koko Suomessa Lapista etelään.

Puukiipijän selkäpuoli on kuin maastopuku. Tehokas suojaväri auttaa piiloutumaan petolinnuilta ja muilta saalistajilta kiipijän liikkuessa kuusen tai männyn rosoisella rungolla. Juuri vanhat, jyhkeät kuusivaltaiset metsät ovat sen ominta elinympäristöä.

Puukiipijän vaalea vatsapuoli puolestaan heijastaa valoa puun rungolle linnun etsiessä ravintoa kuusikon hämärässä.

Puukiipijä on vallannut oman lokeronsa havumetsän ekosysteemissä. Mikään muu lintu Suomessa ei hanki ravintoa samalla tavalla, kiipeilemällä pitkin puunrunkoja.

Pitkällä ja käyrällä nokalla on hyvä napsia hämähäkkejä ja hyönteisiä kaarnankoloista. Täysikasvuisten sääskien, kärpästen ja kovakuoriaisten lisäksi kiipijän ruokalistalla ovat myös niiden toukat ja kotelot.

Puukiipijän pyrstösulat ovat tanakat kuin tikoilla, ja vahvat kynnet ovat koukkumaiset. Kiivetessään se pitää jalat levällään, jotta ote rungosta olisi mahdollisimman tukeva.

Vain liike paljastaa puukiipijän – sen suojaväri sopii täydellisesti puunrungolle.

Puukiipijät lyöttäytyvät yhteen muiden kanssa

Koska linnut ovat sopeutuneet etsimään ruokansa eri tavoin, ne pystyvät elämään lähekkäin vaikka samassa puussa toisiaan pahemmin häiritsemättä. Esimerkiksi rastaat rapistelevat maassa, punarinta pyrähtelee pensaikossa, tikka naputtaa kaarnaa rikki löytääkseen sen alta suupaloja ja tiltaltti napsii hyönteisiä korkealta lehvästöstä. Puukiipijä sijoittuu niiden väliin alueelle, jossa muut hyönteisiä syövät linnut eivät pysty liikkumaan yhtä näppärästi.

Puukiipijät lyöttäytyvät usein yhteen tiais- ja hippiäisparvien kanssa. Parvessa mahdolliset saalistajat huomataan paremmin kuin yksin liikkuessa.

On oikeastaan vain yksi lintu, johon puukiipijän voi joskus nopeasti katsottuna sekoittaa. Suomessa elää harvinaisena vierailijana pähkinänakkeli, joka pystyy liikkumaan puun rungolla ylös alas, mutta sekään ei kiipeile niin pitkiä matkoja kuin puukiipijä.

Puukiipijä aloittaa ravinnonhakunsa rungon tyveltä, josta se lähtee kipuamaan ylöspäin. Matkallaan kiipijä kiertää runkoa spiraalimaisesti ja tekee välillä teräviä hypähdyksiä. Kun lintu on päässyt tarpeeksi ylös, se saattaa vielä jatkaa tutkimusmatkaansa kipuamalla paksua oksaa pitkin selkä alaspäin kuin sirkustaiteilija.

Kun puu on tutkittu sileään, kaarnattomaan osaan asti, kiipijä pyrähtää alas toisen rungon tyvipuolelle ja aloittaa sieltä uuden samanlaisen nousun.

Vanha kuusimetsä, jossa on eri-ikäisiä puita ja lahopuita, on puukiipijälle mieluisin elinympäristö.

Tieteellinen nimi kuvaa luottamusta

Puukiipijä on noin 13 sentin pituinen varpuslintu. Lajin tieteellinen nimi Certhia familiaris viittaa tuttavallisuuteen ja ystävällisyyteen. Ehkä se kuvastaa puukiipijän eloisaa, luottavaista luonnetta ja sopeutumiskykyä; myös koiran tieteellisen nimen loppuosa on familiaris.

Puukiipijä on suomalaiseksi linnuksi melko luottavainen, ja sitä pääsee usein tarkkailemaan aivan lähietäisyydeltä. Kenties puukiipijä luottaa suojaväriinsä ja verrattomaan ketteryyteensä, joten siitä ei ole kehittynyt niin arkaa kuin useimmista muista lintulajeistamme.

Puukiipijä on paikkalintu, eli se pysyy Suomessa läpi vuoden, tosin joskus kiipijät vaeltavat lounaaseen päin ja osa niistä muuttaa etelään. Ankarina talvina, jolloin puunkuoretkin jäätyvät, suuri osa maahamme jääneistä puukiipijöistä kuolee energian puutteeseen.

Vanhat kuusi- ja sekametsät, joissa on myös koivupökkelöitä, ovat puukiipijälle elinehto. Nykyisissä siisteiksi hoidetuissa talousmetsissä puukiipijälle on entistä vähemmän ravintoa ja pesäpaikkoja, ja asuntopulassaan kiipijät ovat joutuneet turvautumaan muun muassa halkopinoihin ja rakennusten seinissä oleviin koloihin.

Puukiipijöitä arvioidaan elävän Suomessa noin 200 000 paria. Määrä vaihtelee eri vuosina, koska ankarat talvet kurittavat pikkuruisia lintuja.

Ankarat talvet kurittavat pieniä lintuja

Metsien pirstoutuminen haittaa puukiipijää, koska pienessä metsälaikussa se stressaantuu, mikä vaikeuttaa lisääntymistä ja ravinnon hankintaa. Ylipäänsä ihmisen vaikutus metsiin on puukiipijän kannalta yleensä kielteinen, koska lintu tarvitsee vanhoja ja isoja puita löytääkseen ravintoa.

Puukiipijälle voi rakentaa myös pöntön, joka jäljittelee sen luontaisia pesimispaikkoja. Puukiipijän pönttö on poikkileikkaukseltaan perinteinen nelikulmio tai sitten kolmio. Suuaukko ei sijaitse normaaliin tapaan etuseinässä, vaan sisäänmenoaukot ovat puunrungon kyljessä pöntön molemmilla sivuilla.

Puukiipijöitä arvioidaan elävän Suomessa noin 200 000 paria. Määrä kuitenkin vaihtelee jyrkästi eri vuosina, koska ankarat talvet kurittavat pikkuruisia lintuja.

Laji esiintyy melko yleisenä Euroopan vuoristojen havumetsäalueilla ja pesii tasaisesti koko Suomessa Lapista etelään. Suomen lintuatlaksen mukaan puukiipijän levinneisyysalue on ilmaston lauhtuessa mahdollisesti siirtymässä yhä pohjoisemmaksi.

Vaikka Etelä-Suomessa metsät ovat usein sirpaleisia, puukiipijän pelastukseksi saattaa koitua sen hyvä sopeutumiskyky; lintu pystyy hivuttautumaan hupenevista aarniometsistä ihmisten ilmoille puistoihin ja pihoille, joissa se voi lisäksi hyödyntää lintulaudan antimia.

Kovalla pakkassäällä rasvapallon antama energia on puukiipijälle kullanarvoista.

Julkaistu: 8.3.2020
Kommentoi »