Apu

Punavanki karkasi huussinreiästä 1918 – yleni lopulta puna-armeijan kenraaliksi

Punavanki karkasi huussinreiästä 1918 – yleni lopulta puna-armeijan kenraaliksi

Akseli Anttila oli punakaartin lähetti, joka karkasi kesällä 1918 valkoisten vankileirin parakin huussinreiästä. Hän suuntasi Venäjälle, yleni puna-armeijan kenraalimajuriksi, selvisi Stalinin vainoista ja oli valloittamassa Berliiniä.
Teksti Markku Salomaa
Mainos

Minä olen seikkailija ja lähden nyt, ilmoitti 21-vuotias Akseli Anttila kotiväelleen marraskuussa 1917. Hän otti mukaansa rahaa ja punakaartilta saamansa Mauser-pistoolin. Ukko-Mauser M1896 oli kateutta ja kunnioitusta herättävä ase. Lippaaseen mahtui kymmenen 7,63 millin patruunaa, ja puukotelo oli kiinnitettävissä jatkoperäksi, jolloin pistoolilla saattoi tähdätä kuin kiväärillä.

Akseli lähti rahoineen ja Mausereineen vartioimaan yleislakkoa ja samalla päätoimiseksi Vilppulan punakaartilaiseksi. Siltä tieltä hän ei koskaan palannut.

Akseli Edvard Mooseksenpoika Anttilan uraa siivitti epätavallinen onni. Sodissa voi käydä joskus niinkin.

Mitään sankarityyppiä Akseli ei ollut, vain 168-senttinen, tanakkavartaloinen ja pyöreäkasvoinen nuorimies. Kuka olisi uskonut, että jonakin päivänä hän olisi kenraalina valloittamassa Berliiniä Hitleriltä. Sama mies sai uransa aikana muun muassa kaksi Punaisen Lipun kunniamerkkiä, kaksi Leninin kunniamerkkiä, Isänmaallisen sodan 1. luokan kunniamerkin sekä mitalin Leningradin puolustamisesta.

Akseli syntyI Ruovedellä 26. maaliskuuta 1897 Vilppulassa entisen kruununtorpparin perheeseen. Anttilan itsenäisellä talolla ei ollut toimeentulo-ongelmia, vaikka perheessä oli yhdeksän lasta.

Akseli kävi neljä luokkaa kansakoulua ja teki sitten maa- ja metsätöitä kotitilalla, minkä ohella kävi Vilppulan kuuden kuukauden mittaisen maamieskoulun. Hän oli töissä myös Metsähallituksen hakkuutyömaalla ja osuuskaupassa makasiinimiehenä. Tammikuussa 1917 hän meni ylimääräiseksi asemamieheksi VR:lle, jolloin tilanhoito jäi isälle ja vanhemmalle veljelle. Muut sisarukset olivat tyttöjä.

Akseli ilmoittaa puna-armeijan kantakortissaan kuuluneensa Suomen sosialidemokraattiseen puolueeseen 1914–18.

Isänsä vastustuksesta huolimatta Akseli liittyi syyskuussa 1917 Vilppulan punakaartiin. Sen mukana hän oli tammikuun lopulla 1918 riisumassa aseista Serlachiuksen päärakennusta Mäntässä. Siellä surmattiin yksi valkoinen epäselvissä olosuhteissa, ja tekijäksi epäiltiin aluksi Anttilaa.

Kapinan aikana Akseli toimi komppaniansa lähettinä ja osallistui taisteluihin vain ohimennen. Tosin Mäntän ja Kuoreveden taisteluissa häneltä ammuttiin hevonen alta. Kotiseudulla Akseli oli mukana elintarpeiden pakko-otoissa, mikä nostatti vihaa.

Sisällissodan kulun käännyttyä Akseli ratsasti pakenevien punakaartilaisjoukkojen edellä Tampereelle ja toimi siellä lopputaisteluissa joukkueenjohtajana. Hän antautui Pispalassa 6. huhtikuuta 1918 vapaaehtoisesti valkoisille ja luovutti aseensa. Koska hän antautui suuren joukon mukana, häntä ei viety heti ammuttavaksi.

Vilppulan suojeluskunta luonnehti lausunnossaan Akselia ”kiivaaksi tappelijaluonteeksi”, ”yllyttäjäksi”, ”huligaaniksi”, ”häiritsijäksi” ja ”uhkailijaksi”. Suojeluskunnan esikunta ajoi hänelle ”ehdottomasti kuolemantuomiota”.

Valtiorikosoikeudessa poika selitti liittyneensä punakaartiin vanhempien miesten kehotuksesta ymmärtämättä tarkemmin kaartin tarkoitusta. Palkkaa oli luvattu 450 markkaa kuukaudessa, enemmän kuin rautateillä työskenteleville.

Vilppulan seurakunnan lausunto Akselista oli myönteinen, ja hyvän kuvan hänestä antoivat myös todistajat. Lisäksi Akseli ”itkien osoitti todellista katumista etenkin sen vuoksi, että tiesi vanhemmille tuottaneensa suurta surua”.

Akseli on kuvassa ensimmäisen vaimonsa Jelenan ja tämän siskon seurassa. Kuva on Akseli Anttilan sukulaisten kotialbumeista.

Hurja pako vankileiriltä

Heinäkuussa 1918 Akseli Anttila tuomittiin kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseenen. Hän anoi seuraavana päivänä armoa valtiorikosylioikeudelta jäämättä odottamaan lopullista tuomiota. Hän karkasi Kalevankankaan vankileirin parakki 7:n huussinreiästä yhdessä vilppulalaisen toverinsa Uuno Lappalaisen kanssa.

Akseli ja Uuno kävelivät pitkin metsiä ja viivähtivät lepäämässä neljä vuorokautta Anttilan kotitalon aitassa, kun muu kotiväki oli rukiinleikkuussa. Tavarajunan salamatkustajina Akseli ja Uuno selvisivät Vaasaan ja sieltä sukulaisten auttamina Pietarsaareen. Siellä Akselin sisko hankki kuljetuksen Ruotsiin.

Ruotsista matka jatkui Norjaan ja päättyi lopulta Murmanskin kautta Pietariin 1920.

Työtön ja kielitaidoton nuorukainen komennettiin SKP:n toimistolta Pietarin kansainvälisen sotakoulun suomalaiselle kurssille, joka alkoi syyskuussa 1920. Anttila suoritti konekiväärilinjan kolmivuotisen kurssin ja jatkokurssin.

Anttila oli kurssilaisjoukkojen mukana kukistamassa Baltian telakan ja Putilovin asetehtaan työläisten lakkoja syksyllä 1920. Hänet oli valittu tehtävään, koska venäjäntaidottomat kurssilaiset eivät pystyneet kommunikoimaan lakkolaisten kanssa. Samat työläiset olivat olleet ratkaisevassa roolissa tsaarin ja Aleksander Kerenskin väliaikaisen hallituksen kaatamisessa.

Kapinan kukistaminen ei ollut helppoa. Kursanttien kaksi suomalaista lähettiä joutui kansanjoukkojen käsiin. Heidät piestiin, ja heiltä vietiin kursanttien merkit, varusteet ja kiväärit.

Kursanttien marssiessa telakalle työläiset tervehtivät heitä hurraa-huudoin. Paikalla oli työläisten soittokunta ja punaisia lippuja. Kursantit tunkeutuivat telakalle väkivalloin, mutta monituhatpäinen joukko antoi heille selkäsaunan ja heitti heidät takaisin kadulle. Seuraavana aamuna matkaan lähdettiin aseilla uhkaamalla, ja lakkolaiset saatiinkin hajotettua ja telakka vallattua. Tšeka hoiti kapinaliikkeen johtajat.

Seuraavaksi sotakoulujen kurssilaiset komennettiin lopettamaan Kronstadtin merilinnoituksen sotilaskapina 7.–18. maaliskuuta 1921. Kapinalliset vaativat neuvostoja ilman kommunisteja.

Järeästi aseistetun, 11 000 merisotilaan linnoituksen valloittaminen oli aivan erilainen tehtävä kuin aseettomien työläisten kukistaminen. Siihen tarvittiin yhteensä 80 000 sotilasta. Suuria tappioita kärsien Pietarin ja Moskovan sotakoulujen kursantit valtasivat linnoituksen hyökättyään sinne jäätä pitkin. Suomalaiset olivat onnekseen hyökkäyksen toisessa portaassa. Tšeka hoiti jälleen loppuselvittelyt.

Ampumaoppia, strategiaa ja marxismi–leninismin historiaa

Anttila oli myös punaupseeri Toivo Antikaisen 136-miehisen hiihtopataljoonan konekiväärijoukkueen johtajana ja osan aikaa tiedustelujoukkueen johtajana niin sanotulla Kiimasjärven sotaretkellä alkuvuonna 1922. Vastakkain olivat entiset Suomen valkoiset ja Suomen punaiset. Anttila hiihti tiedustelijana lumipuvussa keskelle suomalaisten kenttävartiota ja jutteli vartijoitten kanssa. Kun vartio oli piiritetty, hän komensi: ”Kädet ylös!”

Pataljoona hyökkäsi ensin suomalaisten selustaan Kiimasjärven yli ja löi sitten pääjoukon Pääkönniemen taistelussa 27. tammikuuta. Anttila menetti Pääkönniemen taistelussa vasemman käden sormiaan.

Valkoisia kaatui taisteluissa viisi ja punaisia neljä. Kun kurssilaiset olivat vallanneet kapinalliskylät, Tšeka tuli perkaamaan kapinalliset.

Marraskuun 1918 ja lokakuun 1935 välisenä aikana sotakoulua kävi peräti 1 643 suomalaista miestä, joista 1 402 valmistui punaupseeriksi. Kursanteista 40 sai vain aliupseerin arvon ja 201 kaatui, karkasi tai erotettiin. Koulutuksen laajuus paljastuu, kun vertaa tilannetta Suomessa: vastaavana aikana Suomen kadettikoulusta valmistui 1 571 upseeria.

Palvelu sotakoulussa oli karua ja kovaa. Kursantit asuivat 80–100 miehen saleissa. Kullakin oli oma rautasänky, olkipatja, peite, tyyny, kaksi vaatekertaa, olkaremmi, vyö ja kivääri. Talvisin koulun lämpötila laski +10 asteeseen, jolloin kursantit saivat käyttää tunneilla päällysvaatteita ja hansikkaita.

Kouluruoka oli vaatimatonta ja aluksi riittämätöntä: silliä ja perunaa ja vähän leipää. Kun iltaisin ohjesäännön mukaisesti laulettiin Kansainvälinen, säkeen ”nälkä meill’ on aina vieraanamme” kohdalla hoilattiin täyttä kurkkua.

Palvelu alkoi aamulla kello 7 ja päättyi kello 19 illalla. Oppiaineita olivat aseoppi, ampumaoppi, taktiikka, strategia, topografia, linnoitusoppi, matematiikka, maantieto, venäjän kieli, terveysoppi, luonnontiede, Venäjän kommunistisen puolueen historia ja marxismi-leninismi. Opettajina oli entisiä tsaarinarmeijan everstejä ja kenraaleja, joiden luennot tulkattiin suomeksi. Kurssilaisen tuli oppia käsittelemään ja ampumaan kaikkia rykmentin aseita.

Kuten asiaan kuului, Akseli liittyi kursanttiaikana SKP:n jäseneksi, mutta politikoinnin sijaan hän tunsi vetoa yleisurheiluun ja hiihtoon. Hän toimikin Punainen Tähti -urheiluseuran rahastonhoitajana.

Kurssilta valmistuttuaan Anttila jatkoi palvelua sotakoululla joukkueenjohtajana konekiväärikomppaniassa. Kursantti sitoutui palvelemaan puna-armeijassa puolitoista vuotta jokaista kurssilaisvuottaan kohti.

Kun kursantti valmistui vänrikkiä vastaavaksi punaupseeriksi, hän sai kahden kuukauden palkan, täydellisen upseerinunivormun varusteineen ja kuukauden palkallisen loman. Samalla ilmoitettiin palveluspaikka. Ne, jotka salainen poliisi Tšeka valitsi palvelukseensa, saivat kerralla kaksi ylennystä ja kahden palkkaluokan korotuksen.

Akselin aika ei kulunut vain sotilaallisissa tehtävissä. Koulun komissaarille kanneltiin Anttilan alkoholinkäytöstä.

Kantelun mukaan syyskuussa 1924 Anttila hyppäsi ikkunasta sisään oluttupaan ja pakotti pöydässä istuvat rautatietyöläiset, entiset punasotilaat, ostamaan itselleen olutta. Kadulla Anttila vislaili pilliin ja vietti ”huligaanista elämää”.

Alkoholin tuominen sotakoululle oli kielletty, mutta sen käyttö oli yleistä suomalaisten parissa. Pullollinen kursanttien suosikkijuomaa Russkaja Gorkajaa maksoi yhden ruplan ja 30 kopeekkaa. Se oli kallista ainetta, sillä päiväraha oli kuukaudessa vain 3 ruplaa ja 70 kopeekkaa. Salaiselle komennukselle Suomeen pääsivät vain täysin raittiit, joten Akseli ei päässyt mukaan.

Vuonna 1925 kurssiohjelmaan otettiin koulun poliittisen ohjaajan Axel Toivolan kirjoittama kirja Taisteluun sukupuolitauteja vastaan”. Se kertoi toisen ongelman vakavuudesta.

Kuvassa Anttila istuu tovereineen autossa Berliinissä voiton päivänä 9. toukokuuta 1945. Kuva on Anttilan sukulaisten kotialbumeista.

Anttila palasi Neuvostoliittoon

Akselin sisko Agneta kävi tapaamassa veljeään tammikuun ja helmikuun vaihteessa 1928. Yhtenä harvoista suomalaisista Akseli Anttila läpäisi M. V. Frunzen sota-akatemian pääsykokeet. Siihen päättyi Akselin ensimmäinen avioliitto, sillä vaimo ei suostunut muuttamaan Moskovaan.

Kurssi oli kolmevuotinen, mutta Anttilalta kului sen suorittamiseen lähes neljä vuotta aikana 1930–33.

Vuosiksi 1936–38 Anttila komennettiin Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisarmeijan sotilaalliseksi neuvonantajaksi, mikä pelasti hänet Stalinin puhdistuksilta.

Hän palveli panssarijoukkojen komentajan D. G. Pavlovin esikunnassa Madridin rintamalla everstin arvoisena ja toimi tasavaltalaisarmeijan keskusrintamaa johtaneen puolustusjuntan johtajan Jose Miajan neuvonantajana. Hän osallistui henkilökohtaisesti Madridin kaupunkitaisteluihin ja sai pysyvän ruhjevamman käsivarteensa. Silti onni suosi häntä jälleen kerran.

Jääminen Francon joukkojen vangiksi olisi tiennyt välitöntä teloitusta, mutta tasavaltalaisjohto päätti 1. 10. 1938 kotiuttaa kansainväliset joukot. Anttila palasi Neuvostoliittoon vastaanottamaan Leninin kunniamerkin ja ylennyksen prikaatinkomentajaksi.

Seuraavaksi Anttila ylennettiin divisioonankomentajaksi juuri ennen talvisotaa 1939, kun ”puna-armeijan kokoonpanon ulkopuolista” suomalaista kansanarmeijaa, Finskaja Narodnaja Armijaa (FNA) ryhdyttiin kokoa-maan.

Talvisodassa Anttila toimi omalla nimellään sekä Terijoen hallituksen puolustusministerinä että FNA:n komentajana. Terijoen hallituksen jäsenistä Anttila oli ainoa muodollisestikin pätevä ”ministerin” tehtäviinsä.

Talvisodan jälkeen Anttila sai tehtäväkseen perustaa uusi 71. divisioona Karjalankannakselle. ”Kansanarmeijan” sotilaat komennettiin siihen. Anttila ylennettiin ensimmäisten joukossa kenraalimajuriksi 7. toukokuuta 1940.

Moskovasta Akseli kirjoitti 5. heinäkuuta 1940 päivätyssä kirjeessään kotiin Vilppulaan kuulumisia ikään kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut.

Hyvä velipoika ja sisaret. Pitkästä aikaa päätin kirjoittaa teille muutaman sanan. Onhan siitä kulunut jo kai 10 vuotta, kun en ole kirjoittanut. Muuten voin ilmoittaa, että voin hyvin ja olen ollut terveenä. Kai ehkä olette jotain kuulleet minusta. Mitäs sinne teille kuuluu, onko kaikki elossa ja miten on isän laita, vieläkö hän elää. Ei minulla mitään erikoista kirjoittamista ole, terveisiä siskoille, isälle ja kaikille tuttaville ja kirjoittakaa, miten voitte, tänne Moskovan kaupunkiin. Akseli

Saksan hyökätessä 22. kesäkuuta 1941 Neuvostoliittoon Anttila oli armeijankomentajan apulaisena Saksan vastaisella rintamalla, mutta hänet siirrettiin vielä kesäkuun kuluessa Karjalan pohjoisen rintaman esikunnan operatiivisen osaston varapäälliköksi saksalaisia vastaan. Palvelutietojen mukaan Anttila osasi saksaa.

Valtaamaan Berliiniä

Belomorskissa Vienanmeren rannikolla Anttila kävi tapaamassa suomalaisia sotavankeja, joista yritettiin värvätä vakoilijoita takaisin Suomeen lähetettäviksi. Hän tapasi vankien joukossa myös Reino Puskalan, entisen naapurinpojan, jolta Akseli kyseli kuolleesta isästään ja kotitalossa asuvasta veljestään. Akseli sanoi uskovansa, että hänen veljensä pitää häntä petturina.

Vuodesta 1942 Anttila perusti reservejä Karjalan rintaman takana ja johti jalkaväen koulutuskeskusta. Hän suoritti vielä Vorošiloville nimetyn sota-akatemian täydennyskurssit. Kesäkuussa 1944 hänen komennettiin Leningradin rintamalle.

Heinäkuussa 1944 anttila määrättiin 22. kaartin jalkaväkiarmeijakunnan komentajan sijaiseksi ja seuraavan vuoden huhtikuussa 4. kaartin jalkaväkiarmeijakunnan apulaiskomentajaksi. Jälkimmäisessä tehtävässä hän lähti valtaamaan Berliiniä. Tavoitteena oli Brandenburgin portti ja sen ympäristö Berliinin keskustassa. Juuri siellä sijaitsivat valtiopäivätalo, valtakunnankanslia ja Hitlerin bunkkeri. Anttilan armeijakuntaa johti kenraalimajuri V. A. Glazunov. Vapunpäivänä hänen luokseen ilmaantui yllättäen saksalaisten neuvotteluvaltuuskunta valkoisen lipun kanssa. Armeijakunnan johtaminen jäi silloin kokonaan Anttilalle.

Taistelut jatkuivat Anttilan lohkolla taukoamatta, ja Stalinin urut eli Katjuša-raketinheittimet tulittivat herkeämättä aivan esikunnan vieressä. Tulitus katkaistiin vain Potsdamer Brücken kohdalla etulinjan ylitysten ajaksi. Anttila oli saanut järjestettyä joukot lopullista rynnäkköä varten.

Linjan yli antautui kolme saksalaiskenraalia, ja molempien armeijakuntien kaikki tuli oli lopetettu. Anttilan suuri työ oli ottaa vastaan tuhansia antautuvia saksalaisia sotilaita ja siviilejä sekä järjestää näiden vartiointi ja huolto.

Siviilejä alkoi kerääntyä Tiergartenin puistoon ja Brandenburgin portin ympäristöön apua pyytämään. Loukkaantuneiden ensiapu sekä huopien ja lämpimän ruoan jakelu saatiin jotenkin käyntiin.

Akseli Anttila jatkoi Saksassa miehitysjoukoissa ja osallistui Berliinin jakamiseen miehitysvyöhykkeisiin. Voitonpäivän 9. toukokuuta 1945 jälkeen Anttila oli siirtämässä kartalta maastoon historiallisia rajoja, joista tuli kylmän sodan symboli. Jaltan kokouksessa 1945 kolme suurta voittajavaltiota oli sopinut, että Berliini ja koko Saksa jaetaan neljään osaan: Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan miehitysvyöhykkeisiin.

Kaaderiosasto määräsi Anttilan 13. elokuuta 1945 Brandenburgin alueelle sijoitetun jalkaväkiarmeijakunnan komentajan sijaiseksi, ja siinä tehtävässä hän jatkoi, kunnes anoi pääsyä reserviin.

Viimeisistä kirjeistä paistoi koti-ikävä

Akseli Anttila anoi eroa vakinaisesta palveluksesta. Se myönnettiin 23. 10. 1945. Perusteeksi ilmoitetiin terveydelliset syyt, mutta taustalla oli myös kenraalikunnan sisäinen valtataistelu. Vähemmistökansallisuuksien edustajia ei ylennetty kenraalimajuria ylempiin arvoihin.

Akseli Anttilan viimeisistä kirjeistä kotiväelle vuoden 1945 lopulla paistoi läpi kova koti-ikävä, mutta Suomeen hän ei voinut enää palata.

Anttila kuoli Moskovassa vuonna 1953 pari viikkoa ennen 56-vuotispäiväänsä ja vajaan viikon generalissimus J. V. Stalinin kuoleman jälkeen, kun henkilökohtainen ongelma oli riistäytynyt käsistä.

Puna-armeijan sankari oli juonut itsensä hengiltä.

Julkaistu: 2.9.2018