Punaparta kiusoitteli lapsia pilkettä silmäkulmassa, mutta oli läheisilleen kultaisen taitava opetushevonen – ”Valloitti heppatytön sydämeni täysin”
Punaparta oli Maarit Lariolalle kuin perheenjäsen, joka rakasti opettaa ensin häntä ja sitten hänen lapsiaan ratsastamaan. Elämäni eläin -sarja esittelee lukijoidemme unohtumattomia eläimiä.
”Elettiin vuotta 1978. Olin 11-vuotias, juuri hevosten pariin päässyt hevoshullu. Asuimme Helsingin Tapaninvainiossa, vastapäätä Tuomarinkylän Ratsastuskoulua, jossa asui yksi elämäni suurimmista rakkauksista, Punaparta. Se valloitti heppatytön sydämeni täysin.
Punaparta oli tullut Tanskasta neljävuotiaana ja melko kouluttamattomana tekemään opetushevosen työtä. Siinä hommassa se olikin niin hyvä, että se toimi opetushevosena yli kaksikymmentä vuotta ja aina iloisella mielellä. Punaparralla oli bravuureita. Paras oli se, kun alkeiskurssin viimeisellä tunnilla siirryttiin yksi kerrallaan laukkaan, Punaparta vinkaisi ja lähti laukkaamaan puolikasta kierrosta niin kovaa kuin pääsi.
Muistan edelleen hyvin, kun rohkaistuin sen ajan tallimestarilta, nyt jo edesmenneeltä Arskalta kysymään, josko voisin aloittaa Punaparran hoitajana. Arska sanoi silloin tutun karskilla tyylillään, että miten meinaisin pärjätä Punaparran kanssa, sillä eihän se tykkää pikkutytöistä. Punaparralla kun oli sellainen tapa, että se osasi pelotella, vaikka ei tietääkseni koskaan tehnyt mitään, purrut tai potkinut. Siitä oli vain niin hauskaa laittaa korvat luimuun ja heilutella kaulaansa.
Vastasin Arskalle, että miten niin, Punapartahan rakastaa minua! Sain ykköshoitaja Marjolta luvan ryhtyä hevosen kakkoshoitajaksi – ja aika pian olinkin itse jo Punaparran ykköshoitaja. Rakkautemme oli molemminpuolista. Minun seurassani koko hevosen olemus rentoutui ja sieraimista kuului pientä hörinää. Kuiskuttelin samalla Punaparran korvaan, että vielä joskus se olisi ihan ikioma hevoseni.
”Punaparta piti pilkkeen silmäkulmassa koko elämänsä ajan, ja se rakasti liikkua. ”
Kun vuosia vieri eteenpäin ja perustin perheen, oli Punaparran aika siirtyä perheenjäseneksemme. Halusin siskoni Marjoni kanssa hevosen lapsillemme, jolloin muistan Marjon sanoneen, että vahdit sitten, ettei se tee mitään hänen lapsilleen. Meidän lapsillemme se ei kuitenkaan laittanut edes korvia luimuun – lastemme ystäville kyllä.
Punaparta sai meillä jatkaa rakastamassaan työssä opettamassa lapsia ratsastamaan. Kun minun tai siskoni lapset ratsastivat, niin jos heidän tasapainonsa oli pettämässä, Punaparta siirtyi rauhallisesti ja varovaisesti hitaampaan askellajiin, jotta lapset pysyivät kyydissä.
Punaparta piti pilkkeen silmäkulmassa koko elämänsä ajan, ja se rakasti liikkua. Sen 30-vuotissyntymäpäivien kunniaksi ratsastin sillä sänkipellolla. Oli pakko tulla pellolta pois, kun vanha papparainen vinkaisi ja lähti niin kovaan laukkaan. Pelkäsin sen saavan sydänkohtauksen, mitä lapset eivät olisi ikinä antaneet minulle anteeksi. Joskus Punaparta kulki mukana ihan vapaanakin ja jätti tahallaan etäisyyttä muihin, jotta pääsi laukkaamaan ne kiinni.
Viimeiset vuotensa Punaparta eli perheenjäsenenämme. Kesät se vietti Sakke-ponin kanssa saaressa Nötössä ja talvet Kirkkonummen Alix-tallilla. Punaparta laukkasi 33-vuotiaana sateenkaaren toiselle puolelle – tämä minun ja monen muun sydämeen ison kavion jäljen jättänyt pikku hevonen, joka omasi suuren sydämen!”
Elämäni eläin -sarja kertoo lukijoidemme lemmikeistä tai muista eläimistä, jotka ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. Ehkä ne ovat tai olivat tukena vaikeassa elämäntilanteessa, ehkä muuten vain poikkeuksellisia persoonia. Eläin voi olla myös jo edesmennyt, kunhan siitä löytyy julkaisukelpoinen kuva. Voit osallistua sarjaan oheisella lomakkeella.
