Auttakaa iäkkäitä! Pulpin More. osoittaa, että kummajaisten tekemä älykköpop on yhä elossa
Samuli Knuuti pohtii, mitä sitten kun Pulp ja kaikki muut tässä artikkelissa mainitut bändit ovat vaienneet tai poissa. Tuleeko vielä artisteja, joille pop on elämäntapa, uskonkappale ja kaikista taidemuodoista uljain?
Bändejä syntyy ja kuolee aivan kuten artisteja syntyy ja kuolee. Onhan kyse ihmisistä. Mutta mitä sitten, kun kokonainen traditio alkaa kuolla? Sukupuutto kun voi uhata kokonaista kulttuuria, eikä silloin puhuta yksilöistä vaan kokonaisista lajeista.
Älkää pelätkö: popmusiikki voi yhä hyvin. Olisi kovin taantumuksellista ja setämäistä väittää, että pop olisi kuolemassa. Mutta viime vuosina ilma on ollut sakeana enteistä, että tietynlainen älykkään, eksentrisen, varsin brittiläisen ja myös poikkitaiteellisen popmusiikin traditio olisi vetämässä viimeisiään. Tämä traditio alkoi The Beatlesista 60-luvulla ja vahvistui 70—80-lukujen taitteessa ensiksi punkin ja sittemmin postpunkin myötä. Tätä kautta meitä on siunattu muun muassa futurismilla, syntikkapopilla, The Smithsillä, The Curella, New Orderilla, Pet Shop Boysilla, Prefab Sproutilla, Elvis Costellolla, 90-luvun brittipopilla ja niin edelleen. Useimmat näistä yhtyeistä koostuvat itseoppineista muusikoista, jotka jättivät yliopisto-opintonsa tai haaveensa kirjailijan urasta, kun popmusiikki yhtäkkiä näyttäytyikin kaikista jännittävämpänä ja tasa-arvoisimpana alueena tuoda itsensä ja sanottavansa julki.
Mutta kaikkien noiden bändien synnystä on jo kovin kauan aikaa. Kameleonttimainen englantilaistrio Saint Etienne ilmoitti syyskuussa ilmestyvän yhdennentoista albumin jäävän heidän viimeisekseen, sillä ”popmusiikki ei enää ole yhtä tärkeätä kuin ennen”, kuten Bob Stanley sanoi The Guardianin haastattelussa: ”Voisimme yhtä hyvin puhua modernista jazzista tai klassisesta musiikista. Mutta ei musiikki ollut kovin tärkeätä ennen 1920-lukuakaan. Minkään ei ole tarkoitus kestää ikuisesti.”
Juuri varsin hyvän uuden levyn julkaissut Garbage on myös nimennyt alkavan kiertueensa nimellä ”Happy Endings”, sillä bändin miehet ovat hekin jo seitsemänkympin toisella puolella kaikki.
Walesilainen Manic Street Preachers esiintyy yhä Suomessakin isoilla festivaalilavoilla ja julkaisee levyjä tasaisella tahdilla, mutta haastatteluissa he myöntävät sekä popin että heidän bändinsä olevan ”hallitun alasajon vaiheessa”. ”Sitä maailmaa, josta me synnyimme, ei enää ole olemassa”, basisti Nicky Wire on todennut haastatteluissa, eikä hän edes tunnu olevan asiasta edes kovin pahoillaan.
Yhdysvaltojen politiikan ongelmana katsotaan olevan ”gerontokratia” – eli se että jo yli kahdeksankymmenen vuoden ikään ehtineet poliitikot, kuten Joe Biden, Nancy Pelosi, Mitch McConnell ja pian Donald Trumpkin – eivät malta luopua vallasta, vaikka fyysinen ja henkinenkään kunto eivät enää vastaa viran vaativuutta.
Sama tauti vaivaa jo popmusiikkiakin. Bob Dylan on 84, Mick Jagger 81, Bruce Springsteen 75 ja Pet Shop Boysin Neil Tennantkin täyttää pian 71 vuotta. Mutta siinä missä jo Suomessakin nelikymppiset muusikot heittävät jäähyväiskiertueita ja ilmoittavat jäävänsä määrittelemättömän pituisille tauoille, jo mainituilla sedillä ei ole aikomustakaan vetäytyä eläkkeelle.
”More. on ilahduttavan tuore ja jopa nuorekas juuri siksi, koska se käsittelee ikääntymistä tuoreesta näkökulmasta.”
Monet eivät ole vanhoilla päivillään menettäneet luovuuttaan. Amerikkalaisten veljesten Russell, 76, ja Ron Maelin, 79, muodostama Sparks-duo on juuri julkaissut 28. albuminsa MAD!, jolla he tuttuun tapaan tuuttaavat ulos nopeatempoisia ja maanisia poplauluja epätodennäköisistä aiheista, kuten JanSport-merkkisistä repuista ja punaisissa liikennevaloissa seisomisesta.
Myös asenne on Maelin veljeksillä kohdallaan. ”Me emme pidä itseämme minkään sortin pelastajina”, Ron Mael sanoi MOJO-lehdelle. ”Me vain haluamme osoittaa kunnioitusta popmusiikkia kohtaan, ja siksi emme koskaan tee mitään puolivillaisesti. Kunnioitamme myös älykkyyttä, mitä on puuttunut myös monilta muuten hienoilta bändeiltä.”
Brittiyhtye Pulp on ikävuosissa vielä liki sukupolven Maelin veljeksiä perässä, mutta vuodet ovat jättäneet jälkensä myös vuoden tervetulleimman comebackin tehneeseen bändiin. (Vaikka oikeasti Pulp ei ole koskaan hajonnut tai edes ollut poissa; heitä ei ole vain pariin vuosikymmeneen huvittanut olla aktiivinen.) Promokuvissa Jarvis Cocker, 61, näyttää itseltään, harmaantuneelta versiolta vain, mutta bändin muut jäsenet voivat ihan hyvin olla keitä hyvänsä random-eläkeläisiä odottamassa junaa vaikka Seinäjoen asemalla.
Yhtyeen kahdeksas albumi More. (ja ensimmäinen uusi levy 24 vuoteen) on kuitenkin ilahduttavan tuore ja jopa nuorekas juuri siksi, koska se käsittelee ikääntymistä tuoreesta näkökulmasta. Tavoitellessaan menestystä 80- ja 90-luvulla Jarvis Cocker kirjoitti lauluja seksistä, ihmissuhteista ja luokkaeroista tavalla, joka oli popmusiikissa uutta. Pulpin lauluissa kuului aina himo, nolous, pettymys ja häpeäkin – kaikkien niiden asioiden paino, joita ei voi saada. Tuoreessa haastatteluissa Jarvis sanoo saaneensa käsityksen rakkaudesta poplauluista ja sitten järkyttyneensä, kun se ei pitänytkään paikkaansa. Siksi hän halusi kirjoittaa Pulpille sellaisia lauluja kuin kirjoitti.
Kun Common People -hitin ja Different Class -albumin myötä Jarvisista tuli supertähti varsinkin Englannissa, myöhemmillä levyillä hän yritti kirjoittaa muista asioista, kuten masennuksesta ja luonnosta, ettei muuttuisi omaksi karikatyyrikseen. Näin Pulpista tuli vähemmän Pulp, sekä samalla vähemmän suosittu ja vähemmän tarpeellinen.
”Surullisimpia asioita elämässä on se, että kaikkien vahvojen tunteiden lailla myös suru haalenee.”
Nyt neljännesvuosisata myöhemmin Jarvis on bändeineen taas katsonut ajan olevan kypsä palata leipälajiinsa: seksiin ja ihmissuhteisiin. Tanakan diskomainen single Got to Have Love julistaa, että ilman rakkautta seksi on vain toisen sisälle runkkaamista. Se on juuri sellainen yhtä aikaa karkea ja romanttinen huomio, jonka vain Jarvis pystyy uskottavasti ilmaisemaan.
Paria nopeatempoista singleä lukuun ottamatta More. on kuitenkin balladivetoinen, melankolinen ja syksyinen albumi, mutta silti klassista Pulpia. Vaikutteita he ovat ottaneet syntikkapopin ja indie-rockin lisäksi chansonista, Brechtin musiikkiteatterista ja 60-luvun jousiballadeista. Laiskasti funkahtava My Sex on jo nimeään myöten arkkityypillinen Pulp-kappale, mutta sen sanoissa piilee pelko laantuvasta libidosta ja kenties potenssistakin: ”But hurry ’cause my sex is running out of time”, Jarvis puoliksi puhuu ja puoliksi huohottaa kuin mies jolla on todellakin kiire päästä asiaan ennen kuin sininen pilleri lakkaa vaikuttamasta.
Tina ja The Grown-Ups tarvoittelevat vanhaa Pulp-soundia kuulostamatta kuitenkaan tukahduttavan nostalgisilta, mutta albumin hienoimmat hetket ovat balladiosastolla. Scott Walkerin mieleen tuova, mahtipontisesti paisuva Background Noise on elegia sille, kuinka ajan myötä rakkaus voi muuttua pelkäksi taustakohinaksi – surullisimpia asioita elämässä on se, että kaikkien vahvojen tunteiden lailla myös suru haalenee.
Leonard Cohenin mieleen tuova Farmers Market taas sydäntä särkevästi pohtii, mitä jos olisimme tehneet triviaalin päätöksen toisin sinä päivänä, jolloin tapasimme ensimmäistä kertaa elämämme rakkauden. Entä jos emme olisikaan menneet silloin maalaistorille? ” We thought that we were just joking, trying dreams on for size / We never realised we'd be stuck with them for the rest of our natural lives”, Cocker laulaa, ja se on sekä hirvittävän kaunista että hirvittävän surullista.
More. osoittaa, että kummajaisten tekemä älykköpop on yhä elossa. Eikä se edes välttämättä jää Pulpin joutsenlauluksi, sillä Jarvis on kertonut albumin olleen niin merkillisen helppo tehdä, että he suunnittelevat jo seuraavaa. Mutta mitä sitten kun Pulp ja kaikki muut tässä artikkelissa mainitut bändit ovat vaienneet tai poissa? Keitä tulee heidän tilalleen – vai tuleeko ketään? Artisteja, joille pop on elämäntapa, uskonkappale ja kaikista taidemuodoista uljain? Ja jääkö heitä edes kaipaamaan kukaan, kun me kuulijatkin olemme kadonneet?
Olemmeko me Pulpin, Sparksin ja heidän heimolaistensa fanit vain tämän vuosituhannen vastine niille, jotka viime vuosisadalla murehtivat swingin, big bandin ja ragtimen hiipumista?
