Puhuttu kiista ravistelee ja jakaa koripalloa – kumpi puoli on oikeassa?

Heitetäänkö kolmosia liikaa? Amerikassa tästä kysymyksestä keskustellaan kiihkeästi. Tämän kauden Boston Celticsistä tulee ensimmäinen NBA-joukkue, joka heittää enemmän kolmen pisteen kuin kahden pisteen heittoja.

Miesten Korisliigassa näin teki jo Ura Basket kaudella 2018–19. Tällä kaudella KTP Basket on vastaavassa tahdissa.

Täälläkin jupistaan, että nykykoripallo on pelkkää kolmosten heittelemistä.

No, miten on: heitetäänkö kolmosia liikaa, sopivasti – vai sittenkin liian vähän?

Aloitetaan asian pohtiminen ajatusleikillä.

Kuvitellaan, että kolmas maailmansota tuhoaa nykyisen sivilisaation. Koripallon pelaaminen loppuu, kaikki tallenteet otteluista tuhoutuvat ja peli unohtuu tyystin.

Kahdensadan vuoden päästä tuhkan alta löytyy nykyiset koripallosäännöt. Peli herätetään henkiin pelkästään niiden perusteella, ilman mitään muuta tietoa lajista.

Miten korista aletaan pelata?

Arvaan, että 2200-luvun korisharrastajien huomio kiinnittyy perusasiaan: heittämällä korin kaukaa saa enemmän pisteitä kuin läheltä. Siksi he alkavat heittää pääasiassa kolmosia.

Heittotekniikat muokkautuvat tämän mukaan, samoin joukkuetaktiikat. Valtaosa pelitilanneheitosta on kolmosia. Osa niistä viskataan metrikaupalla viivan takaa.

Kuulostaako epäuskottavalta? Ei ihme, sillä arvaukseni on kaukana nykykoriksesta.

Mutta nykyinen pelitapa ei olekaan muodostunut puhtaalta pöydältä nykyisten sääntöjen pohjalta, vaan historiallisen kehityksen tuloksena. Seuraava vaihe on aina perustunut edelliseen.

Tätä kutsutaan polkuriippuvuudeksi. Se on rajoittanut ja hidastanut koriksen pelitavan sopeutumista sääntömuutoksiin – esimerkiksi kakkosten ja kolmosten määrän muuttumista.

Polkuriippuvuus on väkevä voima. Koripallon alkuperä vaikuttaa lajiin edelleen.

Vuonna 1891 James Naismith opetti liikuntaa YMCA Training Schoolissa, Springfieldissä Massachusettsin osavaltiossa. Oppilaitos koulutti ohjaajia NMKY:n keskuksiin.

Opiskelijoille, jotka olivat jo aikuisia miehiä, tarvittiin kiinnostava sisäurheilulaji. Naismith pantiin asialle, ja hän keksi koripallon.

Paitsi että ei hän nykyistä koripalloa keksinyt, vaan aihion, joka on jatkuvasti muokkautunut 134 vuoden ajan. Naismithin koripallo oli eri peli kuin meidän koripallomme.

Alun perin koripalloa pelattiin yhdeksällä yhdeksää vastaan kentällä, joka oli puolet nykyistä pienempi. Pallo oli sellainen, että sitä ei pystynyt kunnolla pomputtamaan, mutta pelaajat saivat edetä heittämällä palloa ilmassa itselleen.

Pallon mentyä kentän ulkopuolelle sen sai haltuunsa se joukkue, joka kosketti sitä ensimmäisenä. Jos pallo pomppasi parvelle, joku ryntäsi rappusiin ja muut estivät vastustajia lähtemästä perään. Tai sitten joukkuekaverit avustivat jonkun suoraan parvelle kuin akrobaatit.

Alun perin pelitilannekorista sai yhden pisteen. Ei ollut heittokelloa, ei kahden saati kolmen pisteen heittoja, ei vapaaheittojakaan.

Vuosikymmenten ajan korinteko perustui suoraviivaiseen ajatukseen: mitä lähemmäs pääsi heittämään, sitä parempi. Heittopaikan luomiseen saattoi käyttää paljon aikaa tahansa, koska hyökkäyksen pituutta ei ollut rajoitettu.

Tämä ajatus mutkistui kansainvälisessä koriksessa vuonna 1956, kun käyttöön otettiin 30 sekunnin heittokello. Kun se tikitti, kaukoheiton heittämisestä tuli sekunti sekunnilta yhä kannattavampi vaihtoehto. Edelleen kuitenkin tunkeuduttiin niin lähelle koria kuin suinkin päästiin ja ehdittiin.

Tämän muutti kolmen pisteen sääntö vuonna 1984. Enää pisteiden odotusarvo ei pienentynytkään sitä mukaa, mitä kauemmas korista mentiin, vaan odotusarvo kasvoi jyrkästi 6,25 metrin kohdalla. Sitä kauempaa heitetystä korista alkoi näet saada kolme pistettä.

Tämä teki entistä vaikeammaksi – ja kiinnostavammaksi! – arvioida, kenen kannatti heittää mistä ja milloin ja millaisessa tilanteessa.

Vuonna 2000 FIBA lyhensi heittokellon 24 sekuntiin. Vuonna 2008 kolmen pisteen viiva siirrettiin puoli metriä taaksepäin, 6,75 metriin.

Vaikka säännöt ovat mullistuneet moneen otteeseen kertaheitolla, mikään muu pelin ympärillä ei ole. Polkuriippuvuuden takia on aina jatkettu siitä, missä on mullistuksen tullessa oltu.

Pelaamista ovat jatkaneet suunnilleen samat pelaajat ja valmentamista samat valmentajat. Taktiikat ovat pysyneet aika lailla samoina, samoin harjoitteet ja ajattelutapa.

Sopeutuminen sääntömullistuksiin on ollut hidasta. Polkuriippuvuus on niin vahva, että se pitää otteessaan koko lajiyhteisöä – joitakin tiukemmin, joitakin höllemmin.

Kolmosia on heitelty kansainvälisillä kentillä yli 40 vuotta, mutta niihin mukautuminen on kaikilla kesken.

Yhä käytetään paljon hyökkäys- ja puolustustaktiikoita, jotka on kehitetty kolmen pinnan sääntöä edeltävänä aikana. Yhä pidetään kakkosia “tavallisina” heittoina ja kolmosia poikkeuksina normista.

Ottelujen voittamisen kannalta kolmosia ei siis heitetä liikaa, vaan liian vähän. Kunhan tradition vallasta vapaudutaan, niistä tulee vallitseva heitonvalinta muuallakin kuin Bostonissa, Kaarinassa ja Kotkassa.

Hankalampi kysymys on, heitetäänkö kolmosia liikaa pelin kiinnostavuuden kannalta. Riippuu ihmisestä, mitä kukin pitää kiinnostavana.

Kolmosten kiinnostavuus lienee tottumuskysymys. Jotkut varttuneet laji-ihmiset, jotka ovat tottuneet kolmosten vähäisempään määrään, vierastavat niiden lisääntymistä.

Nuorisoa se tuskin haittaa, sillä heillä ei ole omakohtaisia muistoja vanhasta “oikeasta” koripallosta.

Nostalgian valossa asioiden paras mahdollinen, “oikea” tola on vallinnut ihmisen lapsuudessa tai nuoruudessa Siksi harva enää toivoo, että kolmosviiva poistettaisiin kokonaan. Pikemmin haikaillaan kolmosten määrän vähentämistä.

Taattu keino olisi siirtää kolmosviivaa taaksepäin. Varmasti vähenisi kolmosten heittely.

Siitä seuraisi kuitenkin monenlaisia käytännön ongelmia liittyen esimerkiksi kentän kokoon ja mittasuhteisiin.

Vielä oleellisempaa on, että siirrettäisiin kolmosviiva mille etäisyydelle tahansa, muutoksen vaikutuksia ei voisi tietää etukäteen. Kolmosten osuutta pelitilanneheitoista on mahdotonta säätää jollekin tietylle, “kiinnostavalle” tasolle.

Polkuriippuvuuden vaikutuksesta joukkuetaktiikat ja pelaajien heittotaito kehittyisivät vuosikymmenten mittaan, ja heitettyjen kolmosten määrä muuttuisi niiden mukana.

Yhdessä asiassa nykykoriksen kriitikot ovat oikeassa: koripallon huipputasolla joukkueiden pelitavat muistuttavat toisiaan yhä enemmän.

Se ei kuitenkaan johdu kolmen pinnan säännöstä, vaan sen vaikutus on päinvastainen. Kolmoset kasvattavat mahdollisten taktiikoiden kirjoa ja niin lisäävät koripallon kiinnostavuutta.

Jotta kolmoset lakkaisivat lisäämästä pelin kiinnostavuutta, pelaajien heittotaidon pitäisi kasvaa niin paljon, että kakkosia ei kannattaisi heittää juuri koskaan.

Eli että esimerkiksi 1 v 0-tilanteessa pelaajat heittäisivät mieluummin kolmosen kuin ajaisivat renkaalle. Tällaisesta tilanteesta ollaan kaukana.

Joukkueiden pelin samankaltaistumiseen on ainakin kaksi aivan muuta syytä kuin kolmoset.

Syistä toinen on nykyinen maailmanmeno. Teknologia on tehnyt muiden joukkueiden matkimisesta entistä helpompaa.

Pelilliset vaikutteet leviävät nopeasti, koska kuka tahansa voi katsoa mitä tahansa matsia missä päin maailmaa tahansa. Tilastoinnilla ja analytiikalla saadaan selville, mitä kukin joukkue on kentälle tehnyt ja onko sen takia käynyt hyvin vai huonosti.

Sääntömuutoksista pelin samankaltaistumista on edesauttanut heittokellon lyhentäminen 30 sekunnista 24:ään. Selitys on simppeli: lyhyemmässä ajassa joukkueilla on vähemmän mahdollisia taktisia vaihtoehtoja.

Toisaalta lyhennyksen ansiosta koriksen vauhti ja intensiteetti ovat kasvaneet valtavasti. On pakko panna heti tohinaksi, jotta saa heiton ilmaan 24 sekunnin kuluessa.

Heittokellon pidentäminen takaisin puoleen minuuttiin pitkästyttäisi katsojia, niitä nostalgisiakin.