Annie Ernauxin Puhdas Intohimo on vaikuttava kuvaus lihallisesta rakkaudesta – Imagen kirjakritiikit
Silvia Hosseinin arvioissa Anna Kontulan Kadonneen järjen metsästys, Annie Ernauxin Puhdas intohimo ja Didier Eribonin Paluu Reimsiin.
Eleganttia ja myös timanttia
Anna Kontula: Kadonneen järjen metsästys. Into, 231 s.
Esseekokoelma ruotii ”terapiayhteiskuntaa” eli tunteiden ylikorostumista eri elämänalueilla, eritoten politiikassa. Kadonneen järjen metsästyksen johdanto on timanttia. Näin elegantisti Anna Kontula analysoi esimerkiksi rationaalisuuden paheksumista: ”Nykyisestä ekokatastrofista ei pidä syyttää liiallista rationaalisuutta, vaan rationaliteetin käsitteen rajautumista siten, että kaukonäköisyys ja harkinta eivät päässeet kehittymään samassa suhteessa tieteellisten ja teknologisten kykyjen kanssa.” Varsinaiset käsittelyesseet ovat tasoltaan vaihtelevia. Sosiaalityössä tapahtuneita muutoksia perkaava teksti on silmiä avaava, sen sijaan parlamentaarisen demokratian tulevaisuutta pohtivaa esseetä heikentää konkreettisten esimerkkien puute: keiden poliitikkojen ”tunneperformansseista” mahtaa olla kyse? Rektiovirheet ja ’kohdalla’-sanan kapulakielinen käyttö tuovat tekstiin paperisen sivumaun, muutoin asiallinen tyyli tukee sisältöä.
Lihallisen rakkauden ruumiinavaus
Annie Ernaux: Puhdas intohimo. [Passion simple, 1991.] Suom. Lotta Toivanen. Gummerus, 74 s.
Intohimo oli kahden vuoden ajan ”mitä rajuinta ja selittämättömintä todellisuuttani”, ranskalaisnobelisti Annie Ernaux kirjoittaa. Sen syvällisempää merkitystä tunteella ei ole: salainen intohimosuhde on kuin lyhytikäinen mikrokosmos, jossa elämä kiertyy uusien vaatteiden, odotuksen ja rakastelun muistelemisen ympärille. Intohimon todellisuus pysyy erillään muusta, vaikka taustalla Berliinin muuri murtuisi ja Irakin sota syttyisi. Kaikki lietsoo tunnetta. Museoissakin kertoja huomaa vain ”rakkautta esittävät teokset” ja näkee alastonpatsaissa rakastajansa piirteet. Kirjallisuudeksi kokemus alkaa muuttua, kun kertoja tiedostaa pakkomielteensä: ”Hämmästelin sitä, miten mitätön hänen äänensä oikeastaan oli ja miten suhteettoman suuri merkitys sillä oli minun elämässäni.” Pienoismuistelma kuvaa ”suurenmoista ja tuhoisaa himoa” etäännytettyyn sävyyn. Kontrasti toimii. Puhdas intohimo on vaikuttava lihallisen rakkauden ruumiinavaus.
Poliittinen mielikuvitus heräilee
Didier Eribon: Paluu Reimsiin. [Retour à Reims, 2009.] Suom. Timo Torikka. Vastapaino, 203 s.
Paluuta Reimsiin markkinoidaan kirjoittajansa ”tunteikkaana matkana työväenluokkaiseen menneisyyteensä”. Tunteikkuuden sijaan teoksessa korostuu kuitenkin se, miten teoria ”antaa jollekin tietyllä hetkellä koetulle ja eletylle asialle muodon ja merkityksen”. Köyhästä perheestä älyköksi kivunnut filosofi, sosiologi Didier Eribon avaa porvarillisissa ja keskiluokkaisissa ympyröissä oppimaansa häpeää. Ideologisesti hän on työläisten – tai aiemmin idealisoimansa ”myyttisen” työväenluokan – puolella, käytännössä hän tuntee inhoa sitä kohtaan: ”Miksi olen sisäistänyt koko kehooni sosiaalisen maailman hierarkiat, kun älyllisesti ja poliittisesti väitän taistelevani niitä vastaan?” Entä miksi kirjoittajan työväenluokkaiset veljet äänestävät laitaoikeistoa? Miksi nykyvasemmisto ei enää osaa puhutella köyhiä? Näihin olennaisiin kysymyksiin Eribon vastaa analyyttisesti ja lukijan poliittista mielikuvitusta herätellen.
