Ihmiskunnan käyttämien persoonapronominien ylikulutuspäivä osuu tänä vuonna ennätysaikaisin jo Imagen ilmestymispäivälle 26. helmikuuta. Tänään maailman luonnollisesti uusiutuvat pronominivarat on tuhlattu loppuun, ja huomisesta eletään velaksi.
Ylikulutuspäivä on 2000-luvulla aikaistunut vuosittain. Erityisesti ensimmäisen persoonan minä- ja me-puheaktipronominien haaskuun syitä ovat viestinnän kiihtyvä muutos ja sosiaalisen median nousu.
Kehitys vaarantaa tulevien polvien oikeuden hahmottaa minuutta, sosiaalisia suhteita ja poliittisia kamppailuja mielekkäällä tavalla. Ellei kulutusta sitoviin sopimuksiin päästä, pronominien viittaussuhteet laajenevat hallitsemattomasti ja merkitys köyhtyy elämälle kelvottomaksi.
Alkuvuonna ryöstäytyi näiden pronominityyppien kulutus:
1) Intiimi me. Vesa-Matti Loiri on jokaisen suomalaisen salattu isä, kansanläheinen biljardiväinämöinen ja pohjoisen havumetsävyöhykkeen ainoa mies, joka on kyennyt lisäämään maskuliinisuuttaan soittamalla huilua. Kansalaistutkimuksissa meidät kiintiöidään sen mukaan, olemmeko tavanneet Loirin.
Siksi Nelonen käytti retorista kieroutta mainostaessaan Loirinuotiolla-keskustelusarjaa lauseella ”Meidän on aika jutella – vai mitä?” Meidän? Olin jo hankkia television silkasta atavistisesta yhtenäiskulttuurikaipuusta. Sitten luin ohjelmatiedoista Loirin juttelevankin Sauli Niinistölle ja Jari Litmaselle ja tajusin, miten yksin juttelisin televisiolleni.
2) Sankarillinen minä. Pariisin terroristisia joukkomurhia vastustavat, sananvapautta puolustavat mielenosoitukset olivat synkän tammikuun valoisin näky: väkijoukot kohottamassa kyniä kohti eurooppalaista taivasta, joka on tahriutunut vuosisatojen verilöylyistä ja aina jaksanut kirkastua.
Tunteenomaisissa solidaarisuudenosoituksissa tarkoitus ohittaa muotoseikat, mutta ilmaisunvapautta soisi puolustettavan totuuslausein. Verestä ja pelosta syntynyt Je suis Charlie -lause monistui fiideihin ja t-paitoihin ja maanpiirin yli levitessään alkoi muistuttaa nekrofiilistä pronominilarppausta, jossa elävät asettuivat tapettujen rinnalle julistaen yhtäläisyyttään.
Päähän ammuttu luoti tuhoaa hämmentävän ainutkertaisen ilmiön, jota jokaisella päänhaltijalla on ohimenevä etuoikeus nimittää minäksi. Kun murhattuihin retorisesti samastuvien miljoonien vara-Charlieiden virta täytti globaalin pulinaeetterin, Pariisissa häpäisty ihmisliha alkoi aavemaisesti vaikuttaa, no, lähes korvattavalta.
Jos todellinen taitomme asettua muiden osaan olisi pronomininnotkea, jos tällä syyllisyyden planeetalla eläviä ja kuolevia erottavat katastrofaaliset merkityskuilut voisi ylittää pienillä asemosanoilla, ei olisi murhia eikä mielenosoituksia.
3) Profeetallinen me. Hesarin tammikuisessa haastattelussa kirjailija Jari Ehrnrooth hutki liberaalia arvohajaannusta saarnatyyliin toistamalla 26 kertaa samanmielisyyttä korostavia inklusiivisia me-muotoja ja lietsoi muutosta: ”Meidän on parannuttava henkisesti, fyysisesti, moraalisesti, uskonnollisesti.” Hän nimittää totuuden, hyvyyden ja kauneuden ideaalit kadottanutta nykyaikaa nollatilaksi, vaikka ainakin kulttuurisivuja lukeva kansanosa rakastaa tällaista hengellä silattua itseruoskintaa.
Ihmisiä turmelevien vapauden epäjumalien ja fundamentalismin välistä Ehrnrooth ujuttaa Ainoan Absoluutin, josta ”ei voi sanoa oikeastaan mitään” ja jonka hän haluaa silti tuoda maalliseen arvokeskusteluun. Vaikea tavoite. Kun jumalat tuodaan yhteiseen piiriin, väellä on jyrkkä taipumus hajota ”meihin” ja ”niihin”.
Ja ihmiskunnan kiihtyneet pronominiorgiat saavat tuoretta vimmaa. ■
Riku Korhonen on turkulainen kirjailija, jonka suosikkipronomini on tok-pisinin kielen ’yumitripela’, me kolme.
