Apu

Prinsessa Diana kuoli 20 vuotta sitten. Olisiko aika päästää irti?



Prinsessa Diana kuoli 20 vuotta sitten. Olisiko aika päästää irti?

Vietettiin vuosisadan häitä, joista prinsessasadun piti alkaa. Alkoikin tragedia, kahden ihmisen taistelu, josta maailma ja media ottivat irti kaiken. Sairaskertomukseksi muuttunut tarina päättyi sankarittaren väkivaltaiseen varhaiseen kuolemaan. Silti tarina jatkuu kauniin prinsessan pojissa – ja siinä, että ehkä tästä jotain opittiin.
Teksti Apu-toimitus

Kahdesti prinsessa Diana pysäytti Lontoon, vei suurkaupungin sekasortoon, kaaokseen ja maailman katseiden keskipisteeksi. Eivätkä mitkään kaksi päivää voisi olla vastakohtaisempia kuin nämä.

Ensimmäinen, 29.7.1981, oli karnevaali, pitkään odotettu ja valmisteltu ilon juhla, yleinen vapaapäivä, brittiläinen piknikki, jossa katujen varsille kertyi satoja tuhansia ihmisiä hurraamaan sitä, että Walesin prinssi Charles, 32, vihitään avioliittoon lady Diana Spencerin, 20, kanssa. Siis lopultakin prinssi sai jotain aikaiseksi!

Meteli oli hurja, krääsäkauppiaat tungeksivat kaduilla ja kaikki, jotka pystyivät, rahastivat monarkian riemujuhlalla: parhaita katselupaikkoja hääkulkueen varrelta myytiin kotien ja toimistojen ikkunoista, joku ovela vuokrasi pariksi päiväksi maaplänttejä pääkatujen varsilta, rakensi katsomot, ylihinnoitteli liput ja pakkosamppanjat.

Sillä tästähän käynnistyi todellinen prinsessasatu: vietettiin vuosisadan häitä.

Britannia putoaa polvilleen, suurkaupunki mykistyy

Syyskuun 6. päivä 1997 Greenwichin aikaa kello 12: mikään ei ole järkyttävämpää kuin kaksi miljoonaa hiljaista ihmistä. Pysähtynyt, surusta mykkä suurkaupunki, ei askelia, ei autoja, ei musiikkia, ei puhetta – ei mitään.  Tyrmistys, shokki, viha, historiallisen hetken taju, ja ymmärrys siitä, että jotain muuttuu nyt peruuttamattomasti. Tunnelma makaa Lontoon yllä kuin harso tai kupoli, vaikka taivas on pistävänsininen ja syysaurinko helottaa leppeimmillään.

Tämä taakka ei ollut pelkästään surua, kaipausta ja hämmennystä. Se oli myös yhteisöllistä syyllisyyttä, joka painoi ihmisiä maata kohti, myös lähemmäksi toisiaan. Prinsessa Diana oli murskaantunut kuoliaaksi pariisilaisella moottoritiellä viikkoa aiemmin paparazzikuvaajien jahtaamana. Britannian kansakunta putosi polvilleen. Jokainen Dianan ruumissaaton varrella seisova tiesi osallistuneensa Diana-jahtiin, pällistelleensä tämän persoonan ja elämän kummia kuvioita – nekin, jotka häntä paheksuivat, ja rakastivat. Ajattelematta oikeastaan, että kyse oli ihmisestä, tämän elämästä, ja nyt kuolemasta.

Dianan ja Charlesin häitä katseli televisiosta noin 700 000 ihmistä, Dianan hautajaisia 2,5 miljardia ihmistä. Maailmassa ei ole toista ihmistä, jonka väkivaltainen, ennenaikainen kuolema olisi voisnut nostattaa samanlaisen reaktion, yhdistää ihmiset yli kaikkein rajojen ja erojen. Sillä Diana oli maailman kuvatuin ja seuratuin ihminen koko 16 vuotta kestäneen julkisuutensa ajan.

Tuleva äiti on 20-vuotias. Prinssi William syntyi kahden kuukauden kuluttua.

Jälkiviisastelu sallittu

Apu-lehti ja tämänkin kirjoittaja oli Lontoossa molemmille kerroilla. Häissä peräti St. Paulin katedraaliin kutsuttuna, alttarin viereen rakennetulla lehterillä, mistä näkymä ydintapahtumiin oli täydellinen. Suomesta oli kutsuttu myös Helsingin Sanomat, jota edusti Pirkko Kolbe.

Viisastelisin, jos väittäisin silloin tajunneeni, että siinä tuodaan uhrilammasta alttarille, mutta jokin outo epäsuhta hääparissa vaivasi. Rusoposkinen, vilpittömän rakastunut, vastikään teini-iän karistanut morsian ja häntä isällisesti tarkasteleva, suvunjatkamisen pyhään tehtävään velvoitettu tuleva monarkki tuntuivat ottavan jokaisen askeleensa epätahtisesti.

Prinsessan hautajaisia kelpuutettu osa mediasta seurasi Westminster Abbeyn pappien talossa kirkon takana. Pihan halki kirkkoon vaelsivat unissakävelijöiden tavoin kaikki epäviralliset kutsuvieraat, ystävät ja yhteistyökumppanit.  Dianan veli, Spencerin jaarli Charles oli evännyt kirkkoon pääsyn, erityisesti brittimedialta.

Talolle oli käveltävä pitkä matka mellakka-aidoin erotettuja tyhjiä katuja pitkin, tuhannet ihmiset seisomassa äänettöminä aitojen toisella puolella. Mediapassin kaulassa olisi melkein halunnut laittaa piiloon, mutta parinkymmenen metrin välein sijoitetut turvatarkistukset eivät sitä sallineet.

Jälkiviisautta ei pysty väistelemään tällaista tragediaa kirjatessaan. Sitä, että tiedämme, miten kaikki päättyi, mutta myös jotain siitä, miksi. Jälkiviisauden paras lähde on Sarah Bradfordin kymmenen vuotta Dianan kuoleman jälkeen julkaistu kirja Diana hänen tarinansa (Otava, 2007) ja lady Bradfordin haastattelu Avussa. Bradford (s. 1938) on maailman arvostetuimpia historioitsijoita ja tutkijoita, tasapuolisuudestaan tunnettu sinnikäs haastattelujen hankkija. Hänen kirjansa kuningas Yrjö VI:sta on tämän tyttären, kuningatar Elisabetin yöpöytälukemistoa vuodesta toiseen.

Prinssi Charles innostui lastenhoidosta ja ohjeisti siihen Dianaakin. 

Taatusti neitsyt, todistaa isä

Diana Spencer rävähti maailman tietoisuuteen vuoden 1980 lopulla. Buckinghamin palatsi ilmoitti Walesin prinssi Charlesin ja lady Diana Spencerin kihlajaisuutisen 24.1.1981.

Kihlajaiskuvissa Charles seisoo morsiantaan porrasta ylempänä: Diana on 177-senttinen, Charles kaksi senttiä pidempi, morsiamelle käynnistyy siis elämä ballerinatossuissa. Hän oli innokas balettitanssija, kunnes venähti liian pitkäksi. Kihlajaishaastattelussa Diana julistaa rakastaneensa Charlesia aina ja sanoo olevansa autuaallisen onnellinen. Kun heiltä kysytään, rakastatteko, Diana sanoo heti: ”Totta kai”, Charles filosofoi, että mitähän se sitten merkitseekään, rakkaus…

Edellisen kerran Englannin kruununprinssillä on ollut kotimainen morsian 300 vuotta sitten.

Ensimmäiset Avussakin julkaistut jutut ovat nykymaailman mitoin tökeröitä, brittitoimittajien kirjoittamaa käännösmateriaalia. Ensimmäisen otsikko numerosta 1/1981 kuuluu: ”Olkaa hyvät, englantilaiset, tässä olisi takuulla koskematon kuningatar.”  

Jutussa Dianan sukulaiset, isä, eno ja täti, kiirehtivät vakuuttamaan julkisesti vuoron perään, että tyttö on varmasti neitsyt. Lisäksi hän on samojen todistajien mukaan kiltti, taiteellinen, lapsirakas, lempeä, utelias ja lapsekaskin, romanttinen, vanhanaikainen ja sai nimensä roomalaisen mytologian metsästyksen jumalattaren mukaan.

Spencerit olivat aikoinaan asuneet Sandringhamin kartanon mailla Park Housessa, perheen isä John Spencer – jaarlin arvon ja valtavan Althorpin kartanon tuleva perijä – oli kuningattaren hovitallimestari. Hän oli naimisissa Fermonin lordin tyttären lady Frances Rochen kanssa.

Spencerit saivat viisi lasta: kaksi tytärtä ja vakavasti kehitysvammaisen pojan, joka eli vain muutaman tunnin. Sitten syntyi Diana, jonka olisi pitänyt olla poika, ja kolme vuotta myöhemmin lopultakin kaiken perillinen, Charles. Spencerit ja kuninkaallinen perhe ovat läheisiä: kuninkaalliset ryhtyivät kaikkien muiden lasten kummeiksi, paitsi Dianan – kuningatar Elisabet II on edesmenneen miniänsä veljen sylikummi.

Kuvassa on helmikuu 1983 Kensingtonin palatsissa, ja William on seitsenkuinen. Lapset pimputtavat pianoa, kuninkaallinen suku vahtii pianon päältä. 

Satusetä Charles ja uima-altaan merkitys

Prinssi Charlesin veli Andrew on Dianaa vuoden vanhempi, prinssi Edward kolme vuotta nuorempi. Lapsina he leikkivät paljon yhdessä, Park Housen mailla oli houkutus ylitse muiden: lämmitetty uima-allas. Sen laidalla prinssi Charles lienee tavannut Dianan ensikerran 13-vuotiaana uimaintoisena – puolivuotias tytöntyllerö, tuleva vaimo, ryömi tuolloin nurmella.

Charles kirjoitti 20-vuotiaana satukirjan pikkuveljilleen, ja se julkaistiin vuonna 1980. Prinssi muistaa pistäneensä yhden kopion 8-vuotiaan naapurintytön, Dianan, käteen.

Charles oli 28-vuotias ja Diana kuudentoista, kun Dianan isosisko Sarah seurusteli prinssin kanssa ja otti kerran pikkusiskon mukaan kyläreissulle Balmoralin linnaan. Charles sanoo silloin huomanneensa Dianan ensimmäisen kerran: mukava ja herttainen, sanavalmis tyttö, ei mikään lapsi enää. Diana taas kertoili ajatelleensa, että luoja, miten surullinen mies.

Prinssi Charlesista hän oli haaveillut jo vuosikausia. Diana oli prinssiin lääpällään, tapetoi makuusoppensa tämän kuvin, kuten toiset poptähdillä. Päämäärä oli selvä: jonain päivänä he menevät naimisiin.

Sarah Spencerin ja Charlesin romanssi kariutui samaan kuin kaikki prinssin siihenastiset: tytöllä oli menneisyys, eli lavertelualttiita entisiä poikaystäviä. Samaan kaatui prinssin ja Camilla Shandin ensimmäinen seurustelukierros. Camilla avioitui sitten Andrew Parker Bowlesin kanssa vuonna 1973, mutta pysyi prinssin ystävänä, sittemmin rakastajattarena – ­ja lopulta vaimona.

Diana oli alun perin Camillan löytö. Hän ehdotti tätä Charlesille täydelliseksi puolisoksi: ehdottoman siniverinen, nuori ja viaton, yksinkertaisena pidetty, siis vaaraton – vaan ei ollutkaan.

Dianan vanhemmat kävivät erotaistelua katkerien riitojen saattelemana. Isä oli vuosikausia syytellyt vaimoaan kelvottomaksi ja pakottanut tämän tutkimuksiin toisensa perään, kun tämä ei synnyttänyt poikalasta. Liitto oli käytännössä ohi, kun perillinen lopulta syntyi. Diana oli kuuden vanha, kun äiti lähti ja sanoi palaavansa pian. Ei palannut, vaan rakastui liikemiesmiljonääri Peter Shand-Kyddiin, pari meni naimisiin heti Spencerien avioeron tultua.

Englannin yläluokassa avioero oli harvinainen, Francesin oma äiti todisti tytärtään vastaan avioero-oikeudenkäynnissä. Francesista tuli hyljeksitty avionrikkoja. Hän soitteli pienimmille lapsilleen itkuisena joka ilta ja sai nämä pois tolaltaan, isommat olivat jo sisäoppilaitoksessa turvassa.

Huhtikuussa 1991 Itävallassa laskettelemassa. Tuoreissa haastatteluissaan William ja Harry ovat sanoneet, että äiti ei ollut pyhimys, mutta heille maailman paras äiti.

Entä jos vastakohdat eivät täydennäkään toisiaan?

Ennen heinäkuun 1981 häitä Diana-lehtijuttuja julkaistaan liukuhihnalla – myös Avussa. Alkuihastuksen jälkeen niissä ryhdytään arvelemaan, mahtaako romanssin asetelma olla aivan paikallaan.

Kihlaparia aletaan vertailla. Charles on vanhana syntynyt vakavikko, erakko taipumuksiltaan, kirjoissa ja tieteessä kiinni, Cambridgen eliittiyliopiston kasvatti, antropologi ja arkeologi, ylimaskuliinisen isänsä nöyryyttämä runopoika, joka rakastaa oopperaa, arkkitehtuuria, nummilla vaeltelua, hiljaisuutta.

Diana fanittaa Dire Straitsia ja Dr Feelgoodia, Barry Manilow’ta hän rakastaa, ja kuulokkeet korvilla tanssimista, nyyhkyleffoja, shoppailua, kioskiromaaneja syytävän Barbara Cartlandin höpsöjä kirjoja – Cartlandista on tullut Dianan isoäitipuoli, kun kirjailijan tytär Raine avioitui Spencerin 8. jaarliksi ylenneen John Spencerin kanssa.

Dianan koulumenestys oli onneton, kahdesti hän yritti saada keskikoulun päästötodistusta, mutta jäi sitä vaille ja lopetti opiskelun 16-vuotiaana. Koulussa hän menestyi urheilussa, uinnissa, pallopeleissä ja taideaineissa. Hän oli sosiaalisesi lahjakas ja onnistui eläintenhoidossa. Koulun jälkeen hän viipyi pari kuukautta Sveitsissä oppimassa ranskaa, pianonsoittoa, ompelemista ja laskettelua.

Opettajien mukaan hänellä oli keskittymisvaikeuksia, hän luotti vaistoihinsa, mutta kirjatieto totisesti kartteli häntä.

Perheessään Dianaa pidettiin typeryksenä. Pikkuveli kutsui häntä ”Brianiksi” lastenohjelmien hidasälyisen etanan mukaan. Vähin erin Diana vakuuttui omasta tyhmyydestään ja samalla vaistojensa ainutlaatuisuudesta.

Kun Sarad Bradfordilta kysyy, miksei Diana myöhemmin, kun häntä syytettiin ja pilkattiin tietämättömäksi, kouluttamattomaksi ja typeräksi – Kansainyhteisön tulevan monarkin puoliso ei tiennyt edes Australian pääkaupunkia, ilkuttiin – istunut pänttäämään ja oppimaan, kirjailijan näkemys on selkeä.

Bradfordin mukaan Diana oli tyhmyydestään täysin vakuuttunut. Hänelle oli koko elämän ajan hoettu, että olet pölkkypää, muut ovat neropatteja. Diana oli suustaan nokkela, hyvä havainnoitsija ja ihmisten tuntija, siksi hän luotti empatiakykyynsä ja vaistoihinsa – mutta hänen tietomääränsä oli surkea.

Kouluaikaan Dianan keskittymiskykyä nakersivat hänen vanhempiensa kurjat välit. Monen avioerolapsen tavoin Diana oppi pelauttamaan vanhempiaan toisiaan vastaan, kiristämään, kärttämään, manipuloimaan, valehtelemaan. Tässä auttoivat raivokohtaukset. Samaa käyttäytymiskaavaa hän toteutti avioliitossaan: itku- ja raivokohtauksia, huomion hakemista millä keinolla tahansa, marttyyrin ja uhrin osaa.

Kuninkaallisen kihlauksen jälkeen mielenkiinto Dianaa kohtaan oli rajaton, hänen jokaista askeltaan kytättiin, hänet saarrettiin ja pakotettiin pysähtymään kadulla, jotta saataisiin parempia kuvia. Hänen oli jätettävä työnsä Pimlicon lastentarhassa, jossa hän oli ollut harjoittelijana. Dianan äiti kirjoitti The Timesissä, että hänen tyttärensä on murtumaisillaan ajojahdin takia.

Kihlauksen jälkeen morsian siirtyi kuningataräidin koulutettavaksi St. Jamesin palatsin yhteydessä sijaitsevaan Clarence Houseen, hyvin yksin, vailla ikäistään seuraa.

Tyhjäksi raivatun rakkaudentemppelin Taj Mahalin edusta ja yksinäinen prinsessa vuonna 1992. Legendaarinen otos kertoo Dianan mediataidoista: tässä istuu ilmiselvästi uhri.

Walesin prinsseillä on aina ollut rakastajattaria

Hääsuudelma Buckinghamin palatsin parvekkeella on heinäkuussa 1981 luokaton, oikeastaan se on pusu, ei suudelma.

Myöhemmin selviää, että kumpikin aviopuoliso tahoillaan harkitsi kuninkaallisten häiden perumista, vaikka eihän sellainen ollut mahdollista. Häitä edeltävänä yönä Charles hyvästeli Camillan, ja sai rakastajattareltaan häälahjaksi kultaiset mansetinnapit, joissa kaksi C-kirjainta on kietoutunut toisiinsa. Diana jännitti yksin Clarence Housessa, kun kaikki muut puuhastelivat häävalmisteluissa.

Morsiuspuku oli komea, monta materiaalia limitettynä – seitsenmetrinen huntu oli niin raskas, että loppupäivästä Dianan kampaus oli litteä kuin uitetun koiran. Alttarilla Charles pyyhki kahdesti kyyneleitään ja Diana risti sulhonsa uudelleen, etunimilitania meni väärässä järjestyksessä.

Spencerin jaarli tuuletti kuin maalin jälkeen, ehkä siksikin, että jaksoi saatella tyttärensä alttarille. Pari vuotta aiemmin hän oli saanut sydänkohtauksen, toipui koomasta, mutta tarvitsi tukea hääkirkkoon päästäkseen.

Apu-lehti päätyi ainutkertaiseen panostukseen: tehtiin normaaliaikataululla iso hääjuttu, lisäksi pikavauhtia suuri hääkuvasto. Paikalla oli kaksi toimittajaa ja yksi kuvaaja, valokuvia haalittiin yömyöhään kuvatoimistoista ympäri Lontoota – siihen aikaan kuvat liikkuivat vain fyysisinä kopioina – kotiin lennettiin pienellä omalla suihkukoneella. Pääministeri Juha Sipilä sanoisi, että siinä oli tekemisen meininkiä.

Walesin prinssiparin häämatkaristeily Britannia-aluksella 280-henkisen miehistön kanssa kesti pari viikkoa. Charlesilla oli Camillan kalvosinnapit hihoissaan, hän istui ja lueskeli, suhtautui Dianan touhuihin kuin suloisen koiranpennun hankkinut isukki: No, hus hus, menehän jo siitä. Tällä reissulla hän tiettävästi ilmoitti Dianalle, että et kai luule, että hän ryhtyy kaikkien aikojen ensimmäiseksi Walesin prinssiksi, jolla ei olisi rakastajatarta.

Kuninkaallinen tehtävä suoritettu

Walesin prinsessa on raskaana, tiedottaa Britannian hovi marraskuun alkupäivinä 1981. Uusi hysterian aalto velloo. Charles ilmoittaa aikovansa olla ensimmäinen kuninkaallinen isä, joka on mukana synnytyksessä alusta loppuun asti. Hän lukee kaiken mahdollisen kirjallisuuden odotusajasta ja lapsista, Diana hermostuu ohjeistusten tulvasta.

Prinssi William syntyy 21.6.1982. 3,2 kiloa, siniset silmät ja vaaleat kutrit. Poika esiintyy 21 tunnin ikäisenä ensi kertaa julkisuudessa, kun isä hakee perheensä kotiin. Diana on uupuneen oloinen arkisessa mammamekossaan – ulospano on aivan toinen kaksi vuotta myöhemmin, kun prinssi Harry syntyy: tuore synnyttäjä on kuin suoraan Dallas-tv-sarjasta.

Diana sanoo, että Williamin syntymä oli hänen elämänsä onnellisin hetki: tehtävä suoritettu. Niin taisivat ajatella kaikki muutkin, sillä kukaan, ei edes hänen oma sukunsa, muistanut onnitella häntä 21-vuotissyntymäpäivänä kymmenen päivää myöhemmin.

Diana putosi synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Myöhemmissä haastatteluissa hän sanoo tunteneensa itsensä arvottomaksi ja unohdetuksi. Hän ryhtyi hankkimaan huomiota hinnalla millä hyvänsä: sairastui syömishäiriö bulimiaan, viilteli itseään, yritti itsemurhaa, heittäytyi portailta alas. Läheiset pitivät häntä lapsellisena, huomionkipeänä ja mieleltään heikkona.

Charles oli esikoispojastaan innoissaan. Hän kylvetti tätä, vaihtoi vaippoja, opiskeli vauvakirjoja ja soitteli tasaisin välein toimistostaan, miten ”hänen Armonsa” jakselee. Diana otti kaiken epäluottamuslauseena.  Edinburghin herttua, tuore isoisä, prinssi Philip syytti poikaansa nössöksi, joka laiminlyö kuninkaallisia velvollisuuksiaan touhutessaan pojan kanssa; tästä huolehtimaan oli sentään palkattu kaksi lastenhoitajaa.

Prinssi Harry syntyi syyskuussa 1984, ja vaikka Charles kertoi tv-haastattelussa, miten ihanaa on olla isä, miten tärkeitä lapset ovat ja miten paljon heistä on iloa, hän myös harmitteli, että toinenkin lapsi oli poika –ja vielä punatukkainen.

Kun Harry oli parin kuukauden ikäinen, presidenttimme Mauno Koivisto lähti valtiovierailulle Britanniaan. Ohjelmaan kuului myös Wärtsilän telakalla valmistuneen Royal Princess -laivan vesillelasku Southamptonissa. Prinsessa Diana oli laivan kummi. Nyreä kastaja myöhästyi tilaisuudesta pahasti, jolloin Suomen presidenttipari oli värjötellyt satamakatoksen alla viimassa jo aikansa.  

Mauno Koivisto sanoi myöhemmin, että he olivat väärässä paikassa, väärään aikaan. Mutta prinsessa oli ollut viehättävä, toiminut ammattimaisesti ja kysellyt laivasta viisaita. Wärtsilä kiitti kummia Lapin kullasta tehdyllä kaulakorulla ja ranneketjulla.

Apu raportoi Dianan kuolemasta näyttävästi vuonna 1997.

Tähti ja statisti

Kuninkaallisen avioliiton kulissit alkoivat rakoilla vuonna 1985. Prinssiparin vastakohtaisuus korostui, samoin tietyt ominaisuudet: Diana oli henkilökunnalle hankala, väki vaihtui tiuhaan, hän tuhlasi vaatteisiin ja oli äksy. Charles haki spiritistissä istunnoissa yhteyttä IRA:n pommiattentaatissa menehtyneeseen rakkaaseen isosetäänsä lordi Mountbatteniin.

Diana alkoi luoda omaa kuninkaallista uraa, pelleili valokuvaajien kanssa, yritti valjastaa julkisuuden omiin tarkoituksiinsa – kunnes oppi, että julkisuus on hirviö, se voittaa aina. Diana astui päärooliin, Charles putosi avustajaksii. Kun aviopari oli yhdessä liikkeellä, kadunvarsien väki jupisi, saatiinko me se vanha hörökorva, jos Diana kulkikin hurmaamassa toisella puolella tietä.

Charles loukkaantui, ihmetteli vaimonsa suosiota: ”eihän tämä ole muuta tehnyt kuin sanonut hänelle ”Tahdon”.

Sadun prinsessasta kuoriutui Joan Collins -jäljitelmä. Diana piti itseään jumalattarena, tai ainakin tähtenä. Hän rakasti USA:ta, filmitähtiä, glamouria, ja teki kymmenien elokuvien Lontoon-ensi-illoista kuninkaallisen – jokaisesta Bond-leffasta ja Spielberg-tuotannosta.

Kun prinsessa lähti vierailulle New Yorkiin, hän halusi tavata Robert Redfordin, Clint Eastwoodin ja Estée Lauderin, Diana Rossin piti laulaa, ja John Travoltan tanssia hänen kanssaan.

Sarah Bradford päätteli laajojen haastattelujensa pohjalta, että Charles hylkäsi vaimonsa sekä henkisesti että fyysisesti vuonna 1985. Diana oli silloin 24-vuotias, haki lohtua ja läheisyyttä muilta miehiltä. Kuten kapteeni James Hewittilta – he seurustelivat kolmisen vuotta, kunnes Hewitt petti Dianan luottamuksen ja kirjoitti suhteesta kirjan. Siinä kapteeni sanoo Dianan käyttäneen häntä fyysisten tarpeittensa tyydyttämiseen.

Camilla Parker Bowles oli tuolloin jo eronnut, ja hänen ystävyytensä Charlesiin virisi uudelleen. Camilla ei ollut vain Charlesin rakastajatar, vaan myös oikea käsi ja paras ystävä.

Kampanjapäällikkö Walesin prinsessa

Laaja Avun juttu kesällä 1991 otsikoi: ”Kymmenen myrskyn vuotta – yhteentuomitut”. Jutussa tarkkaillaan Charlesia ja vastikään 30 vuotta täyttänyttä Dianaa julkisella sairaalavierailulla. Charles keskustelee lääkärien kanssa lääketieteen viimeisimmistä keksinnöistä ja ihastelee laitteet. Diana kumartuu laitteessa hoivaa saavan viereen, juttelee, silittää. Kumpikin hoitaa hommansa täydellisesti, mutta vain Dianan versio näkyy julkisuuteen asti.

Diana alkaa yhä enemmän näkyä hyväntekeväisyysyhteyksissä. Aids-kammo on pahimmillaan ja tiedot vähimmillään – kun Diana pitelee aidsiin kuolemaisillaan olevan miehen kättä tämän vuoteen vierellä, vaikutus on suurempi kuin yhdenkään valistuskampanjan. Ja kun Diana vaeltaa suojavarusteissa entisen sotatantereen miinoitetuilla pelloilla, monta uutta maata liittyy maamiinat kieltävään sopimukseen.

Aviopari lomailee tahoillaan, Diana etelän lämmössä, Charles rakkailla nummillaan Skotlannissa. He tapaavat lähinnä viikonloppuisin, kun Diana ja pojat tulevat Highgroven kartanoon, tapaavat illallispöydässä, riitelevät ja nukkuvat eri makuuhuoneissa.

Italian-vierailulla Charles kehottaa Dianaa varomaan päätään matalissa holvikaarissa. Diana vastaa, että miksi – eihän siellä mitään ole!

Charlesia ivataan ”maailman parhaiten palkatuksi puutarhuriksi”, mutta osin hän kulkee kehityksen etunenässä, vaikka vanhanaikaiseksi mielletään. Hän puhuu ilmastonmuutoksesta ja sen torjumisesta, harrastaa biodynaamista viljelyä, puolustaa vanhaa arkkitehtuuria, luonnonmukaisia hoitoja ja varoittaa ylilääkitsemisestä.

Poikien kasvatuksessa Dianan keskeinen tavoite on, että prinssit lähtevät etuoikeutusta poterostaan tapaamaan niitä, joiden asiat ovat huonosti, oppivat empatiaa ja kärsimyksen kohtaamista. Kolmikko käy tapaamassa asunnottomia, sairaita, vammaisia. William näyttää omaavan saman kyvyn tunnistaa ihmisen tuska, lähestyä kaikenlaisia ihmisiä kanssaihmisenä ja lämmöllä, kuten äitinsä.

Ahdasta tulee, kun liitossa on kolme

Charlesin ja Dianan avioliitto päätyy asumuseroon Charlesin ehdotuksesta. Dianasta tuli hoville ongelma, hänen matkojaan estettiin, medianäkyvyyttä yritettiin rajoittaa. Prinsessa vahingoitti kuningashuonetta miesseikkailuillaan.

Marraskuussa 1995 lähetettiin Dianan tunnin mittainen televisiohaastattelu – myös Suomessa, katsojaluku 1,3 miljoonaa.

Diana istui kotisohvallaan ja kertoi elämästään, bulimiasta, viiltelyistä, itsemurhayrityksistä ja siitä, miten hovi yrittää eristää prinsessan ja vaikeuttaa hänen työtään. Hän kertoo Charlesin ja Camillan suhteesta, että hän on ollut rakastunut James Hewittiin ja kokenut suuren pettymyksen, kun mies rahasti suhteella.

Dianan mukaan kuninkaallisen avioliiton ongelmat alkoivat, kun tiedotusvälineiden kiinnostus kohdistui vain häneen, ja Charles jäi kakkoseksi. Julkisuus aiheutti kateutta ja paineita, Charlesin vaatimuksesta he alkoivat edustaa erikseen.

Diana kertoo sairastuneensa Williamin syntymän jälkeen syvään masennukseen eikä kuninkaallinen perhe, ”Firma”, ymmärtänyt kyynelehtivää nuorta äitiä; kukaan ei ottanut hänen itsemurhayrityksiään, hätähuutojaan tosissaan.

Tuosta haastattelusta jäi elämään Dianan kaksi lausetta: ”Kolme henkeä avioliitossa on aikamoinen ruuhka, tulee ahdasta.” Ja lausahdus: ”Olisin halunnut sadun saavan kauniin lopun. Kuningatarta minusta ei tule, mutta haluaisin olla ihmisten sydänten kuningatar.”

Se hänestä tuli kaksi vuotta myöhemmin: joka toinen Dianan kuolemasta kertova lehtiartikkeli oli otsikoitu ”Sydänten kuningatar on poissa”.

Televisiohaastattelulla oli vakavat jälkiseuraukset. Suhteistaan ja aviorikoksista kertomisesta Diana olisi vielä voinut selvitä – mutta ei siitä, ettei uskonut Charlesin olevan kykenevän kuninkaaksi, tällä ei ollut siihen edellytyksiä, parasta jos Williamista tulisi suoraan kuningas.

Kruununperimykseen puuttuminen oli majesteettirikos, ja kuningattaren mielestä Diana siitä pitäen täysin sopimaton Walesin prinsessan rooliin. Kuningatar Elisabet lähetti pojalleen ja miniälleen kirjeet, joissa hän vaati heitä ottamaan avioeron.

2002 julkaisimme prinsessan veljen, Spencerin jaarlin haastattelun.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö?

Asianajaja-armeijat ryhtyivät töihin. Dianan lähtökohta oli, että hän on joka tapauksessa tulevan kruununperillisen äiti eikä asemaa järkytä mikään. Hän vaati valtavaa taloudellista kertakorvausta, lähes muuttumatonta asemaa hovissa, tehtävää valtakunnan suhdetoimijana, eräänlaisena Audrey Hepburnin ja Äiti Teresan risteytyksenä – koska julkisuus joka tapauksessa oli hänen. Poikiensa kasvatukseen prinsessaäiti vaati keskeisen roolin.

Lopputulema oli toisenlainen: prinsessa Diana saisi merkittävän vuosielatuksen kulujensa peittämiseen, mutta jos hän lavertelee sopimuksen vastaisesti tai avioituu uudelleen, maksu lakkaa. Hän ei enää ollut Walesin prinsessa, mutta hän sai pitää henkilökohtaisen prinsessan tittelin. Poikiaan koskevissa päätöksissä hän sai olla mukana, mutta poikien ulkomaille viemiseen tarvittiin aina Charlesin lupa.

Diana ryhtyi raivokkaaseen julkisuuskampanjaan, hän takertui uhrin rooliinsa ja mahdollisuuksiinsa kostaa. Hän käytti poikiaan härskisti aseenaan, väitti Charlesia huonoksi isäksi, mikä ei ollut totta. Hänen käytöksensä oli ailahtelevainen, vaihteli innosta ja hurmiosta hurjiin itkukohtauksiin. Diana käyttäytyi kuin loukkuun jäänyt eläin, hänen pimeä ja valoisa puolensa vaihtelivat, hän oli yhdessä hetkessä lapsellinen, seuraavassa täysverinen hurmuri täynnä hypnoottista karismaa.

Diana kärsi unettomuudesta ja lähti usein öisin sairaalakäynneille. Syntyi uusi hoito-ohjeistus: jotkut ilmoittivat, että jos joudun sairaalaan, vuoteeni viereen ei missään tapauksessa saa tuoda prinsessa Dianaa.

Hän rakastui suinpäin, tuhosi komean rugbytähden avioliiton, ahdisteli tunnettua taidekauppiasta, löysi täydellisen miehen pakistanilaisesta sydänkirurgista, joka kuitenkin valitsi työnsä ja mielenrauhan prinsessan sijaan.

Viimeinen miesystävä

Dianan viimeiseksi miesystäväksi jäi Dodi Al-Fayed, egyptiläisen liikemies Mohamed Al-Fayedin poika, komea, lempeänä ja yksinkertaisena pidetty, lukuisia Hollywood-kaunottaria viihdyttänyt mies. Ikimuistoisissa valokuvissa pariskunta kuhertelee Harrodsin tavaratalon omistajan upealla huvijahdilla Välimeren turkooseilla aalloilla. Kuvissa näkyy toinenkin nainen, Mohamed Al-Fayedin suomalainen vaimo Heini Wathén – Suomessa jo hehkutettiin, että Dianasta tulee suomalaisen miniäpuoli.

Al Fayedit tuhlasivat Dianan ilahduttamiseen määrättömästi rahaa, lentokoneet ja huvijahdit olivat milloin tahansa hänen käytettävissään. Dodi lennätti Dianan yhden lemmenyön ajaksi Pariisiin isänsä omistamaan Ritz-hotelliin, lahjat ja juhlat olivat komeita, Williamille ja Harrylle järjestettiin diskoiltoja St. Tropezin loistohuvilalla. Dodin seurassa Diana sai olla oma itsensä: he katsoivat nyyhkyleffoja, kuuntelivat popmusiikkia, upposivat pehmoleluihin ja toisiinsa, sukeltelivat Välimereen.

Paparazzikuvaajien lauma seurasi kuhertelua. Toimittajille Diana kertoi elokuun alkupuolella 1997, että kohta hän hämmästyttää koko maailman, hänellä on salaisuus. Media päätteli, että todennäköisin uutinen on se, että 36-vuotias prinsessa on rakastajalleen raskaana.

Paparazzeja pakoon kuolemaan

Sitten seurasi kohtalokas pakomatka Ritz-hotellista pariisilaiseen yöhön. Pakoauton kuskiksi Dodi määräsi Mohamed Al-Fayedille työskennelleen Henri Paulin, joka ryhtyi tehtävään vastahakoisesti: hän oli juonut viiniä eikä hänellä ollut limusiinikuljettajan ajokorttia.

Henri Paul, Dodi Al-Fayed kuolivat liikenneonnettomuudessa välittömästi, Diana loukkaantui kuolettavasti – hänen irrottamisensa autosta vei tunnin, Dianan turvamiehen puolestaan pelasti auton turvatyyny.

Tieto onnettomuudesta tavoitti kuninkaallisen perheen Balmoralin linnassa. Charles lähti välittömästi Pariisiin noutamaan ex-vaimonsa ruumista. Pojille päätettiin kertoa vasta aamulla, kun koko muu maailma jo tiesi.

Britannia halvaantui, kuningashuone lamaantui. He jäivät Balmoraliin Skotlantiin, jättivät julkisesti reagoimatta, eivät ymmärtäneet kansalaisten hysteriaa, lynkkausmielialaa, joka paheni sitä mukaa, kun oikeaa ja väärää tietoa alkoi liikkua. Monarkian kohtalo oli veitsenterällä. Sen ymmärsi parhaiten pääministeri Tony Blair, joka haukkoi henkeä ja nieleskeli kyyneliä tv-kameroiden edessä järkytyksestä. Hän näytti, että suruntunteita ja niiden syvyyttä ei tarvitse hävetä: itketään yhdessä.

Blairista tuli viisas viestinviejä hovin ja kansan välille. Hän sai kuningattaren palaamaan Lontooseen, hän vakuutti hallitsijalle, että nyt on rikottava perinteitä: Britannian lippu on laskettava puolitankoon Buckinghamin kuninkaallisen palatsin katolla, vaikkei niin ole tehty koskaan ennen, ja kuningattaren on pidettävä televisiopuhe kansalle.

Elisabet II uskoi, vaikkei ymmärtänytkään. Suorana lähetetty puhe oli henkilökohtainen, Dianaa arvostava ja sureva.

Dianan arkku jätettiin yksin kappeliin ensimmäisiksi öiksi kuoleman jälkeen. Vasta hautajaisten aattoyönä pidettiin ruumiinvalvojaiset. Hautajaisissa Dianan arkku matkasi suurella lavetilla pitkän taipaleen ennen kuin saattojoukko liittyi sen perään. Buckinghamin palatsin portilta kuningatar Elisabet kumarsi arkulle syvään.

Arkun taakse asettuivat saattajiksi Edinburghin herttua, prinssi William, Spencerin jaarli Charles, prinssi Harry ja prinssi Charles. Matkaa Westminster Abbeyn kirkkoon on mailin verran. William astelee koko matkan pää painuksissa ja katse maassa – asento ja hahmo muistuttavat järkyttävästi Dianaa. Harry kiirehtii pari askelta muiden edellä kuin päästäkseen mahdollisimman nopeasti pois.

Nyt, vuonna 2017, kun William ja Harry ovat antaneet monta haastattelua äidistään, piilossa pidetyn surun aiheuttamasta traumasta, puhumisen ja jakamisen, avoimuuden tärkeydestä, Harry sanoo, ettei äidin arkun perässä astelemiseen tuhansien katselijoiden edessä alla ei saisi pakottaa yhtäkään lasta.

Veljen sodanjulistus kuningashuoneelle

Dianan hautajaiset alkava,t prinssi Williamin ehdotuksesta, samalla virrellä kuin kuninkaalliset häät 16 vuotta sitten, virsi oli Dianalle rakkain jo kouluajoilta. Kun Elton John alkaa soittaa uudelleen sanoittamaansa Candle in the Wind -kappaletta, surijajoukot kirkon ulkopuolella ja Hyde Parkin puiston jättivalkokankaiden edessä itkevät ääneen. Prinssi Harry murtuu täysin, laskee päänsä käsien varaan ja itkee. William nyyhkii.

Elton John ei saa taputuksia, kirkossa ei aplodeerata. Mutta Spencerin jaarlin pitämän puheen jälkeen ihmismassojen aplodit vyöryvät sisään kirkkoon, se täyttyy päättäväisistä ja napakoista taputuksista.

Parin miljardin ihmisen todistaessa, katse suoraan sylikummiinsa, maailman mahtavimpaan monarkkiin suunnattuna Dianan veli tuomitsee kuningashuoneen päätöksen, jolla se riisti sisarelta kuninkaallisen tittelin ja kuningashuoneen jäsenyyden. Hän lupaa, että verisukulaiset Spencerit tulevat tekemään kaikkensa, jotta William ja Harry välttyisivät paineelta ja hädältä, jota heidän äitinsä sai kokea – julkisuuden sekä hovin aiheuttamana. Spencerit pitävät huolen siitä, että pojat saavat elää mahdollisimman vapaina, saavat henkisiä ja emotionaalisia eväitä hankalalle matkalleen.

Charles Spencerin lupaus on julkinen sodanjulistus ja varoitus kuningashuoneelle: kaikilla on oikeus vahtia, että Dianan aloittama kasvatuksen ja maailmankuvan perinne toteutuu. Veli puhuu siitä, miten Dianaa painoi sisäinen suru, joka auttoi tätä näkemään ja ymmärtämään myös toisten kärsimyksen. Miten Dianaa riivasi ikuinen epävarmuus, lapsenomainen tarve tehdä hyvää – ja arvottomuuden tunne, joka ajoi hänet muun muassa syömishäiriöihin. Hän sanoo, että maailma on paljon ilottomampi paikka elää ilman Dianaa.

Kuningashuoneen jäsenyyden menettämisen jälkeen Diana ikään kuin kuolemassa palaa suvulleen, hän ei enää ole Windsor, vaan Spencer. Hautapaikasta päättää suku yksin. 20 sukupolvea Spencereitä on haudattu Great Bringtonin kylän St. Maryn kirkkoon. Vasta Dianan testamentista selviää, että hän kieltää tuhkaamisensa – arkkuhautaus kirkkoon ei onnistu. Spencerin jaarli tekee parissa päivässä ratkaisun, että Diana haudataan Spencerin tilan maille, ovaalijärven keskellä olevaan villiintyneeseen saareen.

Se on yksinäinen paikka prinsessalle, joka yritti sanoa, että ihminen ei ole saari.

Muuttuiko mikään?

Dianan kuolema tuo välittömiä vaikutuksia. Brittimedia sitoutuu varjelemaan Williamin ja Harryn yksityisyyttä. Puskissa ei kytätä, paikalle mennään kutsuttuna, tai ainakin Charlesin luvalla. Saksan liittokansleri Helmut Kohl ilmoittaa välittömästi ryhtyvänsä valmistelemaan ihmisten yksityisyyttä suojaavaa lainsäädäntöä.

Dianan muistosäätiöön tulvii lahjoituksia. Tuntematon lahjoittaa heti viisi miljoonaa puntaa, poptähti Elton John lahjoittaa Candle in the Wind -levyn myyntitulot, yksityiset ihmiset avaavat kukkaronsa, pian rahaa on koossa sata miljoonaa. Sitä on tarkoitus käyttää Dianalle tärkeimpien hyväntekeväisyysjärjestöjen tukemiseen, muistomerkin suunnitteluun ja pystyttämiseen, Dianan nimen ja henkilön varjelemiseen vääränlaiselta kaupalliselta käytöltä.

Hankkeet sakkaavat pahasti, hallintokulut ovat valtavia, säätiön hallitus torailee, päätöksenteko takkuaa, varoja valuu asianajokuluihin erilaisia väärinkäytöksiä vastaan.

Murtuneet saattajat prinssi Philip, William, Spencerin jaarli, Harry ja Walesin prinssi. Prinssi Harry sanoo, että yhtäkään lasta ei saisi pakottaa vaeltamaan äitinsä arkun perässä satojen tuhansien katseiden alla.

Sadan vuoden kuluttua tiedetään

Kahdeksan vuotta Dianan kuoleman jälkeen saadaan väliraportti auto-onnettomuuden syistä. Ranskan lain porsaanreikä sallii kaiken materiaalin julistamisen salaiseksi sadan vuoden ajaksi. Tärkein tutkinnankohde on kolariautoa kuljettanut Henri Paul. Hänen verestään löydettiin alkoholia kolminkertaisesti rattijuoppouden ylittävä määrä. Monodioksidipitoisuus oli 20,7 prosenttia – lääkärien mukaan hän ei olisi edes pysynyt pystyssä, saati kyennyt ajamaan autoa.

Verinäytteen arvot vastaavat itsemurhaajan lukuja, joka juo pullollisen viskiä ja kytkee auton pakoputken letkulla sisälle autoon. Teoria kulkee, että Englannin ja Ranskan tiedustelupalvelut tekivät läheistä yhteistyötä heti onnettomuuden jälkeen, vaihdattivat erään itsemurhaajan ja Paulin näytteet.

Poikansa menettänyt Mohamed Al-Fayed vannoo, ettei lepää ennen kuin totuus on selvitetty ja tiedetään, kuka raivasi lemmenparin tieltään. Briteistä 96 prosenttia uskoo viranomaisten valehtelevan. Totuus kuitenkin uinuu vielä lähes sata vuotta prinsessa Ruususen unta.

Tervetuloa, sanoo Spencerin jaarli

Spencerin jaarli rakensi Althorpin maille Diana-museon, tilaa ja taloa kunnostettiin miljoonilla punnilla. Althorp avasi porttinsa vuosi Dianan kuoleman jälkeen ihmisille tulla muistelemaan sydämiensä kuningatarta, päästä näkemään tämän koti ja viimeinen leposija, löytää viesteilleen, kukille ja nalleille osoite.

Avajaiset olivat Dianan syntymäpäivänä 1.7.1998, ja portit oli tarkoitus sulkea kahta kuukautta myöhemmin, Dianan kuolinpäivän aattona. Liput myytiin loppuun parissa tunnissa, linnan maille päästettiin 1500 ihmistä aamupäivällä, toinen joukko iltapäivällä.

Kaaos linnan portilla oli kammottava, samalla koominen. Mediamylläkkä portilla oli sairasta, tungoksessa haastatteluja jakoivat täyspäiset ja täyshörhöt kukkakimput sylissään, sydämistyneet lausunnot huulillaan. Lipuntarkastaja kumartaa, toivottaa hyvät huomenet, repii tiketin ja antaa kantaosan takaisin, koska rouva varmaan haluaa säilyttää sen päiväkirjansa välissä. Kun hän vielä toivottaa amerikkalaisittain alleviivaten hyvää päivänjatkoa, alkaa tuntua kuin Gracelandin astuisi, apua.

Paikka kuitenkin on rauhallinen, avara, luonnollinen, ikivanhoja tammia ja kujanteena 36 nuorukaisikäistä tammea, yksi kutakin Dianan elinvuotta kohti istutettu. Talo seisoo järkkymättömänä, kuten jo 500 vuotta, museo on tyylikäs ja arvokas, ei pakota tunteilemaan, kertoo paljon.

Pihalla vastaan tulee pitkänhuiskea mies, isäntä itse. Spencerin jaarli näyttää vetoavan nuorelta, komealta ja jännittyneeltä. Tulee kohti, kättelee toivottaa tervetulleeksi. Koska Charles Spencerin tunnetusti vihaa julkista sanaa, ei auta tunnustaa maata eikä ammattia, pitää kysellä, kuten kuka tahansa vieras. Pian meitä on jaarlin ympärillä monta.

Hän kertoilee, että tuntuu hyvältä, helpottavalta ja suunnattoman jännittävältä. Töitä on tehty paljon, viime hetkeen asti. Oli pakko tulla paikalle ja kuulla kävijöiden kommentit, jotka ovat jo ehtineet liikuttaa syvästi.

Jaarli vannoo, ettei hän ole lypsämässä rahaa tai rakentamassa teemapuisto DianaLandia, vaan haluaa kunnioittaa itselleen tavattoman rakkaan, tärkeän ihmisen muistoa ja antaa muidenkin Dianaa rakastaneiden tulla muistelemaan prinsessaa hänen kotiinsa.

Veli sanoo valmistelujen olleen raskaita, vanhojen kaitafilmien katselu ja leikkaaminen oli lähes ylivoimaista. Jaarli kutsuu paikalle kolme varsamaista tytärtään, esikoinen on seitsemän, kaksoset viiden vanhoja, varakreivi Louis Spencer, 4, on päiväunilla. Vieraat huokailevat ihastuneina. Lopuksi jaarli kättelee, katsoo silmiin ja sanoo, että kiitos että tulitte.

Ovaalijärven rannalla on muistotemppeli, jonne kävijät voivat jättää viestinsä. Väkeä on sen verran vähän, että jokainen voi pysähtyä siihen rauhassa, miettiä ja sanoa sanottavansa. Tunnelma on levollinen, kaunis ja hyvin surullinen. Ensipäivän vieraissa on paljon Dianan hyväntekeväisyysjärjestöjen ihmisiä, pyörätuoleja, joukko kuuroja nuorukaisia.

Oliko Diana siellä, läsnä? Levollisuus, suru, kunnioitus ja muistot – ne siellä mielestäni olivat – mutta Diana on vapaa ja rauhassa. Hänen elämänsä ja viestinsä pitävät vartiota, mutta ahdistus ei täällä viihdy.

Vihaa ja tuskaa

Neljä vuotta myöhemmin, kun Dianan kuolemasta on kulunut viisi vuotta, palaamme valokuvaaja Kari Kaipaisen kanssa Althorpiin sen avajaispäivänä. Tunnelma on tällä kertaa paljon vastenmielisempi. Ehkä ensimmäinen päivä oli huono valinta, paikalla ovat vakiovieraat, kiihkeimmät Diana-hihhulit, jotka ovat täyttäneet elämänsä hänellä. Diana on heidän harrastuksena, eliksiirinsä, heille Dianan palvonta ja etujen valvominen on kokopäivätyötä. Heille on päällään Diana Circle -paitoja, he puhuvat kuningattaresta poikkeuksellisen rumasti – tätä ei heille enää ole olemassa – ja Charlesin nimen he sylkevät kuin sapen suustaan ja sanovat, että tästä ei koskaan saa tulla Britannian kuningasta, Williamista saa.

He uskovat jokaiseen salaliittoteoriaan, siihen että Diana murhattiin. He osallistuvat Dianan kuolinpäivänä Mohamed Al Faydein järjestämään muistotilaisuuteen.

Spencerin jaarli osuu vastaan tälläkin kertaa. Nyt voi esittäytyä suomalaiseksi journalistiksi ja kysellä pikapikaa tärkeimmät.

Parantaako aika, muuttaako tuska muotoaan viidessä vuodessa? – Jokainen, joka on kokenut elämässään suuren surun, tietää, että ajan mittaan murhe muuttaa muotoaan. Vuosien kuluessa siitä tulee erilaista, mutta ei se koskaan katoa, ei väisty eikä hellitä – tuska on yhä jäljellä. Se on osa minua, elämääni ja persoonaani, ja kulkee mukanani ikuisesti, Charles Spencer vastaa.

Ajatteletteko sisartanne päivittäin? – Ajattelen, mutta en osaa sanoa, johtuuko se omista tunteistani vai siitä, ettei kulu päivääkään, etteikö joku puhuisi minulle Dianasta.

Toivotteko, ettei puhuisi? – En, se puhuminen on osa minua ja minun elämääni. Olen suruni kanssa sinut. Hyväksyn sen.

Ranskan lain nojalla kuolinkolarin tiedot salattiin 100 vuodeksi.

Ensin surtiin kuolemaa, nyt hukattua elämää

Viereisessä kylässä tapaamme viisaan paikallisen hotellin johtajattaren Lynn Bowanin. Hänen tyylipuhtaassa vanhassa kahvilassaan edellinen jaarli kävi vaimoineen usein iltapäiväteellä ja lounaalla, vielä silloinkin, kun jaarli oli pyörätuolissa.

Bowan miettii, että ennen he surivat Dianan kuolemaa, nyt he surevat hänen hukattua elämäänsä, kaunista hukattua elämää. Ja prinssi Charlesin surullista elämää, taustansa ja kasvatuksensa tuotteita molemmat, naimisissa väärän ihmisen kanssa.

Mietteliäs rouva suree sitä, että he – koko kansa – kulkivat silmät kiinni; realismi ei todellakaan sovi määrittelemään brittien suhdetta kuningashuoneeseen.

– Toivomme aina, että kaikki on satua. Oma sinisilmäisyyteni saa minut tuntemaan kamalaa syyllisyyttä, koska halusin niin kovasti, että prinssi Charlesin ja Dianan tarina olisi satua – ja sitten se olikin painajainen. Myös minä olen syyllinen, sillä suljin silmäni Dianan oikeutetulta hädältä, Lynn Bowan sanoo.

Dianan suurimman merkityksen hän näkee siinä, että tämä muutti brittien tapaa ilmaista tunteitaan. Saarivaltiossa eletään hillitysti ja pidetään kulissit pystyssä: Dianan mukana englantilaiset oppivat iloitsemaan ja itkemään.

Hän sanoo ajattelevansa Dianaa aina, kun kuulee uutisia Williamista, jossa näkyy jo kyky empatiaan ja lempeyteen. Surullisinta hänestä on se, että Diana ei saa nähdä, miten hieno nuorukainen Williamista on tullut!

Maailman paras äiti

Monet noista vanhojen lehtijuttujen reaktioista, analyyseistä, tuomioista ja ylistyksistä tuntuvat nyt jotenkin ylidramaattisilta. Prinsessa Dianan muisto ja tragedia ovat luonnollisella tavalla haaltuneet. Uskon, että siihen vaikuttaa paljon erityisesti prinssi William, valoisa, reipas, suhteellisuudentajuinen aikuinen mies, hänen puolisonsa Catherine, ponteva pikkuprinssi George ja taaperoprinsessa Charlotte. Se, että elämä jatkuu, kaikesta voi toipua – prinssi Harrykin on vahvasti matkalla ehjäksi.

Toistakymmentä vuotta Dianaa tutkimalla ja pohtimalla viettänyt kirjailija Sarah Bradford vastasi vuonna 2007 kysymykseen siitä, milloin koittaa aika, jolloin Dianalle voi jo sanoa: lepää rauhassa.

– Ei vielä. Aina kun kuolinsyytutkimuksessa tapahtuu jotain, Charles ja Camilla ovat erityisesti esillä tai tulee vuosipäiviä, Dianan nimi nousee esiin. Luulen, että hän on rauhaton haamu vielä pitkään, Bradford sanoi.

Tänä vuonna Dianan rauhaa on häiritty pahimmiten. Kymmenet uudet kirjat riipivät esiin salaisuuksia, skandaaleja, varmoiksi väitettyjä uusia tietoja. Ilmeisesti juuri niiden vastapainoksi Dianan pojat ovat sanoneet, että eivät he halua kanonisoida äitiään, tehdä tästä pyhimystä – sillä sitä hän ei ollut. Mutta puutteineenkin Diana oli heille maailman paras äiti. 

Teksti Raila Kinnunen, kuvat All Over Press, Getty Images ja Lehtikuva

Julkaistu: 28.8.2017