Olin töissä Haartmanin sairaalan sisätautiosastolla yövuorossa, kun sinne saapui iäkäs potilas hyvin heikossa kunnossa. Häntä saattoi kaksi lähiomaista. Potilas oli minulle entuudestaan tuttu. Hänet vietiin yhden hengen huoneeseen, jossa omaiset saivat olla rauhassa hänen kanssaan. Koronarajoitusten vuoksi omaisia sai tuolloin vierailla vain kaksi kerrallaan, ja vain yhden hengen huoneissa.

Potilaan kunto heikkeni nopeasti, ja hänellä oli hengitysvaikeuksia. Omaiset kysyivät, voiko paikalle tulla muitakin läheisiä, koska tilanne oli kriittinen. Annoin luvan. Lopulta saattajia saapui peräti kaksitoista.

Kun potilaan tila heikkeni edelleen, soitin lääkärin. Samalla selvisi, että yksi lähiomaisista oli sairaanhoitaja. Hän alkoi elvyttää potilasta, vaikka tälle oli tehty elvytyskielto. Kun lääkäri sitten saapui, potilas todettiin kuolleeksi. Kaikki huoneessa olevat sukulaiset alkoivat itkeä ja huutaa. Yritin lohduttaa ja auttaa, mutten tiennyt miten.

Tämä tilanne on ollut vaikeimpia kokemuksia työssäni. Kävin tapahtuman jälkeen juttelemassa sairaalamme pastorin kanssa. Se auttoi ja lohdutti. Olin jäänyt miettimään, mitä olisin voinut tehdä toisin.