Se ei ole ollenkaan räväkkää, mutta kenties rohkeaa juuri siksi: Regina-yhtyeen laulaja Iisa Pykäri sanoo olevansa vilpittömän kiitollinen siitä, että hän tapasi miehensä Mikon. Siitä tapaamisesta lähti kaikki se tärkein ja paras, mitä Iisalla nyt elämässään on: bändi, parisuhde, vauva, itsevarmuus, rauha.
Tällaista harvemmin kuulee, sillä usein tavataan ajatella, että naisen tulee pärjätä kaikessa ihan yksin, eikä saavutuksiin tarvita kenenkään miehen apua, vähiten oman. Ilman miestään Iisa Pykäristä ei olisi kuitenkaan tullut pop-tähteä ja hän tietää sen itsekin.
Iisa ja Mikko tekevät yhdessä Reginan musiikin: Mikko säveltää ja Iisa sanoittaa. Esikoisalbumi Katso maisemaa ilmestyi 2005, ja musakriitikot pitivät heti sen heleästä elektropopista, joka toi mieleen Saint Etiennen ja Pet Shop Boysin kaltaiset tärkeät, viileät yhtyeet.
Nykyisin Regina kuulostaa jo omaperäiseltä itseltään, joltain, mikä ei suostunut jäämään vain hipsterien muotivouhotukseksi. Kun yhtye palasi keväällä vuoden tauolta keikkalavoille, Rumba kirjoitti arviossaan, että ”kokonaisuus on täydellinen” ja ”pikkuisessa paitamekossaan ja sukkahousuissaan solisti on viehättävämpi kuin koskaan”.
Regina on ollut olemassa jo seitsemän vuotta. Silti Iisa Pykäri on yhä ”ihan että vouuuuu”, kun hän miettii, mitä on Mikon ja Reginan mukana elämäänsä saanut.
Iisa Pykäri, 32, näyttää samaan aikaan Lumikilta ja lumikolta. Hänellä on kuulaan vaalea iho, suloinen hymy, pienet hampaat, epämääräisen lyhyeksi leikatut kynnet ja kaksi otsatukkaa: toinen, suora ja pidempi ja sen alla toinen puolet lyhyempi, kiharainen salaotsatukka, joka vain alkoi kasvaa, itsestään.
Iisaa naurattaa: ”Mun tukka, tää reuhka, edustaa mun tän hetkistä sielunelämää tosi paljon.”
Iisan sielunelämän tämänhetkisiä teemoja: Luonnollisuus. Lukeminen, kirjoittaminen ja leipominen. Äitiyden mukana tullut naisellisuus. Seesteisyys.
”Tiedän kyllä, että seesteisyys kuulostaa ällöttävältä”, Iisa sanoo anteeksipyytävästi.
Iisan elämäntavat ovat säännölliset. Hän rakastaa tehtävälistoja, ei ole koskaan myöhässä eikä törsää. Kun Pykärin taloudessa hajosi vedenkeitin, Iisa taisteli pitkään mielihalunsa kanssa ostaa uusi. Sitten hän tajusi, kuinka paljon siinä säästää, kun teeveden keittää kattilassa kaasuliedellä, sillä kaasusta maksetaan kuukausittain vakiomaksu, sähköstä taas kulutuksen mukaan.
Nyt kahvilassa Iisa ihmettelee kuiskaten myynnissä olevia, vitriinissä seisovia eri värisiä Vitaminwater-pulloja, joita juomaa edustava pr-toimisto kärrää huhupuheiden mukaan ilmaiseksi muoti- ja mainostoimistojengin silmäätekeville. Ei tosin Iisalle, sillä hän ei pörrää niissä piireissä. Iisan piirit ovat ”puoliboheemit kaupunkilaispiirit”, eikä hän ole ikinä maistanut vitamiineilla viritettyä muotijuomaa: ”Mä en mitenkään raaskisi ostaa kahvilasta noin kallista juotavaa.”
Iisa tilaa pienen lasin valkoviiniä, sillä viime aikoina hänet on vallannut hurja valkoviinin himo. Hän juo haastattelun aikana pienestä lasillisesta tuskin puolet.
Minä ajattelen, että Iisa on jokaisen hipsteripojan ihannetyttöystävä. Kaunis, tyylitietoinen, fiksu ja hillitty. Ei ollenkaan uhkaava tai provosoiva, eikä yhtään rämäpäinen.
”Sopiva päiväuni”, sanoo Iisa itse.
Iisasta on helppo pitää, vaikka hänen lapsekas lauluäänensä nostaa joidenkin karvat pystyyn.
”Privaattihenkilönä mä toivon et ihmiset tykkää musta. Mä oon tosi empaattinen ja mä myötäelän vahvasti. Jos mä aistin, että joku ei pidä musta, niin kyllä mä vetäydyn.”
”Mut Reginassa ja musiikissa se on ihan eri juttu. Meidän ei tarvitse miellyttää kaikkia. Kyllä mä oon saanut sellaisia kommentteja, että jos teillä olisi eri laulaja, niin tää juttu voisi kasvaa paljon isommaksi, mutta en mä oo silti ikinä panikoinut tai ajatellut, että ei tällaisella äänellä voi laulaa. Ei tollainen kritiikki kiinnosta silloin, kun itse tietää, mitä tekee. Mä tiedän, että mulla ja mun lauluäänellä on Reginassa iso rooli, ja se tuntuu ihan siistiltä.”
Lapsena Iisa Pykäri soitti pianoa, lauloi kuorossa ja oli suuri Roxette-fani. Teini-iässä hän äänitti Radiomafiasta musiikkia c-kasetille, ja viikonloppuisin, kun kaverit pakkautuivat Iisan huoneeseen, hän toimi dj:nä ja soitti porukalle suosikkibiisejään. Roxetten jälkeen hän hullaantui Guns N’ Rosesista, Nirvanasta ja Bad Religionista.
Radion lisäksi Iisan musiikkisivistys rakentui Oriveden kirjaston levyvalikoimalle, joka tosin oli aika suppea, joten Iisa lainasi samat levyt aina uudestaan. Vakiosuosikkeja olivat The Posiesin Amazing Disgrace, The Jamin kokoelmalevy ja ”yksi tietty 70-luvun punk-kokoelma, jossa oli Sex Pistolsia ja The Whota”.
”Orivedellä ei ollut bändikulttuuria. Jos olisi ollut, ehkä olisin ollut jo aiemmin bändissä. Kyllä mä jotain omaa kanavaa kaipasin”, Iisa muistelee.
Lapsena hän kirjoitti loputtomasti loppusoinnullisia runoja ja päiväkirjaa pikkutytöstä parikymppiseksi asti. Eikä paperille tarttunut pelkästään tarinoita poutapilvistä ja päivänkakkaroista.
”Mulla oli toinen murrosikä joskus ikävuosien 20–23 välillä. Mä kelailin ihan törkeästi yksinäni kaikkia asioita ja kirjoitin tosi paljon. Mä opiskelin Torniossa medianomiksi, ja mun tunne-elämä ja ihmissuhteet oli pelkkää ääripäätä. Mulla oli jatkuvasti sutinaa jonkun mahdottoman tapauksen kanssa, ja joko mä olin onneni kukkuloilla tai sitten kärvistelin sydänsuruissa ja ryvin pohjamudissa. Olosuhteet olivat sellaiset, että kaikki mun ihmissuhteet oli tuhoon tuomittuja. Onneksi mä en tavannut Mikkoa vielä silloin. Mulle olisi voinut rakentua ihan erilainen identiteetti laulajana, kun se olisi pohjautunut epävarmuudelle ja jatkuville vuoristoradoille. Mä olisin varmaan alkanut esittää jotain roolia.”
Pariskunta tapasi Tampereella, kun Iisa oli 23-vuotias, muuttanut Torniosta Tampereelle ja lopettanut työharjoittelun TV2:n Poliisi TV:n toimituksessa. Tohlopissa Iisa pääsi muun muassa täyttämään Teosto-raportteja ja emännöimään poliisiopiskelijoiden miehittämiä vihjepuheliniltoja. Iisa kokeili siipiään myös toimittajana: hän teki ohjelmaan jutun rakennustyömaalta varastetusta Atlas Copco -merkkisestä kompressorista.
Iisa oli ottanut vähän laulutunteja ja laulanut ihan vain puolisalaa yksin kotona.
”Mä olin aina haaveillut bändijutuista, mutta mulla oli hirveä esiintymisjännitys, enkä siksi tehnyt mitään haaveiden eteen. En ollut enää teini-ikäinen kun me aloitettiin, ja tiesin mielestäni aika hyvin, millainen olen ja mitä asioita teen. Yhtäkkiä siihen kokonaisuuteen tuli kokonaan uusi ulottuvuus, mikä oli tosi siistiä, ja se tunne on ulottunut ihan tänne nykyhetkeen asti.”
Ensimmäiset biisit Mikko ja Iisa julkaisivat netissä. Aika pian julkaisemisen jälkeen Reginalle alkoi tulla keikkapyyntöjä. Mukaan kokoonpanoon rumpuja soittamaan pyydettiin Mikko Rissanen. Bändin ensimmäinen keikka oli vuonna 2005 Semifinalissa, ja ohjelmistoon kuului omien, ensimmäisten biisien lisäksi muun muassa Kauko Röyhkän Pikku Enkeli.
”Meidän eka keikka oli mulle eloonjäämiskamppailu. Mua jännitti ihan törkeästi. Ajattelin, että jos pystyn menemään lavalle ja laulamaan ne biisit niin, etten jäädy tai ääni ei tärise tai katkea tai en ala itkeä ja juokse lavalta pois, niin olen tosi tyytyväinen. Olin siellä kyllä ihan pökkelönä, mutta selvisin.”
Muisto Iisasta Reginan alkuaikoina on kuin koulun kevätjuhlasta: Nuori nainen seisoo lavalla jalkaterät sisäänpäin ja hymyilee ujosti biisien välissä, kädet näpräävät hetkittäin lyhyen mekon helmaa tai ovat selän takana piilossa. Nykyään Iisaa katsoo ilolla. Hän ottaa kontaktia yleisöön ja näyttää tanssiessaan ja laulaessaan siltä, että nauttii olostaan. Iisa on kasvanut pop-laulajaksi ja bändin keulakuvaksi. Hyvä, Iisa!
Iisalla on hauska tyyli. (Tänään: roosan värinen pitkä takki, tummanvihreät löysät silkkihousut, tummansiniset mokkanahkaiset nauhakengät, Marimekon kirjava kangaskassi ja valkoinen t-paita, jossa lukee neonoranssilla ”The Embassy”.)
Iisan pukeutumista alettiin seurata sen jälkeen, kun Marimekolle nykyään suunnitteleva Mai Ohta teki lopputyönään Taideteollisessa Korkeakoulussa Iisalle keikkapuvuston. Mallistoon kuului muun muassa laventelinsininen jakku, jonka selässä oli valkoisia vinyylirusetteja, anime-vaikutteinen, ruudullinen shortsihaalari ja keltaisista Marja Kurjen silkkihuiveista tehty babydoll-mekko.
”Enää mä en kyllä käyttäisi babydoll-mekkoa. Mä en halua, että olen söpön näköinen lavalla. Mä voin olla söpö, mutta mun vaatteet ei saa olla söpöstelyvaatteita”, Iisa sanoo.
Hän käyttää Regina-yhteyksissä mielellään kotimaisten nuorten suunnittelijoiden vaatteita. Viimeisimpänä Iisa on ihastellut Kaisa Riivarin, Poola Katarynan ja Minni f. Ronyan mallistoja: kaikki simppeleitä, monikäyttöisiä ja kohtuuhintaisia.
”Mulla on aina erikseen Regina-vaatteet ja mun omat vaatteet. Haluan säilyttää niiden erityisyyden, sen, että niissä mennään esiintymään. En seuraa muotimaailmaa kovin intensiivisesti. Saan tyyliini vaikutteita musiikin ja leffojen kautta, ja ne imeytyy niin salakavalasti, etten itse edes tajua, mistä ne on tulleet.”
Ja tietysti Iisan tyyliin vaikuttaa myös Mikko, joka haluaisi aina olla mukana, kun Iisa ostaa kengät. ”Mä en olisi voinut muutama vuosi sitten myöntää, että joku mies vaikuttaa mun tyyliin. Mutta jos merkityksellinen mies sanoo, että sä oot kauneimmillasi noin ja noin, niin miks mä en kuuntelisi sitä.”
Viime aikoina Iisa ei ole juurikaan shoppaillut. Eikä käynyt kampaajalla. Eikä hierojalla. Ei leffassa, ei keikoilla. Se johtuu ensisijaisesti siitä, että Iisa on ollut äitiyslomalla. Iisa on pojan syntymän myötä tapahtuneesta asioiden karsiutumisesta ja elämän yksinkertaistumisesta pelkästään mielissään: ”On kivaa hengata ihmisen kanssa joka ilahtuu silmittömästi, kun se näkee banaanin. Se tuo asioihin perspektiiviä.”
Reginallekin tauko on tehnyt hyvää. Syyskuussa ilmestyvällä Soita mulle -levyllä kuuluu 1990-luvun alun heleän ja melankolisen brittipopin ja yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockin vaikutus. Juuri tältä suomalaiset indiebändit olisivat halunneet 15 vuotta sitten kuulostaa.
”Meillä on uusi rentous kaikessa. Tauon jälkeen oli tosi luontevaa olla lavalla. Uusi levy tehtiin tosi rennosti, sillä kukaan ei odottanut meiltä mitään. Se on kauhean herkullinen asetelma, voi tehdä ihan sitä mitä itsekkäästi haluaa. Vain vauva asetti aikataulunsa. Sanatkin tuli rennosti. Sellainen sisäinen maailma, jonka halusin niihin, oli jo olemassa.”
Sanoittajana Iisa on sukua Terhi Kokkoselle ja Maritta Kuulalle. He osaavat taltioida pieniä kohtauksia elämästä, yksityiskohdilla herkutellen. Tällä kertaa Iisa ei halunnut kirjoittaa raadollisista rakkaustarinoista, joissa toinen osapuoli on heikoilla. Hän tahtoi kuvata fiiliksiä valosta, nuoruudesta, rakkaudesta ja vapaa-ajasta. Laura Närhen Kaksi irrallaan -biisinkin sanat ovat Iisan. Hän haluaisi kirjoittaa tekstejä paitsi itsensä laulettavaksi myös muille.
”Toiselle kirjoittaminen on haastavaa: sillä ei ole valmiina mun ajatusmaailmaa ja siitä syntyvää tulkintaa päässä. Toiselle pitää kirjoittaa selkeämpiä tarinoita ja lisää konkretiaa.”
Voi, olisipa Iisassa vielä hieman enemmän särmää ja asennetta. Kun ihminen on jatkuvasti kiltti ja varoo sanomasta mitään ärsyttävää, sellainen voi näyttää myös tylsältä ja persoonattomalta.
”Kyllä mä omasta mielestäni oon erityinen. Mä tykkäisin musta, jos mä olisin itseni kanssa. Ainakin jos tutustuisin paremmin. Mä luulen, että siinä alkaisi löytyä aika paljon erilaisia ajatuksia. Ettei se olisi vaan sosiaalisesti kiltin ihmisen hyväntuulista hihittelyä.”
Onhan sekin taitolaji, että voi olla kaikkea sitä, mikä katsotaan ja koetaan ihanaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi, mutta samalla niin, ettei silti uhkaa ketään. Ehkäpä kyseessä on tapa suojautua. Kun puhutaan vähän vaikeammista asioista, niin kuin ihanan popparin kohtaamasta kateudesta, Iisa varoo erityisesti sanojaan: ”Kyllähän se muuttaa statusta, että sä oot uskottavassa ja jollain mittarilla menestyvässä bändissä. Jos joskus aistii sen, että joku on kateellinen, tekisi mieli sanoa, ettei tämä ole mikään itsestäänselvyys ja me ollaan tehty tämän eteen paljon töitä. Mutta en mä sano, tietenkään. En mä sano sellaista, ikinä.”
Iisa hipaisee kultaista vihkisormustaan, jossa on vierekkäin kolme pientä, sinistä kiveä. On kiire kotiin nukuttamaan lasta, laulamaan tälle Nalle Luppakorvaa. Mutta vielä Iisa ehtii kertoa yhden unelman: ”Mä haaveilen myös kahvilan perustamisesta, ihan oikeasti. Sellaisesta, missä saisi hyviä, erilaisia aamiaisia. Se on yksi mun tulevaisuuden vaaleanpunainen visio.”
