Pöllöt ovat kehittäneet mitä erikoisimpia keinoja selvitä pitkän ja kylmän talven yli – siksi niitä saattaa talvisin nähdä yllättävissä paikoissa
Useimmat pöllömme viettävät myös talven Suomessa. Ravintotilanteen heikentyessä pöllöt lähtevät usein pitkille vaelluksille, jolloin pohjoisen pöllöjä näkee Etelä-Suomessakin.
Moni varmaan muistaa koulun biologian tunneilta, miten jotkin eliöiden tieteelliset nimet kuulostivat hauskoilta. Oma suosikkini on aina ollut Asio otus.
Sehän on ikään kuin asiallinen otus! Toden totta, tämä pitkäkorvainen pöllö ei varsinkaan talvisaikaan paljon hötkyile, vaan keskittyy tiukasti perusasioihin: syömiseen ja nukkumiseen.
Varsinkin jälkimmäistä sarvipöllö harrastaa antaumuksellisesti. Esimerkiksi Helsingin Viikissä on useana talvena, myös tänä vuonna, nähty sarvipöllö. Se istua jököttää yleensä samassa puussa. Ja aina kun tulee paikalle, se tuntuu nukkuvan. Kulmakarvakaan tuskin värähtää, kun kuvaajan kamera raksuttaa.
Sarvipöllö on suunnilleen variksen kokoinen, huuhkajaa muistuttava pöllö. Sen ruumis on täynnä pitkittäisiä viiruja, ja se on pöllöksi pitkäsiipinen.
Sarvipöllö on saanut nimensä pitkistä, huuhkajamaisista korvatupsuistaan. Niillä ei ole varsinaisesti tekemistä korvien ja kuulon kanssa, vaan ne liittyvät lintujen väliseen viestintään. Tupsut eivät ole aina koholla ja näkyvissä, vaan ne voivat lerputtaa päälakea vasten.
Sarvipöllöllä on pituutta 31–37 senttimetriä, ja sen siipien kärkiväli on noin metrin. Naaras on hieman koirasta suurempi.
Myyräkannat vaihtelevat muutaman vuoden sykleissä: ensin niiden määrä kasvaa, ja seuraavana vuonna on yleensä edessä romahdus. Tämä vaikuttaa suuresti pöllöjen elämään.
Jos Etelä-Suomessa on hyvä myyrävuosi, suuri osa sarvipöllöistä jää tänne talvehtimaan. Linnut torkkuvat aukioiden reunametsissä ja liikkuvat öisin.
Huuhkaja on kuin sarvipöllön isoserkku. Huuhkaja ei ole varsinaisesti vaelluslintu, mutta kylminä talvina huuhkajatkin voivat joutua vaihtamaan maisemaa ruoan perässä. Nälkiintyneitä yksilöitä voi nähdä kaupungissakin.
Huuhkajan siipien kärkiväli on lähes kaksi metriä ja paino kolmesta neljään kiloa. Ei ihme, että lajin englanninkielinen nimi on eagle-owl – kotkapöllö. Huuhkaja saalistaa ravinnokseen sekä lintuja että nisäkkäitä, pikkujyrsijöiden lisäksi myös jäniksiä ja kaneja.
Eteläiset pöllölajit – lehtopöllö, viirupöllö ja huuhkaja – pysyvät mieluiten kotiseuduillaan ja yrittävät selvitä talven yli sieltä löytyvällä ravinnolla.
Hiiripöllö on pöllöksi erikoinen: se saalistaa aktiivisesti päivällä, kun useimmat muut pöllöt ovat yölintuja.
Joinakin talvina hiiripöllöt lähtevät vaeltamaan ravinnon perässä, jolloin näitä pohjoisten metsien lintuja pääsee näkemään Etelä-Suomessakin. Esimerkiksi vuosina 2013, 2017 ja viimeksi 2022 hiiripöllöjä näkyi runsaasti pääkaupunkiseutua myöten.
Hiiripöllön vartalo on varsin solakka, ja sen pyrstö on pitkä. Puiden oksistossa päiväsaikaan lennellessään linnusta tulee mieleen varpus- tai kanahaukka, ja sen rinta on täynnä haukkamaisia poikittaisjuovia. Useimmilla muilla pöllöillä rinnan höyhenyksen kuviot ovat pituussuuntaisia.
Hiiripöllö on hieman varista pienempi, siipien kärkiväli on 75–80 senttimetriä. Hiiripöllö tähystää saalista pystyasennossa. Havaittuaan myyrän se heittäytyy jyrkästi alaviistoon ja syöksyy vauhdilla saaliseläimen kimppuun.
Varpushaukan tapaan hiiripöllö saalistaa lintuja lennosta, kiivaalla takaa-ajolla. Joskus pöllö etsii saalista lentelemällä matalalla edestakaisin.
Hiiripöllö lentää melko nopeasti ja suoraviivaisesti. Sen pääravintoa ovat myyrät ja muut pikkunisäkkäät. Lisäksi se syö jopa rastaan kokoisia lintuja.
Hiiripöllö ei ole varsinaisesti muuttolintu, mutta eteläistä Suomea voidaan pitää sen talvehtimisalueena.
Lintulautojen lähistöltä saattaa bongata pikkulintujen kauhun: vain punatulkun kokoinen varpuspöllö päivystää hiljaa oksistossa ja valmistautuu iskemään. Varpuspöllön ääntely on haikeaa vihellystä.
Helmi-maaliskuun kuulaat yöt ovat aikaa, jolloin voi kuulla pöllöjen soidinääniä. Hiiripöllön soidinääni on nopeaa pulinaa, ja sen varoitusääni on haukkamaisen kimeä.
Lehtopöllön ääni on aavemainen ujellus, kuin hädissään oleva ihminen huutaisi apua. Lehtopöllön ääni kuuluu usein talomme sisälle asti. Siitä tietää, että kevät on jo lähellä.
Pöllöt aloittavat pesinnän aikaisin kevättalvella, kun lumi peittää vielä maan. Jos ravintotilanne on heikko, ne eivät pesi lainkaan. Suuret pöllövaellukset puolestaan saattavat johtaa pohjoisten pöllöjen, hiiri- ja lapinpöllön pesintään maan eteläosissakin.
Tarkan kuuloaistinsa avulla pöllöt pystyvät paikallistamaan myyrän lumihangen alta ja iskemään lumen läpi.
Pöllöillä on suuri, pyöreä pää ja pyöreä naamakiehkura. Isot silmät katsovat suoraan eteenpäin, toisin kuin monilla muilla linnuilla, joilla silmät sojottavat sivuille. Pöllöjen näkökenttä on tarkka mutta kapea. Sitä kuitenkin laajentaa pään hyvä liikkuvuus: pöllön pää voi pyöriä lähes täyden ympyrän linnun kököttäessä paikoillaan.
Salaperäisten elintapojensa, yöllisten huhuilujensa ja ihmismäisen naamansa vuoksi pöllöt ovat kautta historian herättäneet ihailua ja kunnioitusta. Esimerkiksi roomalaisessa mytologiassa tunnettiin Minervan pöllö, joka kulki viisauden jumalattaren mukana.
Filosofi Hegel rinnasti pöllön siihen oivallukseen, että elämän ja asioiden merkityksen voi ymmärtää kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun ne ovat jo tapahtuneet: ”Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa.”
