Auke Lubach laskeutuu lumisia portaita alas joen jäälle ja nostaa avannosta kristallinkirkasta vettä ämpäreihin. Kaamosajan keskipäivällä valo taittuu sinisen kaikkiin sävyihin.

Valoa vaativat ulkotyöt on paras tehdä juuri nyt. Hollantilainen Lubachin perhe viettää toista talveaan keskellä suomalaista pohjoista pimeää. Seitsenhenkinen perhe on puolessatoista vuodessa kotiutunut Inarin Kettujoen maisemiin.

Perheen äiti Tabitha kertoo erämaa-asumisen mukavuuksista.

– Vesi tulee ja menee kantamalla, eikä meillä ole sisävessaa. Lämmitämme mökin puilla, kalastamme ja marjastamme. Liikkuminen on vapaata, ja nuotion voi tehdä lähes minne vain.

– Toki polttopuun teko, mökin lämmittäminen ja veden kantaminen on talvella iso työ, mutta olemme sopeutuneet, kertoo Auke, joka on oppinut ajamaan moottorikelkallakin.

Perheen vanhin poika Samuël on sytyttänyt tulet saunan pesään ja vesipadan alle. Tabitha juttelee nuorempien lasten kanssa koulutehtävistä.

Mökin ikkunalla tuikkii kynttilä valoa syvenevään sinihämärään.

Kettujoen rannalla tähtinen taivas enteilee iltayöstä revontulia.

Tabitha Lubach näyttää puolitoista vuotta sitten kuvattua videota, jossa perhe jättää Alankomaiden Assenissa hyvästejä ystäville ja naapureille.

Videolla näkyy, kuinka perhe polkaisee liikkeelle. Ihmiset heiluttavat, taputtavat ja toivottavat katujen varsilla muuttajille hyvää matkaa.

Viimeisenä pyöräjonossa polkee äiti Tabitha, jonka tavaratelineellä hulmuaa Suomen lippu.

Perheen suuntana on Suomi. Koko perhe tulisi muuttamaan sinne.

Ja muuttomatkan kulkuvälineeksi on valittu polkupyörät.

Kuvassa vilahtaa parikymmentä vuotta Lubachien kotina toiminut talo, joka on myyty ennen lähtöä. Myyntiin on mennyt myös kodin koko irtaimisto ja Auken puusepänpaja.

– Pakkasimme pyöräilylaukkuihin kolme vaatekertaa, kirjoja, teltat, makuupussit, evästä ja muuta välttämätöntä.

Assenin kaupungista he polkivat reilut kolmesataa kilometriä Travemündeen, josta hyppäsivät laivaan.

Suomessa reitti kulki Jyväskylän ja Oulun kautta Inariin. Yöt vietettiin leirintäalueilla piirissä.

Matka oli jännittävä ja opettavainen kokemus, jossa päivämatkat suunniteltiin jaksamisen mukaan.

Viikot kuluivat polkien, käynnissä oli valmistautuminen tuntemattomaan elämänvaiheeseen.

– Tapasimme matkalla Suomessa monenlaisia ihmisiä, joista jotkut kutsuivat perheemme kotiinsa. Kohtasimme matkalla paljon ystävällisyyttä ja paljon ihmettelyä.

– Joku halusi nimikirjoituksemme muistoksi, Tabitha kertoo ja nauraa.

Hollannista alkanut pyörämatka päättyi lopulta pienelle inarilaiselle kylälle, jossa heitä odotti ystävän avulla vuokrattu vanha mökki ja kyläläisten laittama ruoka.

Se tuntui mukavalta neljän telttailu­viikon jälkeen.

Tabitha ja Auke Lubachille oli ennen Suomeen muuttoa kerrottu sääskistä, kylmyydestä, pimeydestä ja lumihangista. Alankomaissa lunta sataa vain vähän, ja kymmenen asteen pakkasta pidetään kovana.

Kävi kuitenkin niin, että koko perhe ihastui yöttömään yöhön, ruskaan ja kaamokseen.

Kettujoesta ja sen takana kohoavasta Otsamotunturista tuli perheen uusi kotimaisema.

Tabitha Lubach on syntynyt Alankomaissa, mutta asui lapsena kymmenen vuotta Tansaniassa, jossa hänen isänsä työskenteli lentäjänä Mission Aviation Fellowship -järjestössä.

Hän näkee ympärillään avautuvassa inarilaisessa maisemassa ja täkäläisessä elämäntavassa paljon samaa kuin Afrikassa.

Mutkaiset, pölyävät kylätiet ja maisemien avaruus tuovat hänen mieleensä savannin. Afrikassa kotipihalla vieraili villieläimiä, täällä pihalla saattaa vierailla pohjoisen villieläimiä ja puolikesyjä poroja.

Hän on opetellut myös kesä- ja talvikalastuksen ystäväksi tulleen kylänmiehen opastuksella.

Tabithan elämä hollantilaisessa kaupungissa oli aikataulutettua. Hän valmisti aamulla suurperheelle eväät, vei lapset kouluun, teki ruokaa ja hoiti kotia.

Iltapäivällä hän nouti lapset koulusta kotiin.

Inarissa kaikki on toisin, täällä koulutaksi hakee ja palauttaa lapset.

– Tunsin itseni täällä aluksi lähes hyödyttömäksi. Lapset saavat koulussa ilmaisen ruuan, joka on kotimaassamme vieras asia, Tabitha sanoo.

Lubachit ovat päättäneet olla osa paikallista yhteistöä. He ovat osallistuneet aktiivisesti paikallisiin tapahtumiin, kuten kylätoimikunnan talkoisiin, sählykerhoon ja seurakuntien tilaisuuksiin.

Suomen kielen osaaminen on karttunut paikallisia kuunnellen ja ihmisten kanssa jutellen.

Kirjastoauto saa perheeltä erityisesti kiitoksia hyvästä palvelusta.

– Elimme näiden periaatteiden mukaisesti jo kotimaassamme, selvittää Tabitha, joka oli viimeiset vuodet Hollannissa kotiäiti, mutta teki aiemmin sosiaalista ja pedagogista työtä erityisryhmien parissa.

Nyt perheen molemmat vanhemmat ovat töissä. Auke on tehnyt Inarin seudulla rakennushommia, ja Tabitha on töissä läheisessä nuorisokeskuksessa.

He puhuvat hollantia, friisiä, englantia ja auttavasti suomea.

– Monissa käytännön asioissa meitä ovat auttaneet täällä jo pidempään asunut ystävämme sekä muut kyläläiset, Tabitha selvittää kohtuullisella suomen kielellä.

Lapset Samuël, Anna, Elise, David ja Susanna ovat iältään yhdeksäntoista ja yhdeksän vuoden väliltä. Vanhin heistä eli Samuël on töissä ja loput ovat koulussa Inarissa, josta ovat saaneet ystäviä.

Perhe omistaa vain kaksi kännykkää. Se on tietoinen valinta. Vanhemmat kannustavat lapsia touhuamaan ulkona, lukemaan ja ottamaan osaa kotiaskareihin.

Joen rannalle rakennetut majat kertovat tavoitteen toteutumisesta.

Perhe on oppinut nauttimaan saunasta, jonka löylyistä he kesäaikaan pulahtavat jokeen.

– Rakensin meille uuden saunan. Mökin laajennusremonttikin alkaa olla valmis, kertoo taitavana kirvesmiehenä tunnettu Auke Lubach.

Lubachin mukaan ”kotimme on nyt Lapissa, mutta tulevaisuus on Jumalan kädessä”.

– Olemme opetelleet tuntemaan täkäläisiä ihmisiä ja tapoja sekä opimme joka päivä lisää suomea, joka on avain yhteiskuntaan.