Mondo

Pohjanlahden vesillä

Pohjanlahden vesillä

Merituulen tuoksua, saaripolkuja, lohikeittoa ja kesäyön rauhaa. Merenkurkun saaristo on Unescon maailmanperintökohde ja kesän parhaita löytöjä.
Teksti Ilkka Pernu
Kuvat Jukka Salminen
Mainos

Unescon maailmanperintökohde Merenkurkun saaristo houkuttelee maankohoamisbongareita ympäri maailmaa. Se on löytö meille suomalaisillekin, suloinen kesälomakohde.

Lohikeitto tuoksuu jo kuppilan pihalle asti. Salteriet-kahvila on perustettu Svedjehamnissa vanhaan suolaamoon. Tänne pääsee kulkemalla mantereelta Raippaluodon siltaa – Suomen pisintä siltaa – saaristoon ja ajamalla 20 kilometriä koko Raippaluodon alueen ja Björkön kylän läpi.

Olemme Merenkurkun saaristossa, suomalaisittain ainut­laatuisessa retkeilykohteessa. Se kattaa tuhansia saaria ja ulottuu Vaasan pohjoispuolelta aina kauas kaupungin etelä­puolelle. Alueen luonto ­muuttuu vauhdilla: Unesco on valinnut sen maailmanperintö­kohteeksi, koska maa kohoaa täällä maailmanlaajuisesti harvinaisella tavalla.

Merenkurkussa elää rinnakkain paljon erilaisia kasveja, ja luonto on muutenkin rikasta. Moninaisuutta voi tutkia vene- ja kävelyretkillä, kuten 12,5 kilometrin pituisella patikointi­reitillä Björköstä Panikeen. Helppokulkuinen reitti kiertää umpeen kasvaneita merenlahtia ja laitumina toimivia koivikoita. Salmien ylityksiin saa apua paikallisilta yrittäjiltä, esimerkiksi Merenkurkun retket -firmalta. Merenkurkun alueella on 12 muutakin luontoreittiä.

Björkö on mukava, tyypillisen pohjalainen maalaiskylä. Asukkaita on 300–400 riippuen vuodenajasta. Kesäisin jopa monet nuoret palaavat kotiseudulle.

”Täällä on ihana asua. Parasta ovat juuri luonto ja rauhallisuus”, Salterietin kokki Idamaria Holm kertoo tiskin takaa. Hän on juuri leipomassa pullaa.

Luonnon takia täällä asutaan, ja luonnon takia tänne myös tullaan. Hyvän kuvan siitä saa jo muutaman kilometrin mittaisella Bodvattnet-reitillä.

”Hej”, tervehtii saaristolaispappa, joka rämistelee polulla meitä vastaan polkupyörällään. Apilapelto muuttuu kaislikoksi, polku ohittaa maalaistalot likeltä. Niityltä kantautuu lehmänkellojen kalkatus. Siellä laiduntaa jykevänruskeaa ylämaankarjaa.

Muutaman kilometrin Bodvattnet-luontopolku lähtee Svedjehamnin uneliaan kalasataman vierestä. Sympaattisten kalamajojen takaa kuuluu lokkien huutoja.

Levähdyspaikalla istuskelee kolmen hengen rento seurue – sama porukka, jonka olemme nähneet aiemmin päivällä kiikaroimassa Raippaluodon sillalla.

Jyrki Rauhalinna sekä Raili ja Taru Tanhuanpää ovat riisuneet kenkänsä. He tulivat Raippaluodolle lintujen takia. Tai oikeastaan he ovat täällä television takia.

Avarassa luonnossa kerrottiin maan nousemisesta. Tänne syntyy uusia saaria koko ajan”, Rauhalinna kertoo.

Ilmiön vuoksi myös alueen linnusto on ainutlaatuinen, hän tietää. Seurue luettelee havaintojaan: harmaasorsa, isokuovi, tukkasotka, tavi ja merikotka. Kauempana saaristossa voi nähdä muun muassa ruokkeja ja merikihuja.

Vaikka meille osuu lämmin päivä, muutaman sadan metrin päässä vellova meri viilentää ilmaa. Tuuli on vääntänyt koivut vinoon.

Bodvattnet-vesistön kiertävän reitin loppupäässä on tummaksi maalattu Saltkaretin näkötorni. Siellä käy vuosittain noin 50 000 ihmistä. Tornin huipulla 23 metrin korkeudesta näkyy hyvin, mistä maankohoamisessa on kyse.

Maisema on täynnä samansuuntaisia vedestä kohoavia ­harjuja. Vielä muutamia vuosia aiemmin niitä kaikkia ei näkynyt. Jääkauden jäätikön sulamisen takia rannikko elää huomattavan paljon. Kun vertaa nykyistä maastokarttaa 30 vuoden takaiseen, alueita ei tunnista samaksi.

Noin 20 000 vuotta sitten saariston päällä ollut valtava jäämassa painoi maankuorta alas jopa 800 metriä alkuperäisen tason alle. Jäätikön sulamisen jälkeen maa alkoi palautua hitaasti muotoonsa kuin patja.

Nykyään maa kohoaa kahdeksan millimetriä vuodessa, ja geologit uskovat, että kestää ainakin 10 000 vuotta ennen kuin maa kohoaa loput sata metriä. Merenkurkun saaristossa on myös ainutlaatuisia jääkautisia muotoja, kuten De Geer -moreeniharjanteita, jotka voivat muodostaa jopa satojen kapeiden ja aaltomaisten harjanteiden kenttiä. Ilmasta katsottuna ne näyttävät ihan pyykkilaudoilta.

Laivamatka saaristossa alkaa nimenhuudolla. ”Tervetuloa laivaan. Eiköhän tästä tule erinomainen reissu”, kapteeni Jussi Mendelin sanoo.

M/S Svalan -laivan moottorit jylisevät kannen alla ­Saaristotila Varpin satamassa Vesterössä, jonne on 1,5 ­tunnin ajomatka Raippaluodosta.

Ulkosaaristoon järjestetään risteilyjä. Svalan on matkalla Mikkelinsaarille, noin 300 metsäisestä saaresta koostuvalle saariryhmälle Merenkurkun pohjoisosassa. Toinen noin seitsemän tunnin mittainen risteily vie Svedjehamnista Valassaarille. Siellä on biologinen asema, 2,5 kilometrin luontopolku sekä ainutlaatuinen 36-metrinen, punaiseksi maalattu rautamajakka. Majakan on piirtänyt Pariisissa vuonna 1886 sama yritys, joka myöhemmin rakensi ­Eiffel-tornin. Majakkaa suunniteltiin kauan, mutta se rakennettiin vasta kun eräänä yönä peräti viisi laivaa haaksirikkoutui Valassaarten edustalla.

Merenkurkun saaristo ei ole kovin tunnettua. Yksi syy on sijainti: veneilijät eivät lähde Saaristo­mereltä helposti pohjoiseen, koska palveluita tarjoavia satamia on vähän ja karikkoisella alueella on vaikea navigoida.

Risteily on turvallinen, sillä Jussi Mendelin tuntee rannikon. Svalan köröttelee kapeikot. Edellisellä viikolla oli jouduttu perumaan kaksi retkeä, sillä merivesi oli ollut metrin tavallista matalammalla. Kivet olivat nousseet pintaan.

Unescon listaus on tuonut seudulle maailmanperintöbongareita. Nyt kyydissä on kylä­yhdistyksen väkeä Vöyrin ainoasta suomenkielisestä kylästä.

Kesätöihin laivalle tulleen kansimiehen Pauli Nurmiloukkaan katse on vakava ja kädet tiukasti ruorissa: ”Tämä on kivikkoista rantaa, hyvin erilaista kuin muualla.”

Itäinen selkämeri kimaltaa auringossa. Nyt ollaan jo aavalla. Kapteenista näkee, että se on reitin suola ja haaste.

”Tämä ei ole kanavaristeily. Mikkelinsaaret ovat oikean meren takana. Se tekee matkasta todellisen”, hän sanoo.

”Käärme!” nainen huudahtaa.

”Ei huolta, se on rantakäärme”, toinen risteilymatka­lainen rauhoittelee.

Keskustelua etäältä kuunteleva Kummelskärin luontoaseman opas Carina Rönn jähmettyy. ”Ei täällä ole muita kuin kyykäärmeitä”, Rönn sanoo, laskee ämpärin kädestään ja juoksee selvittämään asiaa.

Mikkelinsaarten Kummelskärillä on pitkä historia, saarella on ollut kalastajia ainakin 1500-luvulta lähtien. Varhaisesta asutuksesta kertovat kivistä rakennetut jatulintarhat, spiraalimaiset rakennelmat. Niiden merkitystä ei tiedetä, mutta vastaavia on löytynyt eri puolilta maailmaa.

Sittemmin saaren rakennettiin merivartioasema, joka nyt toimii luontoasemana. Viiden eräoppaan porukka pitää tiloissa kahvilaa, ja asemalla on mahdollista yöpyä.

Risteilyyn kuuluvan pienen luontopolkukierroksen jälkeen retkeläiset syövät kermaisen lohikeiton pahvilautasilta. Aurinko sulattaa voin saaristolaisleivän päälle.

Iltapäivällä Mendelin vie vöyriläiset takaisin maihin. On harmi, että he eivät pääse kokemaan Kummelskärin iltaa ja yötä. Vanhan merivartiotornin huipulta näkee, kuinka laskeva aurinko roiskaisee taivaalle väripatruunan.

Mikkelinsaarten viimeinen asukas oli Ida Lundberg, sisukas nainen. Hän vietti kesät talvet Gårdarna-nimisellä paikalla Villskärin saaressa 1990-luvun loppuun saakka. Nyt saariston mökeillä on ainoastaan kesäasukkaita.

Mikkelinsaaria on kutsuttu myös laivojen hautausmaaksi. Vuonna 1928 kolmimastokuunari Atlanta haaksirikkoutui lähelle Kummelskäriä. Myöhemmin selvisi, että perämies oli murhattu, kokki hukkunut ja kapteeni paennut laivasta. Laiva, jonka piti kuljettaa ruskokivihiiltä, oli ollut täydessä pirtulastissa. Hylky on yhä meren pohjassa.

Osa saarista on karuja kivikasoja, jotkut taas niin jykevän metsäisiä, että välillä voi luulla olevansa sisävesillä. Vain ilmassa kaarteleva merikotka rikkoo illuusion.

Tämä oli Zacharius Topeliukselle tärkeä paikka. Asuessaan Uudessakaarlepyyssä hän purjehti Mikkelinsaarilla usein. Hän laski, että ryhmään kuuluu 365 saarta, yksi jokaiselle vuodenpäivälle. Satusetä saattoi laskea oikein – tai sitten hän pyöristi, jotta sai aikaan hyvän tarinan.

Todellisuudessa saaria on noin kolmesataa, mutta tarkkaa lukua ei tiedetä. Se on määrittelykysymys: mikä veden yläpuolelle kohoava kivi lasketaan saareksi, mikä kariksi?

Mikkelinsaaret ovat melojien suosiossa, ja osassa saarista on majoja, joissa voi vaikka saunoa. Kalastajien verkkoihin ja vieheisiin tarttuu täällä erityisesti ahventa ja haukea.

Merenkurkun vesi on myös puhdasta – ”kuin akvaario”, Carina Rönn kertoo meille Gnydingen-saarella.

Se on Mikkelinsaarista pohjoisin, viimeinen saari ennen Ruotsia. Saari on kivikkoineen karunkaunis. Entisaikojen väki on kasannut kivistä kompassiruusuja. Kivistä muodostuu myös kirjoitusta, mutta sanoista ei saa enää selvää.

Rönn haluaa veneellään näyttää meille yhden suosikki­paikoistaan. Kun suojainen saaristo on ohitettu, aallot rämähtelevät keulaan, tuuli tarttuu kaikkiin aisteihin.

Boskäretin lahdessa on yllättäen tyyntä. Rönn sammuttaa moottorin ja antaa veneen lipua kohti rantakiviä.

Jääkauden hiomien pyöreiden kivien täyttämä ranta vaihtuu penkereen jälkeen laajaksi nummeksi. Tuuli levittää tyrnin tuoksua. Maisemasta erottuu yksi ääni, meri­kihun kutsu. Se muistuttaa kissan naukua.

Näin sinne pääsee Merenkurkun saaristo kattaa ison alueen Vaasan eteläpuolelta Maalahdesta pitkälle pohjoiseen Maksamaa-Vöyrin edustalle. Helpointa alueelle on tulla autolla. Raippaluotoon pääsee myös linja-autolla Vaastasta. Raippaluotoa lukuunottamatta saariin pääsee ainoastaan vesitse. Paikalliset yritykset järjestävät risteilyjä ja venekuljetuksia ulko­saaristoon. merenkurkku.fi

Majoitus Merenkurkun maja­talo Björkössä on kartanomainen talo, jonka aitassa on yksin­kertaisia huoneita. 2 hh alkaen 90 e, sisältää aamiaisen ja saunan. Mikkelinsaarten luontoasema Kummelskärillä tarjoaa yösijaa alkaen 30 e/hlö, lapsi 10 e.

Luontokeskus Terra­nova-keskus Vaasassa esittelee Meren­kurkusta olennaisen.  luontoon.fi/merenkurkku

Julkaistu: 6.5.2015