Kiitos sadan vuoden takaisen Berliinin, Piukat paikat on yhä riemukas ja anarkistinen elokuva

Usein on niin, että nuoruuden kokemukset säilyvät ihmisessä ikuisesti, ja heräävät sopivan hetken tullen henkiin kuin päivääkään ei olisi kulunut. Voin kertoa, että se ei välttämättä ole mukava tai ylpeä hetki. Mutta joskus juuri siinä osassa omaa itseä onkin voinut säilyä jotakin hyvin kaunista, vilpitöntä ja sumeilematonta, joka palaa sellaisenaan nykyhetkeen ja tekee siitä taianomaista. Tätä pohdin nähdessäni pitkästä aikaa Billy Wilderin Piukat paikat.

Löyhästi ranskalaiseen Fanfare d’amouriin perustuvassa komediaklassikossa rutiköyhät chicagolaiset jazzmuusikot Joe (Tony Curtis) ja Jerry (Jack Lemmon) sattuvat mafian joukkoteloituksen silminnäkijöiksi. Ei auta kuin pestautua ainoaan orkesteriin, joka etsii muusikoita: tyttöbändiin, jonka mukana pääsee junalla Floridaan. Pian niin sanotut rakkausasiat uhkaavat tehdä naisiksi naamioituneiden kavereiden reissusta lopun, etenkin kun bändin ukulelensoittajana toimii hemaiseva, rikasta aviomiestä metsästävä Sugar Kane (Marilyn Monroe).

Näistä lähtökohdista Piukat paikat voisi olla tänä päivänä varsin karmeaa katsottavaa: seksistinen, ennakkoluuloinen ja mauton. Kuten moni vähemmänkin tulenarkoja aiheita kuin sukupuolistereotypioita ja dragia käsittelevä klassikko.

Piukat paikat kuitenkaan ei ole. Se onnistuu edelleen olemaan anarkistinen, riemukas elokuva, ja pysymään sopusoinnussa tämän päivän liberaalin maailmankuvan kanssa. Mistä tämä johtuu?

Mielestäni siitä, että Billy Wilder eli nuoruutensa 1920-luvun lopun Berliinissä.

Itävalta-Unkarissa syntynyt Samuel ”Billie” Wilder toimi ensimmäisen maailmansodan jälkeen reportterina wieniläisessä iltapäivälehdessä, ja päätyi Paul Whitemanin maailmankuulun jazzbändin matkassa ”Spree-joen Chicagoon”, Weimarin tasavallan Berliiniin. Tuolloin Berliini oli kommunistien ja natsien taistelutanner, maailmankatsomusten törmäyspaikka, jossa köyhyyttä ja surkeutta kompensoitiin villillä yöelämällä, ja jossa sukupuolten rajat liukuivat avoimemmin kuin missään muussa kaupungissa. Se kuulostaa yllättävän paljon nykyiseltä Berliiniltä.

19-vuotias Wilder tienasi ekstraa tanssittamalla rouvia tanssiravintolassa, eli kaupungin sykkeessä ja kävi katsomassa vaudevillea. Silloin hän näki muun muassa dragin pioneerin, trapetsitaiteilija Barbetten, jota Jean Cocteau palvoi hulluna enkelinä, elävänä patsaana, abstraktina ihmisenä, ja oli paikalla kun Tiller Girls -tanssiryhmä saapui kaupunkiin (aamusella Berliinin junasta astui ulos kolmekymmentäneljä säihkysäärtä).

Wilder muutti Amerikkaan natsien noustua valtaan, mutta tämä zeitgeist eli hänessä yhä neljännesvuosisataa myöhemmin, kun hän ohjasi Piukat paikat.

Kun Curtis ja Lemmon harjoittelivat naisina esiintymistä, Wilder hommasi opettajaksi Barbetten, Berliinin vuosiensa supertähden. Hän miellyttää niitä, jotka näkevät hänet naisena, niitä, jotka näkevät hänet miehenä, ja lopuksi niitä, joiden sielua järisyttää kauneuden sukupuoleton luonne, kirjoitti Cocteau strutsinsulkiin verhoutuneesta Barbettesta vuonna 1925, sata vuotta sitten. (Makes a girl think!)

Sen sijaan 50-luvun taantumuksellisessa Amerikassa Barbette ei ollut supertähti, olkoonkin että oli Teksasista kotoisin. Lemmonin ja Curtisin puheissa hän ei ollut ”Barbette” vaan ”some drag queen from Berlin”. Curtis piti häntä niuhona ja Lemmon karmeana. Yhteistyö oli katastrofi, ja Barbette häipyi studiolta raamit kaulassa.

Piukat paikat ”onnistuu” mielestäni olemaan anarkistinen elokuva, millä tarkoitan sitä, että onhan siinä myös vanhaa machomeininkiä. Marilyn näyttää kauhean suojattomalta rihmankiertämissään; laita nyt hyvä lapsi jotain päällesi, tekee mieli huutaa, ja mennä käärimään hänet villatakkiin. Erektiosymboleja piisaa, ja yhä nauretaan sille että mies on naisen vaatteissa. (Minua itseäni naurattaa hillittömästi se, että kuulemma sekä Curtis että Lemmon näyttävät aivan äideiltään.) Wilder ei tavoitellut Cocteaun unenomaista patetiaa, tarkoitushan oli tehdä valtavirran komedia.

Mutta silti hänkin astui siitä jaetusta maailmanhetkestä käsin reippaasti sille haltioitumisen alueelle, jossa sukupuoli menettää merkityksensä. Lemmonin Jerry kyllä kuvittelee jahtaavansa Sugaria, mutta tosiasiassa viihtyy loistavasti bändin tyttöjen kanssa yhtenä heistä. Näin pitäisi aina matkustaa, hän sipisee juodessaan Sugarin kanssa salaa viskiä pahvimukeista yövaunun yläpetillä. ”Daphnessa” varkain alkanut rajojen liukeneminen huipentuu kun hän antautuu tanssin pyörteisiin seitsemänkymppisen playboynsa kanssa, ja juhlii pitkin seuraavaa aamua kihlojaan. Näissä kohtauksissa on riemukasta olemisen vapautta, ja ne naurattavat silkasta ilosta, hiukan kuten Berliinissä naurattaa kun ohikulkijalla on yllättäen olkapäällään elävä kakadu, tai päähineenä varrellinen vessan imukuppi.

Ihmisen pitäisi retkeillä vain Tiller Girlsien kanssa. Näin Wilder kirjoitti nähtyään tyttöjen astuvan ulos Berliinin junasta ja vietettyään heidän kanssaan päivän huvipuistossa, seurattuaan heidän hauskanpitoaan, valtavaa energiaa ja vikkelää rytmiä. Tänäkin päivänä Piukoissa paikoissa heijastuu samaisen Billien kuva. 19-vuotias elämäniloinen, ennakkoluuloton poika. Huhtikuinen aamu asemalla, tyttöjen sirkutus ja kevyet askeleet.