Anjan, 87, ja Kaijan, 87, keskinäinen yya-sopimus on kestänyt jo vuosikymmeniä: ”Pystymme puhumaan ihan kaikesta”
Ystävykset Anja Tikkanen ja Kaija Tuomaala tutustuivat noin 40 vuotta sitten. Nyt elämän loppusuoralla Anja on menettänyt näkönsä, mutta Kaija käy hänen luonaan päivittäin. Arjesta irtoa yhä räväkkää huumoria.
Auto kaartaa kauniin merenpoukaman rannalla sijaitsevan punaisen talon eteen. Jo eteiseen astuessa kuuluu iloinen rupattelu. Anja Tikkasella ja Kaija Tuomaalalla riittää juttua, vaikka vasta edellisenä päivänä on tavattu. Välillä 87-vuotiaat ystävykset nauraa hihittävät kuin teinit konsanaan.
– Olemme tunteneet toisimme ainakin nelisenkymmentä vuotta, Kaija sanoo.
He asuvat saman tien varrella muutaman kilometrin päässä Raahen keskustasta. Anja ei ole nähnyt ikkunastaan avautuvaa merimaisemaa enää puoleentoista vuoteen, mutta se on piirtynyt terävänä muistiin.
– Syksyllä oli aina kiva katsoa, kun tuolla oli paljon joutsenia uiskentelemassa, hän muistelee.
Muuten hyväkuntoinen Anja sairastui jo toistakymmentä vuotta sitten silmänpohjan ikärappeumaan. Hän sai aikansa lääkepistoksia oikeaan silmäänsä, mutta vähitellen siitä hiipui näkö. Sen jälkeen alettiin hoitaa vasenta silmää.
– Toissa vuoden marraskuun 14. päivä näin vielä lukea ja virkata. Seuraavana aamuna maailma meni mustaksi. Onneksi Kaija tuli juuri silloin käymään ja soitti apua. Olin sairaalassa neljä kuukautta.
Vasemman silmän näkö koetettiin palauttaa, mutta hoito ei onnistunut. Anjan muistikuvat tuosta ajasta ovat epätarkkoja. Hoitopaikka vaihtui välillä Oulusta Liminkaan ja Raaheen.
– Onneksi pääsin viimein kotiin. Sain istua omassa ruokapöydässäni ja käydä omassa vessassani. Kaikkein tärkeintä on oma sänky, jossa saan rauhassa piehtaroida! Se on nautinto.
Anja sanoo, ettei hän ole katkera sokeutumisestaan.
– Olen ehtinyt tämän elämän aikana nähdä jo aika paljon. On aivan eri asia, jos nuori ihminen menettää näkönsä. Olen jo loppusuoralla ja hyvin kiitollinen siitä, että saan asua kotona, hän sanoo ja hymyilee iloisesti.
Anjan ja Kaijan elämäntarinat ovat tyypillisiä heidän sukupolvessaan. Töitä on tehty lapsesta asti, eikä menetyksiltä ole vältytty. Anjan isä kuoli työikäisenä keuhkotautiin. Neljän hengen perhe asui tuolloin Vihannissa.
Äiti muutti miehensä kuoleman jälkeen kahden tyttärensä kanssa silloiseen Saloisten kuntaan ja aloitti siellä työt koulun keittäjänä ja siivoojana. Tyttäret kävivät samaa koulua.
– Rippikoulun jälkeen lähdin kotiapulaiseksi. Kauan ei tarvinnut piikana olla, kun pääsin osuuskaupan myymälään töihin Raaheen. Ylenin lopulta myymälänhoitajaksi, Anja kertoo.
Kaija Tuomaala kävi kansakoulua muutaman kymmenen kilometrin päässä Pyhäjoella. Hän lähti piiaksi jo 12-vuotiaana kuuden kouluvuoden jälkeen.
– Ensimmäisessä työpaikassani oli ylimääräisiä eläviä. Kun panin paistinpannun kuumenemaan, huomasin, että se oli täynnä russakoita. Olin siellä vain yhden yön ja ilmoitin sitten kotona, että tuonne en enää yöksi mene. Viikon verran kävin lypsämässä lehmiä.
Seuraavan kerran Kaija lähti piikomaan rippikoulun jälkeen Ouluun. Sielläkään hän ei saanut hyviä kokemuksia.
– Rouva oli ihana, mutta mies yritti lähennellä minua. Jouduin istumaan illat samassa talossa sijaitsevan proteesipajan työmiesten seurassa, koska en uskaltanut olla kahden isännän kanssa. Odotin, että rouva tuli kotiin.
Puolen vuoden jälkeen Kaija lähti niin sanotusti miesten töihin, muurariksi. Palkan hän antoi aina kokonaan isälleen, sillä perheessä oli kymmenen lasta. Sitten hän muutti Raaheen ja meni töihin ruokalaan.
Kun Kaija tapasi miehensä Eeron, pariskunta hankki talon, jossa Kaija yhä asuu. Puoliso kuoli 17 vuotta sitten.
Anja on ollut kahdesti naimisissa.
– Ja huono nainen minä olen ollut, sillä minulla oli yksin tehty poika nuoruuden rakkauden kanssa.
Kaijaa alkaa huvittaa.
– Myös minulla on yksi harha-askel! Sain lapsen jo neljä vuotta ennen sinua.
– Niin, kun minä pihtasin toosani kanssa kauemmin, lohkaisee Anja. Molemmat nauravat ääneen.
He sanovat, ettei äidiksi tulo avioliiton ulkopuolella ollut mikään ihme. Kumpikaan ei ollut nuorena kuullut sukupuoliasioista mitään. Edes kuukautisista ei kerrottu.
Anja sai ensimmäisen aviomiehensä kanssa vielä kaksi poikaa.
– Meidän liitossamme alkoi kuitenkin kuningas alkoholi näytellä niin suurta osaa, että lähdin poikien kanssa kävelemään.
Neljä vuotta myöhemmin Anja huomasi autonkuljettajan, joka ajoi Iisalmesta tavaraa Raahen Osuuskaupalle.
– Minähän nappasin sen automiehen!
Automies oli Voitto Tikkanen, jonka kanssa Anja sai elää pitkän liiton. Puoliso kuoli kaksi vuotta sitten. Lapsia parille ei syntynyt.
– Paljon on ollut myös surua. Esikoispoikani oli Raahessa ammattikoulussa. Hän oli kova metsämies ja kävi usein haulikon kanssa metsällä. Kun hänelle tuli erimielisyyksiä rakkauselämässä, hän ampui itsensä pikkujouluaikaan, Anja kertoo.
Poika oli tuolloin vasta 19-vuotias. Aikaa on kulunut puoli vuosisataa, mutta Anja sanoo, ettei tuollaisesta tragediasta pääse koskaan täysin yli.
Nuorin poika on nyt 52-vuotias ja asuu hoivakodissa kahden aivoverenvuodon jälkeen. Anja arvelee, että tämä tuskin kävelee enää koskaan. Invataksi tuo pojan äidin luokse aina viikonloppuisin.
Keskimmäiseltä pojaltaan Anja on saanut kolme lastenlasta ilostuttamaan elämäänsä.
Myös Kaija on kokenut suuren surun lapsen menetyksen vuoksi, sillä hänen kolmesta lapsestaan nuorin kuoli jo 47-vuotiaana. Lapsenlapsia Kaijalla on kahdeksan.
Anja ja Kaija tutustuivat aikoinaan, kun Anja työskenteli osuuskaupassa. Kun naisten puolisot vielä elivät, he tekivät porukalla muun muassa puuhommia.
– Kaikki vapaa-ajat olimme metsätöissä. VR kaatoi alueeltaan puita, joita sai hakea ilmaiseksi. Vuorotellen laitoimme ruoat, keräsimme puita ja pienimme klapikoneella. Kaijan poika ajoi ne sitten traktorilla kummankin kotiin, Anja muistelee.
Kaija toteaa, että heillä oli jo silloin yya-sopimus: ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa kummankin perheen elämisen eteen. Kodista toisen luo on matkaa noin kilometri.
– Nykyisin yhteydenpitomme on tiivistynyt. Soitan joka aamu kahdeksan maissa ja olen tyytyväinen, kun puhelimesta kajahtaa: ”Anja telefuunissa!” Jos hän ei vastaa, lähden tarkistamaan, ettei hän ole kuollut häkään tai kaatunut. Pistäydyn usein myös iltaisin.
Anja huomauttaa, ettei hän koske uuniin itse, koska tulen kanssa ei saa leikkiä. Kaija lämmitti sitä koko viime talven, jottei Anjan tarvinnut käyttää kallista sähköä lämmitykseen. Tänä talvena eräs tuttu mies on hoitanut lämmitystä.
Nyt ääni ilmoittaa Anjalle, että on tabletin aika. Se hieman huvittaa Anjaa. Lääkeannostelurobotti herättää hänet aamuisin, käskee hakea vettä ja ottaa lääkkeet muovipussista.
Anja kiittelee tukirengastaan, joka on Kaijan ohella hänelle arjen apuna. Jalat alkavat olla hieman huonot, mutta henkilökohtaiset avustajat auttavat 30 tuntia kuukaudessa. He kävelyttävät ja saunottavat Anjaa ja imuroivat vielä siihen päälle.
– Eräs vapaaehtoistyöntekijä, ihana rouva, käy kävelyttämässä minua säännöllisesti. Nuori naisystäväni Inkeri, joka on vasta 90-vuotias, on kylvänyt minulle pihan laatikoihin porkkanat, punajuuret ja potut. Hän ajaa myös kesäisin ruohonleikkurilla pihan ja avustaa monessa hommassa, Anja kertoo hymyillen.
Sekä miniä että ystävät täyttävät Anjan pakastinta ruoalla. Joku saattaa tuoda yhtäkkiä vaikkapa kattilallisen kalakeittoa.
– Olemme Kaijan kanssa olleet vuosia vapaaehtoistöissä Raahen Pattijoen veteraanimajalla. Sieltä tuli keväällä porukka pelien ja vehkeiden kanssa ja laittoi pihan talven jäljiltä kuntoon. Kyllä hyvät ihmiset ympärillä ovat valtava rikkaus!
Korvataanko sinulle nyt sitä, että olet itse ollut hyvä muita kohtaan?
– Kissanpaskat, Anja hörähtää.
– Kyllä hän on hyvä ollut! Ei ole pahaa sanaa edes hiirelle koskaan sanonut, todistaa Kaija ja lisää, että myös Anjan äiti oli erittäin mukava.
Anja tosin tunnustaa, että hän ei tullut Kaijan miehen Eeron kanssa kovin hyvin toimeen.
– Silti kävimme toisissamme harva se päivä, neljän vuosikymmenen ajan.
”Välillä käy nuoria miehiäkin avustamassa, mutta harmittaa, ettei niitä näe kunnolla!”
Kaija sanoo, että parasta Anjassa on juuri ystävällisyys. Tämä ei sano kenellekään pahaa sanaa.
– Toisaalta se on myös hänen ärsyttävin puolensa, sillä kyllä joskus olisi aihetta sanoa!
Anja nimeää Kaijan parhaaksi puoleksi sen, että hän voi uskoutua tälle sataprosenttisesti ja luottaa siihen, etteivät jutut leviä ympäri maailmaa.
– Meillä on erityinen läheisyys. Pystymme puhumaan ihan kaikesta, hän sanoo ja kertoo samaan hengenvetoon menevänsä nyt vessaan.
– Varo, ettei jää rantua mattoon, huutaa Kaija perään.
Kaija sanoo, että aina heillä on tavatessaan kivaa. Anja myöntää saman. Hän ilahtuu aina, kun kuulee Kaijan tulevan. Silloin tietää, että saa purkaa kaiken mielen päällä olevan ja olla kuitenkin rennosti.
Koskaan ei ole vielä riitaa syntynyt. Kaija arvelee kitkattomuuden syyksi sitä, että he ovat niin samanlaisia ja aina samalla aaltopituudella.
Oveen koputetaan. Lähihoitaja tulee laittamaan Anjalle silmätipat ja tekemään hänelle valmiiksi jääkaappiin muutaman voileivän. Kun hoitaja menee kauemmaksi, Anja supattaa:
– Välillä käy nuoria miehiäkin avustamassa, mutta harmittaa, ettei niitä näe kunnolla!
Ja ystävykset hihittävät taas.
Luottamus on tärkeintä
Pitkässä ystävyydessä on tärkeää ennen kaikkea luottamus siihen, että on toiselle tärkeä ja kiinnostava, sanoo psykologi, kouluttajapsykoterapeutti Katri Laine.
– Täytyy tuntea, että toinen on kiinnostunut asioistani ja haluaa pitää ystävyyttä yllä. Yhtään niin tärkeää ei ole se, että tavataan säännöllisesti tietyin väliajoin.
Jos yhteydenpito alkaa tuntua velvollisuudelta, se voi muuttua työlääksi ja kääntyä ystävyyttä vastaan. Pakkopulla tekee hallaa ystävyyden tunteelle. Pahiten ystävyyttä koettelee kuitenkin toisen luottamuksen rikkominen.
– Joskus elämässä on vaiheita, jolloin ei ehdi antaa ystävyydelle tilaa eikä kuunnella toista ja vastaanottaa hänen kuulumisiaan. Se on kuitenkin luonnollista. Heti ei kannata ajatella, että tähän tämä ystävyys nyt loppui, Katri Laine sanoo.
Miesten ja naisten ystävyyssuhteet ovat usein erilaisia. Naiset jakavat tyypillisesti paljon henkilökohtaisia asioitaan keskenään. Miesten seurustelu ystävien kanssa monesti on toiminnallisempaa, esimerkiksi kalastusta, urheilua ja saunailtojen viettoa.
– Tietenkään ei pidä yleistää, sillä ihmiset ovat erilaisia. Jostakin syystä monien miesten on kuitenkin hankalaa avautua esimerkiksi heitä satuttaneista asioista.
Elämän ehtoopuolella on usein aikaa ja tarvetta ylläpitää ystävyyssuhteita. Monet ovat jäänet leskeksi ja tuttuja ikätovereitakin on kuollut. Usein ystävillä on paljon yhteisiä elämänkokemuksia.
– Jos toisen terveydentila on huonontunut, ystävästä saattaa tuntua mukavalta, että hän voi antaa rakkaalle ihmiselle käytännön apua ja tukea. Se tuo iloa kummallekin. Jos vielä pystytään puhumaan kaikista asioista avoimesti, tällainen ystävyys on upea lahja molemmille, Katri Laine sanoo.
Asiantuntija: psykologi, kouluttajapsykoterapeutti Katri Laine.
