Image

Pitkä kuuma talvi



Pitkä kuuma talvi

Tuomas Sorjamaa inhoaa pitkiä kalsareita ja pelkää, että ne tulevat muotiin.

Vuosi on mennyt kiltisti ja joulun aika aivan erityisen kiltisti. Pukilta odotetaan Lego-ritarilinnaa, tai ainakin lisäpaloja junarataan. Tontut ovat vieneet kirjeen Korvatunturille, joten pukin pitäisi olla aika hyvin perillä lahjatoiveista. Lapset kurkkivat ikkunasta, jos joulupukista näkyisi jo vilahdus. Ei näy vielä, mutta jos lapset vain tietäisivät, niin se olisi ainoastaan heidän etunsa, sillä se hetki, jolloin tuhannet lapset pettyvät katkerasti, ei olisi aivan vielä omalla kohdalla.

Ei tule ritarilinnaa eikä Salama McQueen -autoa, tulee huonoin mahdollinen vaihtoehto: pehmeä paketti. Mutta ei hätää, tilanne ei ole vielä kokonaan menetetty. Voihan siellä olla Angry Birds -paita tai Hämähäkkimies-pyjama. Sellaisessa olisi kuitenkin jotain erityistä. Kunhan paketissa ei vain olisi pitkiä kalsareita. Ihan mikä tahansa muu käy. Vaikka villasukat.

Paketissa on aina pitkät kalsarit.

Tykit, veijot, mamikset – kalsareiden lempinimissäkin on jotain silmämunia korventavan ärsyttävää. Niin kauan kuin muistan, olen inhonnut pitkiä kalsareita yli kaiken. Inhoan sitä, miltä ne tuntuvat iholla. Sitä, miten vähän liian isot kalsarit rullautuvat nilkkoihin ja aivan erityisesti sitä, miten pikkaisen liian lyhyet kalsarinlahkeet nousevat ulos sukista. Lahkeiden pitäminen sukkien päällä on puolestaan vain ja ainoastaan outoa. Erityisesti inhosin jo lapsena sitä, miten sähköisiksi täyspolyesteriset Black Horset menivät joutuessaan kosketuksiin toppahousujen keinokuituvuoren kanssa. Lapsena pitkien kalsareiden käyttämistä kammottavampaa oli ainoastaan se, kun todella kylmällä ilmalla kalsarien päälle oli vedettävä vielä ohuet villahousut. Kaksinkertaiset kalsarit!

Osa tutuistani tuntuu rakastavan pitkiksiään. Eräskin kaverini käyttää pitkiä kalsareita kutakuinkin lokakuusta juhannukselle. Ehkä heillä on helposti palelevat reidet, en tiedä. Itse pyrin välttämään niitä viimeiseen mahdolliseen hetkeen saakka, enkä oikeastaan näe mitään syytä, miksi aikuisella kaupunkilaismiehellä pitäisi koskaan tavallisena työpäivänä olla pitkiä kalsareita jalassa. Vapaa-aika on asia erikseen. Pulkkamäkiretken kestäessä tunteja ymmärrän kalsarillisuuden vallan mainiosti.

Monen kalsarinvihaajamiehen normaali seuraava askel on muuttaa lähestymistapa tekniseksi. Olen itsekin tehnyt niin. Halusin uskoa, että pitkät kalsarit voisivat jotenkin taianomaisesti muuttua miellyttäväksi vaatekappaleeksi, kunhan paketissa vain lukee jotain tech-loppuista tai pöksyt on valmistettu Uuden Seelannin pörröisimpien merinolampaiden parhaista villoista. Eivät muutu. On aivan sama, vaikka kalsarit kudottaisiin syntymättömien yksisarvisten silkkiäkin pehmeämmästä nukasta, yhtä tympeät ne olisivat silti.

Japanilaisilla on omat kalsarinsa, sutetekot nimeltään. Hieman polven alle ulottuvat löysähköt mutta kapenevalahkeiset kalsarit. Japanissa suteteko tosin on ensisijaisesti kesävaate. Niiden alkuperäinen tehtävä oli estää kimonon ja sittemmin puvunhousujen hiostuminen. Kun salaryman pitkän päivän päätteeksi tuli kotiin, hän riisui harmaan pukunsa ja istui sohvalle juomaan kaljaa aluspaita ja sutetekot yllä. On helppo uskoa, että se oli salarymanin teini-ikäisten lapsien mielestä nolointa, mitä saattoi kuvitella.

Toisin on nyt. Sutetekoille kävi Reinot, ja niistä tuli muotia. Tarvittiin vain ripaus nostalgiaa ja hyppysellinen hyvää markkinointia, niin vanhojen miesten kalsareista tuli hitti. Aikoinaan niitä sai vain valkoisina, mutta nyt sutetekoja myydään ihan kaikissa mahdollisissa väreissä ja kuoseissa, sillä kun japanilaiset haksahtavat johonkin muotivirtaukseen, he haksahtavat tosissaan ja ottavat samalla buumista kaiken taloudellisen hyödyn irti. Tokion Ginzan Uniqlo-myymälä avasi kesällä oman kerroksen yksin sutetekoille. Kielitaitoiset myyjät auttavat turisteja kalsareiden saloihin, ja ketjun on tarkoitus lanseerata sutetekot ulkomaillakin.

Täällä tuskin koskaan tulee käymään samalla tavalla – huolimatta siitä, että naiset ovat jo vuosia käyttäneet leggingsejä eli naisten pitkiä kalsareita julkisesti. Kalsarit eivät koskaan pääse ironian tasolta – opiskelijoiden kalsarikännibileistä – seuraavalle tasolle, missä ne voitaisiin ottaa vakavasti. Tai ainakaan toivottavasti eivät.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun viisivuotiaan kirjeessä Joulupukille edes vihjataan alushousujen suuntaan, on aika hamstrata säilykkeitä, vettä ja haulikon patruunoita. Silloin eletään yhteiskunnan viimeisiä hetkiä.

*

Tuomas Sorjamaa on helsinkiläinen kustannuspäällikkö, joka ydintalven koittaessa kaatuisi luultavasti ensimmäisten joukossa – jalat paleltuneina.

Image 11/2012

Julkaistu: 11.12.2012