Liberté, vapaus. Teksti lukee kaunokirjaimin työhuoneen seinään kiinnitetyssä sinisessä lipussa. Sen edessä on työpöytä, jonka ääressä istuu keski-ikäinen, tummaan jakkuun ja housuihin pukeutunut blondi. Pieniä ryppyjä silmäkulmissa ja suupielissä, suora katse. Hän ojentaa kätensä ja hymyilee. ”Tervetuloa!” Äänessä on tupakoitsijan käheyttä.
Marine Le Pen johtaa äärioikeistolaista Front National -puoluetta ja aikoo tänä keväänä Ranskan presidentiksi. Tai ainakin hyvälle toiselle sijalle.
Kampanjan hermokeskus on tämä pariisilaisen Malesherbes-bulevardin varrella sijaitseva kiinteistö, jonka suurin huone on jo lavastettu pressitilaisuuksia ja kuvaussessioita varten. Nurkassa nököttää iso Ranskan lippu.
Mielipidetutkimusten mukaan 18–21 prosenttia ranskalaisista aikoo äänestää huhtikuussa Marinea. Se saattaa hyvinkin riittää toiselle kierrokselle, niin kuin vuonna 2002. Silloin Marinen isän ja Front Nationalin perustajan Jean-Marie Le Penin suosio yllätti kaikki.
Tyttären menestystä osataan jo odottaa. Hänet valittiin puolueen puheenjohtajaksi vuosi sitten. Vain pari kuukautta valintansa jälkeen Marine Le Pen ohitti mielipidetutkimuksissa sekä sosialistien että konservatiivien presidenttiehdokkaat. Viimeistään silloin kahdelle suurimmalle puolueelle tuli selväksi, että Marinen hymyn taakse kätkeytyy varteenotettava vastustaja – kenties jopa varteenotettavampi kuin isänsä.
”Olen onnistunut luomaan itselleni etunimen”, Le Pen toteaa pilke silmäkulmassa.
Samalla hän on antanut puolueelle uudet kasvot.
"Kaasukammiot ovat historian yksityiskohta”, provokaatiota rakastava isä Jean-Marie Le Pen totesi vuonna 1987 ja joutui siitä hyvästä oikeuteen ja maksamaan 15 000 euron sakot.
Tyttären aikana moiset lausahdukset eivät olisi mahdollisia. Marine Le Pen on päättänyt tehdä Front Nationalista hyväksyttävän vaihtoehdon, ja sitä varten on sanouduttava julkisesti irti juutalaisvastaisuudesta ja avoimesta rasismista.
Operaatiolle on kehitelty nimi: dédiabolisation. Puolueen demonisoinnille halutaan loppu.
”Front National on puolustanut 40 vuoden ajan ranskalaista kansakuntaa vaarallista ja liiallista maahanmuuttoa vastaan, ja kansallista itsemääräämisoikeuttamme epädemokraattista Euroopan unionia vastaan. Siksi poliittiset vastustajamme ja media ovat mustamaalanneet meitä, antaen meistä perin pohjin epäoikeudenmukaisen kuvan. Olen tehnyt kaikkeni, jotta tämä kuva muuttuisi totuudenmukaiseksi.”
Le Pen on antanut kenkää nuorelle puolueaktiiville, joka erehtyi julkaisemaan netissä natsitervehdyskuvan. Hän on yrittänyt lähestyä Ranskan juutalaisyhteisöä ja suunnittelee matkaa Israeliin. Hän on toistanut lukemattomia kertoja, ettei hänen näkemyksensä historiasta ole sama kuin hänen isällään.
Aina ei edes tarvita tekoja. Sekin riittää, että Marine on nelikymppinen nainen, jolle toinen maailmansota ja Ranskan siirtomaat ovat kaukaista historiaa.
Marine ei ole Jean-Marie. Tyttären Front National on suitsittu versio alkuperäisestä. Muutos ei ole ollut kaikkien mieleen. Kahdesta avioliitosta eronnut, avoliitossa elävä ja oikeutta aborttiin puolustava johtaja on ottanut etäisyyttä puolueen fundamentalistikatoliseen siipeen.
Mutta Marine itse on vakuuttunut, että pelissä on enemmän voitettavaa kuin menetettävää. Front Nationalin äänestäminen oli ranskalaisille pitkään sen verran nolo asia, että mielipidetutkimusten laatijat joutuivat korjaamaan tuloksiaan häpeäkertoimen mukaan. Jos puolueesta saadaan salonkikelpoinen, äänestäjiä voi tulla sekä vasemmistosta että konservatiiveilta.
Tarjolla on äänestäjiä. Sen on todistanut useiden eurooppalaisten äärioikeistolaisten ja populististen puolueiden menestys, myös Suomessa.
Samaan aikaan yhä useammat vierastavat sanaa äärioikeisto. Liikaa kliseitä. Sopimatonta rasismia. Se häpeäkerroin.
”Kukaan ei halua myöntää olevansa äärioikeistolainen”, toteaa ranskalainen politiikan tutkija Jean-Yves Camus. ”Mutta se on ainoa oikea sana kuvaamaan näiden puolueiden ideologiaa ja hallitusohjelmaa. Poliittisella akselilla ne yksinkertaisesti sijoittuvat oikeiston äärimmäiselle laidalle.”
Ehkä sanaa äärioikeisto vierastetaan myös, koska sillä on viitattu uusnatseihin. Puolueisiin tai niiden taustaryhmiin on aiemmin liittynyt neofasistisia piirteitä, jotka on viime vuosina siivottu pois. Niiden sijaan oikeistopopulistiset tai äärioikeistolaiset puolueet arvostelevat monikulttuurisuutta, korostavat kansallista identiteettiä ja vastustavat federalistista Euroopan unionia. Ne väittävät eliitin etääntyneen kansasta, vetoavat turvattomuuden tunteeseen ja vakuuttavat puhuvansa tavallisen kansalaisen äänellä, maalaisjärjellä, varsinkin kun ne kritisoivat globalisaatiota ja EU:ta.
Marine Le Penin matala ääni kaikuu vakuuttavana Liberté-lipun alla, kun hän puhuu globalisaatiosta.
”Globalisaatio on asia, joka on ollut olemassa siitä lähtien, kun luolaihminen ylitti viereisen joen hakeakseen ruokaa vastapäiseltä rannalta”, Le Pen sanoo.
”Mutta ’globalismi’ on ideologia, joka käyttää hyväkseen aina vain laajempaa ja nopeampitahtista globalisaatiota lakaistakseen pois kaiken, mikä voisi jarruttaa vapaakauppaa. Emme voi kilpailla kehittyvien maiden kanssa, ellemme laita lapsia töihin ja elä riisikulhollisella ruokaa. On otettava käyttöön muita keinoja.”
Le Penin mukaan Ranskan teollisuudesta on kadonnut viidessä vuodessa yli puoli miljoonaa työpaikkaa. Hän haluaa tulleja ja tuontikiintiöitä, joilla suojataan ja tuetaan kotimaista tuotantoa.
”Tuontitavaran hinta nousisi hieman, mutta tavoite olisi totta kai, että tuontia olisi entistä vähemmän ja tuotantoa olisi entistä enemmän Ranskassa”, Le Pen pohtii.
”Sitä paitsi puhe halvoista tuotteista on silmänlumetta. Todellisuudessa halpatuotanto on suurten markettiketjujen tapa kääriä isot rahat kuluttajan selkänahasta. Ja mitä iloa halpatuotteista on tehtaasta työttömäksi joutuneelle duunarille, jolla ei ole rahaa?”
Tuontitulleilla kohti omavaraista ja täystyöllistettyä Ranskaa, jossa markettiketjut eivät enää sanele hintoja. Muutamassa lauseessa Marine Le Pen on maalannut houkuttelevan tulevaisuudenkuvan.
Front Nationalin ja muiden populististen puolueiden viesti tarttuu tavallisen kansalaisen jokapäiväisen elämän ongelmiin, se nimeää selkeitä syntipukkeja ja tarjoaa yksinkertaisia ratkaisuja. Kuten sen, että euron tilalle on palautettava frangi.
”Euro on dogmi, eurooppalaisen ideologian perustuskivi. Olen ennustanut jo vuosikausia euron romahtavan. Minulle naurettiin, pidettiin hulluna. Nyt kaikki tunnustavat, että euroalue elää viimeisiä hetkiään!”
Kansalliseen valuuttaan palaamisen lisäksi Le Pen on ehdottanut sen devalvoimista 20–30 prosenttia kilpailukyvyn säilyttämiseksi.
”Devalvaation tarkoitus on mukauttaa valuutta taloudelliseen tilanteeseen. Nyt Ranskan talous kärsii liian vahvasta eurosta. Silloin kilpailukyvyn parantamiseen on vain kaksi vaihtoehtoa: joko lasketaan palkkoja, sosiaalisia etuja ja eläkkeitä, tai sitten devalvoidaan. Ja minä kieltäydyn laskemasta palkkoja!”
Le Pen ei usko, että devalvaatio johtaisi valuuttapakoon tai Ranskan kansainväliseen eristäytymiseen. Hänen mukaansa euro on tuhoon tuomittu, ja kaikki johtajat tietävät sen. Nykyinen tilanne on vain kallista saattohoitoa, joka pahentaa terveiden maiden velkaa.
”Ranska maksaa joka vuosi 20 miljardia EU:lle ja saa takaisin vain 13 miljardia. Me siis annamme EU:lle seitsemän miljardia ilmaista rahaa! Minä olen sitä mieltä, että tuon rahan jakamisesta osataan päättää parhaiten Ranskassa.”
Onkin hieman ristiriitaista että Marine Le Pen itse istuu Euroopan parlamentissa. Korkean äänikynnyksen takia Front Nationalilla ei ole edustajia Ranskan parlamentissa, vaan ainoastaan EU:ssa ja paikallishallinnossa. Sekä isä että tytär Le Pen istuvat Brysselin komiteakokouksissa ja Strasbourgin täysistunnoissa.
Marine Le Pen kertoo tehtäväkseen varoittaa ranskalaisia siitä, mitä heidän selkänsä takansa ollaan tekemässä. Eräänlainen vahtikoira siis?
”Olen pahempi kuin vahtikoira. Teen kaikkeni murtaakseni systeemin, joka juoksee markkinoiden talutushihnassa.”
Sana ”kansakunta” toistuu usein Le Penin puheissa. Äärioikeistoon erikoistunut politiikan tutkija Cas Mudde puhuu nativistisesta kansakuntakäsityksestä. Siitä juontaa juurensa kielteinen suhtautuminen maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen. Tässä ajattelussa ei ole kyse niinkään siitä, miten maahanmuuttajat voitaisiin integroida osaksi eurooppalaista yhteiskuntaa, vaan siitä, etteivät he kertakaikkiaan kykene sopeutumaan. Joten heitä ei tarvita.
Yhä useammin kritiikki suuntautuu maahanmuuton sijasta islamiin, joka esitellään uhkana länsimaisille arvoille, kuten uskonnonvapaudelle, sukupuolten tasa-arvolle tai naisten ja homojen oikeuksille. Näin esimerkiksi väittää alankomaalaisen Partij voor de Vrijheid -puolueen johtaja Geert Wilders. Hänen mukaansa koko Koraani pitäisi kieltää.
Myös Marine Le Pen on puhunut entistä enemmän yhteiskunnan ”islamisoitumisesta” perinteisen maahanmuuton sijaan. Hän on rinnastanut kadulla rukoilevat muslimit miehitysvaltaan.
”Massiivisen maahanmuuton myötä poliittis-uskonnolliset ryhmät esittävät loputtomia vaatimuksia, jotka muuttuvat entistä röyhkeämmiksi ja aggressiivisemmiksi. Niiden tavoitteena ei ole niinkään islamin puolustaminen kuin sharian toimeenpaneminen ja ranskalaisten lakien korvaaminen uskonnollisilla laeilla.”
Marine Le Pen ei halua, että Ranska joutuu ”sietämään” enempää maahanmuuttoa. Siksi hän haluaa sulkea rajat, asettaa ranskalaiset etusijalle työnhaussa, kieltää kaksoiskansalaisuuden ja lähettää kaikki laittomat siirtolaiset takaisin kotimaahansa. Mutta eikö maahanmuutto ole tarpeen, jotta vanhenevalla Euroopalla riittää veronmaksajia eläkkeitä varten?
”Meillä on viisi miljoonaa työtöntä ja kahdeksan miljoonaa köyhää! Mitä annettavaa meillä on maahanmuuttajille, kun meillä ei ole töitä omillekaan kansalaisille? Tuollaisilla kysymyksillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa!”
Mutta ne puuttuvat eläkkeet, joista taloustutkijat puhuvat?
”Kuulkaa nyt hyvä rouva – kun meillä ei ole töitä! Tuollaiset tutkijat ovat hulluja. Mitä he muka vihjailevat? Että viisi miljoonaa ranskalaista työtöntä ovat laiskureita, jotka eivät edes halua töihin? Suuryritykset kyllä osaavat käyttää maahanmuuttajia hyväkseen pitääkseen palkat alhaalla. Mutta kuka sitten maksaa sille maahanmuuttajalle kaiken muun: lasten koulun, terveydenhuollon, asumisen? Ranskan kansa!”
Tässä kohtaa isän ja tyttären Front National eivät juuri eroa – ja tuskin tulevat koskaan eroamaan. Maahanmuuttokysymys on liian oleellinen osa äärioikeistoa. Siirtolaiset ovat täydellinen syntipukki. Politiikan tutkija Jean-Yves Camus puhuu rappion teemasta, joka toistuu äärioikeiston kielessä ja jossa maahanmuutto ja globalisaatio ovat uhkia.
”Äärioikeisto ja populistiset puolueet ovat pakottaneet muut puolueet ottamaan selkeästi kantaa maahanmuuttokysymyksiin”, sanoo Camus.
Houkutus kalastella äärioikeiston vesillä on suuri – kuten Ranskassa, jossa nykyisen presidentin Nicolas Sarkozyn konservatiivinen UMP-puolue on säännöllisesti kiristänyt ulkomaalaislainsäädäntöä ja järjestänyt julkista keskustelua kansallisesta identiteetistä. Toistaiseksi yksikään hallituspuolue ei kuitenkaan ole suostunut yhteistyöhön Front Nationalin kanssa – Ranskassa puhutaan cordon sanitaire -taktiikasta, jossa äärioikeisto eristetään ja pidetään vallankäytön ulkopuolella.
Keväällä Ranskassa järjestetään ensin presidentinvaalit, sitten eduskuntavaalit. Jos konservatiivit voittavat presidentinvaalit ja Sarkozy jatkaa maan johdossa, eristämispolitiikka luultavasti pitää. Mutta jos presidentiksi nousee sosialisti, François Hollande, Front National nousee kertaheitolla konservatiivien varteenotettavaksi kumppaniksi kesäkuisia eduskuntavaaleja varten.
Silloin saatetaan solmia Ranskan poliittisen historian ensimmäiset vaaliliitot äärioikeiston ja konservatiivien välillä. Ja silloin Marine Le Pen on onnistunut tehtävässään.
