Kirjailija Pirjo Tuominen: "Fyysisten voimien menettäminen vanhenemisen myötä on surullista – mutta ­huumori auttaa"

Teini-iässä ihailin erityisesti filmitähtiä. Keräsimme heidän kuviaan ja liimasimme niitä vihkoihin. Seurasimme myös muotia ja ihailimme Audrey Hepburnia. Piti myös saada sellainen pikkuruudullinen mekko, jollainen Brigitte Bardot’llakin oli. Minun ikäluokkani käytti viittä alushametta, joten talvitakkikaan ei mennyt kiinni.

Ystäväni ihmettelevät minun muuttojani. Olen ­muuttanut monta kertaa ja asunut ulkomailla. On ollut kakkosasunto Turkissa ja monia taloja. Joka paikassa olen aina aloittanut uuden puutarhan hoitamisen. En ole niitä taloja niin kaivannut, mutta puutarhoja. En koskaan palaa katsomaan niitä, koska sieltä on ehkä kaadettu jokin istuttamani puu.

Minun olisi pitänyt syntyä aikaisemmin, koska olisin halunnut tutustua isääni. Synnyin helmikuussa 1939, ja isäni kaatui talvisodan ensimmäisenä päivänä. Olin ­silloin kymmenen kuukauden ikäinen. Minulla ei ole isästä minkäänlaista muistikuvaa. Olen kaikki nämä 80 vuotta surrut sitä asiaa. Muistona on vain valokuvia.

Nykyajan parhaita puolia on terveydenhoito. Olen siitä hyvin kiitollinen. Mieheni sairasti syöpää, ja silti diagnoosin jälkeenkin hänellä oli monia hyviä vuosia. Nykyään melkein joka asiaan löytyy lääkitys tai leikkaus.

Työssäni on parasta uuden kirjan valmistuminen. Kuopukseni on Puutalokaupungin naiset (Tammi), se on kuvaus 40–50-luvuilta.

Historiaan perehtyessäni olen oppinut, että venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa ajattelussa ei pidä etsiä järkisyitä. Eihän kukaan järkevä ihminen voi haluta sotaa. Miten kauheaa se on nyt niille sotilaille, jotka yllättäen huomaavatkin olevansa taistelemassa veljeskansaa vastaan.

Liikutun yleensä kyyneliin sankarihautausmaalla, kun mieskuoro laulaa. Tulee myös isän kohtalo mieleen. Oi kallis Suomenmaa on hieno kappale. Myös torvisoittomusiikki saa minut joskus kyyneliin, koska olen ­kasvanut varuskunta-alueella.

Ensimmäiseksi poistaisin maailmasta tietämättömyyttä. Siitä kumpuaa paljon onnettomia asioita. Se koskee jopa someraivoa. Jos ihmisellä on paljon tietoa, hän ei sorru ihan mihin tahansa.

Jos elän yli satavuotiaaksi, haluan silti oppia uutta. Romaaneja kirjoittaessa mikään asia ei ole liian pieni opittavaksi, jotta osaa kuvata asioita oikein. Kun olin Alaskassa, tutustuin pikkupoikaan, joka oli innostunut suomalaisista mäkikotkistamme. Hänen isänsä oli inuiitti, joka kalasti Tyynellä valtamerellä. Poika piirsi minulle isän laivojen kuvia, ja sain paljon tietoa Tyynenmeren kalastuksesta.

Luulin itsestäni liikoja, kunnes opin, mitä muut minusta ajattelivat. Olin pienenä leirillä, ja kuulin, mitä leirin isoset minusta ajattelivat: että kärtin liikaa huomiota ja olin pomottaja ja itsekeskeinen. Maailmani romahti, mutta päätin heti, että minun on parannettava tapani.

Aion vielä opetella vanhenemaan tyynesti. Vanhenemisessa ärsyttää se, että kauppakassit ovat niin painavia, enkä enää juokse alas rappuja. Juuri fyysisten voimien menettäminen on surullista. Mutta ­huumori auttaa.