Näyttelijä ja käsikirjoittaja Pirjo Lonka täytti marraskuun puoli­välissä 50 vuotta. Hän on sketseillyt ja tehnyt draamaa televisiossa, toiminut baletin kertojana ja esittää näyttämöllä parhaillaan askartelijaa.

Lonka on naimisissa näyttelijä Jani ­Volasen kanssa, perheeseen kuuluu viisi lasta.

Hän rakastaa ristikoita. Niitä hän täyttää puolisonsa kanssa kilpaa, eikä silloin toiselle anneta armoa.

Onneksi olkoon, täytit viime viikolla 50 vuotta. Miltä se tuntui?

Se on vain numero. Totta kai hirvittää jos ajattelee, että on elänyt jo viisikymmentä vuotta, mutta en mieti sellaista, vaan ajattelen, että nyt alan vasta ­ymmärtää, mistä elämässä on kysymys.

Elämän ihanuus alkaa vasta aueta. ­Elämän rajallisuutta on tullut pohdittua paljon, siinä on helpottanut se, että on ­pysynyt pääosin terveenä.

Minulla on myös monta lasta, joista nuorin on seitsemänvuotias. Olen nyt ­hihkunut hänen kanssaan uima-altaassa ja rannalla täällä Espanjassa. Silloin ei ehdi kalkkeutua. Lapset pitävät minut iloisena, virkeänä ja liikkeessä. Ei se ainakaan vanhenna, kun tutkii maailmaa lapsen kanssa.

Olet tehnyt viime vuosien aikana paljon töitä. Uudessa Mieheni vaimo -draamasarjassa näyttelet leskeä, jonka miehellä on ollut toinen perhe, lisäksi sinut nähdään poliisin roolissa Karkureissa. Ensi vuonna puolestaan olet pää­roolissa psykologina Kaikkea hyvää -sarjassa. Miltä monipuolisuus tuntuu?

Olen tosi kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä rakkaita ja mielekkäitä töitä. Käsi­kirjoitukset ovat usein kiireen vuoksi vähän kepoisia. Näissä olen saanut suoraan hyvän kässärin käteen.

Tuntuu hyvältä, että ei tarvitse näyttelijänä alkaa pohtia, miten hahmoa lähtisi tekemään.

Elämäni ensimmäisessä poliisiroolissa sain opetusta aseenkäsittelyyn ja tykkäsin muutenkin Karkureista. Nautin suuresti tarinoista, vaikka oli meillä takaa-ajoakin ja kiinniottotilanteita, mutta ei mitään Hollywood-toimintaa kuitenkaan.

Poikkeus vahvistaa säännön sen ­suhteen, että minulla on ollut kiinnostavia rooleja tässäkin iässä. Naisten roolien tilanne on parantunut hirveästi, nais­tekijöitä on tullut lisää.

Olisi silti hienoa päästä tilanteeseen, jossa hyviä naisrooleja ei enää ihmeteltäisi, vaan ne olisivat normaali asia.

Millä perusteella valitset projektisi ja miten huolehdit jaksamisestasi suurperheen äitinä?

Usein joudun kieltäytymään esimerkiksi päällekkäisyyksien vuoksi, usein tutkin myös omaa jaksamistani. Jos on teatteriesityksiä ­iltaisin, siihen ei viitsi ottaa päivälle kameratöitä, ellei kyseessä ole tosi ­kiinnostava työ.

Sen verran pitää ymmärtää karsia, ettei vedä itseään ihan piippuun. Siinä ei ole mitään järkeä. Myös ­mieheni on näyttelijä, mutta olemme onnistuneet tekemään töitä limittäin. Lisäksi äitini on arjessa isona apuna.

Esimerkiksi viime kesänä olimme pitkään samaan aikaan töissä, jolloin äitini oli kotona pienimmän kanssa. Isommat lapset pärjäävätkin jo, ovat aikuisia.

Levon tarve on kasvanut iän myötä. En jaksa enää paahtaa tai nukkua kun ehtii ja vähän pitää katsoa, mitä syö. Onneksi ­tällaiset asiat tapahtuvat pikkuhiljaa, vaikka ne ovatkin väistämättömiä.

Rääkkiurheilu ei enää huvita. Hurahdan aina johonkin, mutta kun se alkaa ahdistaa, vaihdan lajia.

Olet kieltäytynyt ­sosiaalisista tilanteista, joistain työtilanteistakin nuorempana sen takia, ettet uskaltanut. Onko se haihtunut iän myötä?

Kun ikää tulee, osaa valita paremmin taistelunsa. Turhan takia ei lähde enää laittamaan itseään töihin tai tilanteisiin, jotka eivät ole sen arvoisia.

Haasteita on ihana ottaa vastaan, mutta olisi kiva, jos niistä saisi itselle jotain hyötyä tai oppia. Virhearviointeja tulee vieläkin, tosin harvemmin. Lisäksi ­älyttömyydet ovat jääneet pois ja yli­yrittäminen sekä onnistumisen pakko ovat haihtuneet.

Näyttelemisessä on mukaasi kyse ­enimmäkseen läsnäolosta ja toisen ihmisen kuuntelemisesta. Mistä sait oivalluksen?

Kun tekee paljon töitä ja useita projekteja, tajuaa viimein, miten turhaa on pähkäillä yksin kohtauksien tekemistä. Jos vain suostuu ja uskaltaa kuunnella vasta­näyttelijää, se sujuu paljon helpommin kuin uskaltaa kuvitellakaan.

Nuorena en olisi pystynyt olemaan ­paikoillani tai rauhoittumaan. Oli niin hirveä vimma ja tarve tehdä.

Mistä vielä haaveilet?

Monet haaveeni ovat nykyään terveyteen ja perheeseen liittyviä. Toivon, että kaikki menisi hyvin. Haluaisin myös käydä kaikenlaisia kursseja, rakastan niitä. Minua kiinnostaa ihan kaikki. Haluaisin myös lukea paljon kirjoja, hamstrasin juuri ­kirjamessuilta 15 teosta.

Kerro jokin salaisuutesi.

Rakastan sanaristikoiden täyttämistä ja kuulun ristikkoseuraan. Ratkomme täällä lomallakin ristikoita mieheni kanssa, ­tuskin teemme eläkkeellä muuta kuin täyttelemme niitä.

Se on yhteinen harrastuksemme. Pitää olla hyvät kumit ja kynät. Riitaa meillä ei tule, mutta usein meillä on samat ristikot ja silloin alkaa leikkimielinen kilpailu, kumpi saa ne täyteen nopeammin. Armoa ei anneta eikä vihjeitä saa.

Tämä ei ole mitään mummojen ­hommaa! Nyt pitäisi saada nuoret ­innostumaan ristikoiden saloista.