Apu

Pirjo Honkasalo: Itärajalla vaipuu epätoivoon


Elokuvantekijä Pirjo Honkasalo, 72, järkyttyi 1990-luvulla kohtaamastaan kuolemasta ajaessaan itärajaa pitkin Sodankylän elokuvajuhlille.
Kuvat Valtteri Mörttinen

Olen opettanut monta vuotta Arabikevään maissa Välimeren ympärillä – Marokossa, Tunisiassa, Egyptissä, Turkissa, Israelissa ja Syyriassa. On ylivoimaisen kiinnostavaa opettaa nuoria lahjakkaita ihmisiä, jotka ovat kotoisin maista, jotka eivät ole keskenään minkäänlaisissa väleissä. On kiinnostavaa kuulla, mitä nuo nuoret ajattelevat. Kun esimerkiksi palestiinalaiset ja israelilaiset pääsevät tällaiseen projektiin yhteistyöhön, heidän välillään ei olekaan mitään vihaa. Huomaan, kuinka se kaikki on täysin keinotekoisesti luotua ja poliittisesti ylläpidettyä.

Kaksi kuukautta kesästä olen aina saaristossa poistumatta mihinkään. Isäni on Uudestakaupungista, joten olen sitä kautta länsisuomalainen. Minulla on siellä oma paikka. Tapio Wirkkala vietti aikoinaan kesät Lemmensuussa ja ehdotti sitä minullekin jo kauan sitten. Laitat vain puhelinvastaajaan, että linnut laulavat, tuuli humisee, ja lähden enkä vastaa kahteen kuukauteen, hän ohjeisti.

Kerran 1990-luvulla tosin lähdimme Pirkko Saision kanssa saariston sijasta Sodankylän elokuvajuhlille. Meillä oli hirveän innostava idea, että ajamme sinne itärajaa pitkin ja palaamme takaisin länsirannikkoa. Ja herrajumala, se vaatii ihmiseltä luontoa. Kun näkee itärajalla yötä päivää pelkkiä avohakkuita ja tikkumetsiä, vaipuu sellaiseen epätoivoon, että ei voi olla totta, tällainenko minun Suomeni on. Siellä on niin paljon kuolevaa, että psyyke on aivan lytyssä. Palatessamme länsirannikkoa pitkin takaisin etelään näimme Kalajoen kohdalla Joulupukin heiluttelemassa turisteille keskellä kesäkuuta. Ihmettelin, missä tämä maa oikein menee, kun kaikki oli niin keinotekoista.

Olen huomannut retkillä, joita olen tehnyt veneellä Uudestakaupungista Pielisille ja Kolille, että tämä maa on aivan mielettömän hieno, kun käyttää vesireittejä. Suomi on lopulta vesistöjen maa.

Olen puolisoani privaatimpi

Olen yleensä hyvin privaatti – paljon privaatimpi kuin puolisoni Saisio. Hän on aina halunnut käyttää ääntään. Olen itsekin ollut nuorena aktiivinen järjestöissä, kun kyse on ollut elokuva-alasta tai politiikasta. Seksuaalisen tasa-arvon asioissa, joista meidät usein tunnetaan, Saisio on se edelläkävijä, en minä. En ole yhtään sen vähemmän poliittinen ihminen, mutta olen ehkä ujompi enkä viihdy estradilla.

Teen omaa vaikuttamistani mieluummin hiljaisuudessa, takakautta. Olen sanonut usein kotona keskustellessa, että varasta vain minunkin ajatuksiani. Saan sitä kautta itseni kuuluviin.

Tuorein elokuvani on Betoniyö vuodelta 2013. Aion jatkaa uraani vielä, mutta olin vasta 17-vuotias, kun pyrin elokuvakouluun, joten välillä elämässä tulee niitä hetkiä, joina toteaa vain, että nyt jotakin muuta, kiitos.

Opetan paljon, ja minua on pyydetty monta kertaa elokuvakouluun professoriksi, mutta olen aina kieltäytynyt. Tykkään opettaa muutaman viikon intensiivikursseja, joilla vien opiskelijat pois Helsingistä jonnekin pakkoleirille. Kärsimätön luonteeni tarvitsee projekteille lopun. Professorina olisin maailman huonoin.

Julkaistu: 2.8.2019