Apu

Pink Floyd: The Later Years 1987–2019 -boksi vakuuttaa livetaltioinneillaan

The Later Years -boksiin on koottu Pink Floydin loppuvaiheen tuotanto. Se esittelee yhtyeen, joka loi itselleen uuden uran mutta oli historiastaan ylpeä.
Kuvat Warner Music

Pink Floyd muokkasi 1960-luvulta saakka psykedelian ja progressiivisen rockin ilmaisua ja historiaa.

Yhtyeen boksi The Later Years 1987–2019 on fyysisesti iso: se sisältää 18 cd-, dvd- ja Blu-ray -levyä, kirjan ja kaikenlaista sälää vanhoista kiertueohjelmista alkaen. Silti se koostuu oikeastaan vain kahden studioalbumin ympärille.

A Momentary Lapse of Reason julkaistiin vuonna 1987, ja se oli yhtyeen ensimmäinen albumi perustajajäsen Roger Watersin kaksi vuotta aiemmin antaman eroilmoituksen jälkeen.

The Division Bell ilmestyi vuonna 1994. Vuoden 2014 Endless River on studioalbumi sekin, mutta se tehtiin bändin jo oltua pitkää pois konserttilavoilta, ja se pohjautuu suurelta osin vanhoihin äänityksiin, esimerkiksi yhtyeen vuonna 2008 kuolleen kosketinsoittajan Rick Wrightin taltiointeihin.

Rick Wright 1943–2008.

Keskiössä konserttifilmit

Laulaja-kitaristi David Gilmourin otettua yhtyeen johdon Pink Floydilla oli käytettävissään sekä yhtyeen klassikkomateriaali että yleisön hyvin vastaanottamat uudet laulut – eikä enää bändin sisäistä valtataistelua.

The Wall (1979) perustui pitkälle Watersin ideoihin mutta oli vielä yhteistyön tulos. The Final Cut (1983) olisi voitu hyvin julkaista Watersin soolona, niin yksinvaltaisin ottein hän studiota hallitsi. Ero oli siis väistämätön.

The Later Yearsin keskeistä materiaalia ovat konserttifilmit. A Delicate Sound of Thunder – jonka kuvanlaatu on paketin paras – julkaistiin vuonna 1988 ja Pulse 1995. Näiden lisäksi boksi sisältää taltioinnit Venetsian-konsertista vuodelta 1989 ja Knebworthin vuoden 1990 festivaaleilta.

David Gilmour.

Gilmourin johtamana Floyd kukoisti yleisön edessä. Viimeistä yksityiskohtaa myöten mietitty valo- ja äänimaailma on aina kuulunut Pink Floydin osaamiseen, eikä sota kaipaa yhtä miestä missään vaiheessa: niin konserttien pitkä avaus Shine on You Crazy Diamond kuin Pulsella kokonaisuudessaan esitetty klassikkoalbumi The Dark Side of the Moon vedetään puhtaasti kotiin ilman Watersin panosta.

Pink Floydin jäsenet ovat hyvin pitkälle antirocktähtiä, mutta David Gilmour on kitarasankari sanan varsinaisessa merkityksessä: hänen soittonsa tunnistaa yhdestä ainoasta ainoasta äänestä ja vaikka hän ei ole tekninen virtuoosi, joka nuotilla on painoarvoa. GIlmourin kitarointi Comfortably Numbissa nostaa joka kerta ihokarvat pystyyn.

Monikanavan autuus

Vaikka myöhemmät Floyd-albumit eivät onnistu nousemaan yhtyeen tuotannon kirkkaimpaan kärkeen, niillä on ehdottomasti hienot hetkensä, ja erityisesti monikanavamiksaukset pukevat taiten rakennettuja lauluja, joiden soundimaailma on viilattu ankarimpaankin hifikäyttöön.

A Momentary Lapse of Reason on miksattu The Later Years -boksia varten uusiksi kohti vanhakantaisempaa Floydia, 80-luvun ominaissoundia hieman hilliten: albumille on lisätty Rick Wrightin kosketinsoitinosuuksia, ja Nick Mason on soittanut joitain rumpuosuuksia uusiksi.

Nick Mason

Floydin sointimaailma vyöryy monikanavaversiona vakuuttavasti, joskin edelleen tuntuu siltä, että muut asiat ovat ajaneet liian usein sävellystyön edelle.

The Division Bell on vanhentunut arvokkaammin. Albumi kuulosti aikanaan etäiseltä ja hieman valjulta, mutta se tuntuu kasvaneen korkoa kaikessa hiljaisuudessa ja soi muistikuvia verevämmin – aivan kuin David Gilmour biisintekijäkumppaneineen olisi löytäynyt rennomman ja luontevamman vaihteen luomistyöhön.

Yksi nousee myöhäis-Floydin biiseistä ylitse muiden: The Division Bellin päättävä, juhlavan melankolinen High Hopes ei kuulu vain Pink Floydin vaan koko 90-luvun hienoimpiin kappaleisiin. Tällaista on Pink Floydin musiikin ajattomuus parhaimmillaan.

Julkaistu: 20.12.2019
1 kommentti