Ei kuulemma pitäisi pelätä. On vain jatkettava elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Terrorismi voitetaan teeskentelemällä, että arki jatkuu entiseen malliin.

Niinpä niin.

Turun terrori-iskun jälkeen menin Kampin kauppakeskukseen ja pälyilin jo matkalla ympärilleni. Mietin, mitä tekisin, jos joutuisin keskelle hyökkäystä. Katselin kauppakeskuksen uloskäyntejä ja harrastin etnistä profilointia.

Luitte aivan oikein, tarkkailin tietyn näköisiä maahanmuuttajamiehiä toisin silmin kuin aikaisemmin ja tunsin samaan aikaan liberaalia syyllisyyttä siitä, että olin varuillani.

Syyllisyys haihtui nopeasti. Olen moraalisesti niin laiska ihminen, etten jaksa tuntea liberaalia syyllisyyttä muutamaa minuuttia kauempaa. Päätin antaa epäluulon ja pelon muhia ja tunsin, kuinka tahrattomien liberaalien arvojen aiheuttama stressi laukesi.

Menin juomaan kaljan ja nostin maljan likaiselle mielelle ja sisäisille ristiriidoille. Miksi meidän pitäisi koko ajan todistella, ettemme pelkää, jos kuitenkin pelkäämme? Eikö pelko muutu vihaksi todennäköisemmin, jos yritämme todistella itsellemme, että mitään ei oikeastaan tapahtunut?

On myös naurettavaa ajatella, että peloton kävely kauppakeskuksissa on manifesti suomalaisen elämäntavan puolesta. Elämäntapaamme kuuluu, että saamme pelätä vapaasti, jos sattuu pelottamaan. Jos liikkuminen kaupungilla muuttuu manifestiksi, terroristit ovat voittaneet.

Pitäisi tietysti ajatella rationaalisesti.

Pitäisi todistella itselleen, että todennäköisyys jäädä auton alle on valtavan paljon suurempi kuin todennäköisyys kuolla terrori-iskussa. Pitäisi vertailla kouluampumisia ja Turun terrori-iskua ja nähdä niin sanottu iso kuva ja osoittaa sitten syyttävällä sormella kaikkia, jotka ajattelevat epärationaalisesti. Pitäisi sanoa hyh hyh kaikille niille, jotka pelkäävät Lähi-idästä tulevan maahanmuuton lisäävän terrori-iskun todennäköisyyttä.

Ihan kivaa tuo rationaalisuus. Ihanteena on ihminen, joka korvaa tunteensa tilastollisella analyysilla ja relativisoi terrori-iskuja niin, että ne istuvat mukavasti liberaalin perustarinaan.  Liberaalissa perustarinassa paha poistuu kotouttamalla ja todellinen vihollinen on suvaitsematon rasisti. Suvaitsemattomia rasisteja liberaali tarvitsee siksi, että heidän mielipiteittensä kauhisteleminen on mukavampaa kuin ikäviin kysymyksiin vastaaminen. Ikäviä kysymyksiä ovat muun muassa seuraavat:

Milloin maahanmuutto ylittää maan kestokyvyn? Mitä liberaali ajattelee siitä, että maahanmuuton mallimaa Ruotsi tiukensi maahanmuuttopolitiikkaansa? Eikö liberaalin moraali kestä sitä, että puhutaan likaisista luvuista ja määritellään maan kestokyky maahanmuuton suhteen?

Onko kansallinen itsekkyys koskaan tervettä ja jos on, miten se näkyy maahanmuuttopolitiikassa? Onko etnisten ryhmien integroitumisessa eroja vain siksi, että tiettyihin ryhmiin kohdistuu kovempaa rasismia kuin toisiin etnisiin ryhmiin? Voiko vähemmistön kulttuurissa olla koskaan vakavia vikoja? Onko kulttuurillisten yleistyksien tekeminen sallittua vain, jos kyseessä on valkoinen valtakulttuuri?

Ei minullakaan ole selvää vastausta näihin kysymyksiin. Haluan vain asettaa kyseenalaiseksi liberaalien sisäsiistin ajatusmaailman, joka toisinaan haisee moraaliselta omahyväisyydeltä. Kun käymme ylevää kulttuurisotaamme rasisteja vastaan, meidän ei tarvitse tutkiskella omia arvoristiriitojamme ja tabujamme. Olemme hyviä ja he ovat pahoja ja kaikki on järjestyksessä. Emme enää näe omaa pimeää puoltamme, koska se on projisoitu rasisteihin. Ratsastamme puhtaalla moraalillamme kohti vihollista, joka päästää meidät pahasta.

Mistä liberaalien pitäisi aloittaa itsetutkiskelu?

Kirjoitetaan aluksi paperille rehellisesti kaikki vähemmistöjä koskevat ennakkoluulot, jotka tulevat mieleeen. Millaisia omia ennakkoluuloja vastaan me taistelemme, kun esittelemme somessa tai muualla loistavaa moraaliamme? Tämän jälkeen kirjoitetaan paperille tilanteet, joissa valtava suvaitsevaisuutemme on ollut repeämässä liitoksistaan. Onko muukalaisen kohtaaminen koskaan tuottanut teille migreeniä?

Tästä se lähtee. ■