Suomen paviljonki Venetsian biennaalissa on kovin vähän verrattuna muiden maiden kivipytinkeihin. Pilvi Takala istuu Alvar Aallon suunnitteleman kevyen sinisen puurakennuksen takana ”taukotilassa” pienillä penkinkaltaisilla. Välillä joku paviljongista ulos tuleva turisti huomaa, että taiteilija on läsnä: ”I loved your work!”
Sisältä tuskin kerrostalokaksiota isompi paviljonki on jaettu kahteen lasilla, joka mahdollistaa yksisuuntaisen valvonnan. Toisessa tilassa on lyhyt video, jossa Takala avaa WhatsApp-viestein prosessia, kuinka hänestä tuli Securitaksen vartija. Toisen tilan kaksi pitkää videota Takala on kuvannut kolmipäiväisessä työpajassa, joita hän piti kollegoilleen peratakseen vartijantyössä vastaan tulevia tilanteita, joissa hän ei ihan tiennyt, kuinka pitäisi toimia.
Onko suomalaisen taiteilijan unelmien täyttymys, kun hän saa puhelun, että mites olisi, teetkö Venetsiaan jotakin?
Puhelu ei tullut ihan puun takaa. Kahteen edelliseen biennaaliin oli avoin haku, joissa kummassakin pääsin shortlistille. Tämä oli tosi hyvä mahdollisuus: resursseja oli tarjolla ja suhteessa yhteistyöhön Securitaksen kanssa oli tärkeää, että mulla oli vahva positio, joka oli ymmärrettävissä myös niille, jotka eivät tunne taidemaailmaa.
Jos olisin tehnyt teosta obskuurille taidegallerialle Berliinissä, se olisi voinut olla taidemaailmassa coolimpaa, mutta ei sitä samalla tavalla ymmärrettäisi. Nyt edustan Suomea ja teen jotakin, mikä on meidän yhteiskunnassa tärkeää ja huomionarvoista.
Tiesitkö heti haluavasi tehdä paviljonkiin teoksen juuri vartijantyöstä?
Se oli välittömästi selvää. Aihe oli kiinnostanut pidempään. Kiasman näyttelyn jäljiltä mulla oli kontakti Securitaksen turvallisuuspäällikköön, minkä jälkeen pääsin tapaamaan toimitusjohtajaa. En tiennyt, mihin ne ovat valmiita. Ne sanoivat, että aloitetaan siitä, että menet kursseille. Voidaan kouluttaa valmiiksi asti, mutta sitten menet töihin myös. Se oli muodollisesti normaali työntekijä–työnantaja-suhde.
Mikä oli Securitaksen motiivi päästää sinut heidän järjestelmänsä sisään?
Sitä voi kysyä heiltä. Mulle välittyi halu olla avoimia kritiikille ja keskustelulle ja ehkä oppia jotain omasta organisaatiosta. Se on fiksua, koska kyseessä on liikeyritys, eikä ole kenellekään yllätys, että turvallisuusalalla on vallan väärinkäyttöä ja rasistista kohtelua.
On hyvä balanssi, ettei teos ole Securitaksen tilaama eikä sieltä tule rahaa tai ohjeita. Heidän ei tarvitse ajatella, onko se heidän brändinsä mukainen. Se on mun mielestä viisasta ajattelua: se toimii mulle ja niille. Securitaksen pohjimmainen motiivi on kasvattaa liikevaihtoa, ja uskon tämän auttavan siinä.
Olisi vaikea kuvitella, että toimittajalle annettaisiin sama mahdollisuus. Koetko olleesi konsultti?
Jossain määrin joo. Tiedän, että niitä kiinnosti, mitä sanottavaa mulla on näkemästäni. Ne osasivat olla myös kyselemättä liikaa, mitä teen. En avannut koko sisältöä. Sanoin, että olen tehnyt näitä haastatteluja, ne ovat mahtavia ja haluan tehdä näistä työpajoista leffan. Sen jälkeen näytin rough cutin johtoportaalle, ja puhuttiin muutenkin koko päivä mun huomioista.
Mun commitment oli, että kävin sen neliviikkoisen koulutuksen ja menin töihin. Ei sellaista, että perehdyn päivän ja mulla on mielipide.
Teit vartijanpestisi kauppakeskuksessa Suomessa. Kuinka paljon mietit, muuttuuko teos sen mukaan, miten sen katsojan omassa kotimaassa suhtaudutaan vartijoihin?
Uskon, että tuossa käsitellyt ongelmat ovat universaaleja, ja toisaalta kyllä ihmiset ymmärtävät, että tämä on Suomen konteksti. Olen näyttänyt tätä paljon eri ihmisille, jotta selviäisi, jos siellä on jokin asia täysin väärin.
Millaisia ovat suomalaisen turvallisuusalan erityispiirteet?
Kokemus vartijoista on Suomessakin erilainen riippuen ihmisistä. On kaksinaamainen juttu, että Suomessa virkavaltaan ja myös vartijoihin luotetaan paljon. Mutta lähinnä valkoiset suomalaiset luottavat. Näkyvillä vähemmistöillä on hyvin erilainen kokemus paitsi poliisista, erityisesti vartijoista. Väärinkäytöksiä on paljon enemmän, kun koulutusta on vähemmän. On paljon kirjavampaa, millaista kohtelua voi saada osakseen.
Toisaalta vaikka häiriökäyttäytyvästä nuoresta nähdään, että ehkä hänellä on jotakin hätänä, ja voidaan olla yhteydessä nuorisotyöntekijöihin tai lastensuojeluun. Se on tosi suomalaista tai pohjoismaalaista. Tai siltä ainakin tuntuu.
Close Watch eroaa aiemmista töistäsi niin, että siinä olet paljon vähemmän ”soluttautunut” kuin aiemmin. Sen sijaan olet yhteisölle hyödyksi etkä vain luvan kanssa sekoilemassa tai ärsyttämässä. Miltä uusi tekemisen tapa tuntui?
Olen aiemminkin katsonut ensin, mikä tilanne ja miten käyttäydyn oudosti. Mutta en ole asettanut itseäni oikeisiin töihin. Nyt koko energia meni siihen, että teen työtä. Tuossa työssä oli niin paljon opittavaa ja ymmärrettävää, ettei performatiivisesta interventiosta ollut hyötyä tai iloa eikä sille ollut paikkaa.
Tutkimuskohde oli silti sama: miten ne tilanteet menevät, joissa musta tuntui vaikealta tai epämukavalta, ja miksi. Mulla ei ollut roolia. Piilotin taiteilijuuteni, mutta kun puhuin mun kollegoille työstä, se oli genuine ja totuudenmukaista.
Aiemmin olet esittänyt ihmisiä koskettelevaa wellness-konsulttia työhuoneyhteisössä ja Lumikkia Disneylandin edessä. Close Watch ei ole ole erityisen hauska tai kiusallinen. Oliko siinä erilainen yhteiskunnallinen pyrkimys kuin aiemmissa töissäsi?
Tuo ei ole niin riemukas kuin jokin toinen duuni, koska ne aiheet on vähän tuollaisia: raskaita, tärkeitä, painavia. Olen valinnut leffaan kohtauksia, joihin ei ole löytynyt vastauksia. Epämukavuutta ja kiusaantuneisuutta on tuollakin, mutta ei samanlaista, jolle kaikki nauraisi kippurassa. Työpajoissa jotkut asiat ovat ihmisille niin vaikeita, etteivät he halunneet edes kokeilla niitä.
Ehkä aihevalinta oli väistämättä sellainen, että se vaati huolellisen käsittelyn. Ehkä myös varovaisen. Oli monta tapaa tehdä pieleen. Se tuntui suoremmin yhteiskunnalliselta. Lain sallimassa vallankäytössä ei ole mitään erityisen hauskaa.
Pelkäsitkö moralismia?
Oli se pelko. Samoin oli pelko, että puolustelen väärinkäytöksiä. Kuulostanko holhoavalta? Esitänkö jonkun toisen mielipiteen enkä omaani? Onko tämä Securitaksen mainos? Ja keskustelut rasistisista vitseistä: missä määrin me kuullaan se sama, mikä me jo tiedetään? Paasasin niistä työpajoissa vaikka kuinka, mutta en mä halunnut sitä leffaan laittaa, koska kuka jaksaa katsoa, kuinka taiteilija kertoo muille, mikä on oikein. Oli monta kohtaa, mihin kallistua liikaa, mutta koska prosessi alkoi jo vuonna 2019, sen pituus auttoi löytämään oikean balanssin.
Jäikö vartijantyöstä jokin kysymys, johon sinulla ei vieläkään ole vastausta?
Olen miettinyt paljon sitä, onko seuraaminen toimenpide. Etninen profilointi on usein sitä, että tiettyjä ihmisiä seurataan kameroilla tai salaa ja puututaan, jos tarvitsee. Toisia ihmisiä ei seurata eikä heidän rikkeitään huomata. Seuraaminen on tekemistä ja toimintaa, vaikka ihminen ei itse tietäisi, seurataanko sitä vai ei. Olen miettinyt, onko se haitallista.
Jossain määrin myös ymmärrän ne hyödyt: seuratessa suurin osa tilanteista ei johda mihinkään vaaralliseen eikä tarvitse puuttua. Tai jos alkaa tappelu, seuranta voi mahdollistaa sen, etteivät osapuolet satuta itseään.
Varhaisessa työssäsi kuljeksit kauppakeskuksessa läpinäkyvä kassi täynnä rahaa. Lopulta vartija pysäytti sinut. Olisitko itse toiminut samoin?
Tiedostan, että vartija on duuni, jossa kuuluu olla, että häh, mitä toi tekee. Mutta en tiedä, mitä itse tekisin vartijana, jos näkisin, että joku kantaisi rahojaan niin. Olisin vain, että tosi huvittavaa. Mitä riskejä siinä ennakoisi? Mikä on ylihuolehtimista, joka estää ihmisiä elämästä niiden elämää turvallisuuden vuoksi? On usein oikea asia korjata talteen toimintakyvyttömänä pakkaseen lähtevä humalainen ja soittaa poliisille. Mutta rahat kassissa. En tiedä, olivatko he sittenkin oikeassa.
Pilvi Takalan Close Watch Venetsian biennaalin Suomen paviljongissa 27.11.2022 asti ja taidemuseo Emmassa 1.2.2023 lähtien.
Keskustelija-palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuriaiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa.
