Pikkupoikana näin, miten taivas täyttyi muuttolinnuista – Ymmärsin vasta myöhemmin, miten posketon tuuri minulla kävi
Less is more on hyvä filosofia, mutta arktisten lintujen muutossa se ei päde. Massamuutto on elämys vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, kirjoittaa AD ja lintuharrastaja Samuli Häkkilä.
Kävin toukokuussa Virolahdella seuraamassa arktisten lintujen massamuuttoa. Olen tehnyt niin jo aika useasti, itse asiassa kymmeniä kertoja.
Mikä ihme saa tekemään saman retken samoille paikoille yhä uudestaan vuosikymmenestä toiseen? Sen selvittääkseni kaivoin esiin muistiinpanoni aivan ensimmäiseltä retkeltä vuodelta 1984.
10-vuotiaan pojan lyijykynämerkinnät ovat yllättävän selkeitä. Paikat, ajat ja ohi muuttaneet linnut lukumäärineen on kirjattu ylös säntillisesti: Klo 5.30 alli 700, 5.33 sepelhanhi 50, 5.35 mustalintu 17, 5.38 lapasotka 2 ja niin edelleen.
Havainnointi on alkanut 5.30, mutta sitä ennen on herätty, syöty aamupala ja soudettu melkoinen matka Harvajanniemestä Vepsun saareen ja kiivetty sen jylhän kallioseinämän päälle. Paikasta avautuvat huikeat näkymät länteen, josta arktiset linnut keväällä tulevat.
Ja tulihan niitä. Muistan yhä, miten parvikoot kasvoivat ja lintuja meni yhä enemmän oikealta, vasemmalta ja suoraan päältä. Klo 8.40 alli 100 + 200 + 200 + 50 + 120 + 200 + 340 + 600, sepelhanhi 300 + 200 + 15 + 570, valkoposkihanhi 300 + 500 + 115 + 350 + 18, mustalintu 110 + kuikka 9. Nuo kaikki yli 4 000 lintua siis yhtä aikaa taivaalla.
”Laitoin havaintovihon taskuuni ja vain istuin ja ihmettelin.”
Muistiinpanojen käsiala alkaa vähitellen heiketä, kunnes tulee merkintä lintujen paljouden takia ei ehdi enää kirjoittaa. Siinä vaiheessa isoimmat hanhiparvet olivat jo monituhatpäisiä. Muistan, että laitoin havaintovihon taskuuni ja vain istuin ja ihmettelin. Ja siitä kaikesta jäi jälki.
Seuraavilla arktikaretkillä saatoin joskus hieman pettyä, kun lintuja ei tullutkaan aivan yhtä valtavana massana. Vähitellen ymmärsin, että ensimmäisellä retkelläni oli käynyt posketon tuuri, kun neljän päivän aikana muutti kaikkea mahdollista taivaan täydeltä – ja vieläpä aivan läheltä.
Joskus lintuja ei tule tai ne muuttavat kaukaa ulkomerellä väreilevänä sumuna. Tai tulee, mutta ne menevät niin korkealla, ettei parvia tahdo erottaa. Vaikka aika ja paikka pysyvät, vuodet ovat kovin erilaisia. Se on yksi syy, jonka vuoksi puuhaan ei ole kyllästynyt.
Toinen hyvä syy ovat ihmiset. Ne samat naamat, jotka tapaa vain näillä retkillä, vuosikymmenestä toiseen. Eräskin kaksikko on seistä jököttänyt saman niemen nokassa joka ikinen kevät 4–5 viikkoa yli 40 vuoden ajan ja merkinnyt muistiin jokaisen ohi muuttaneen linnun. Heillä alkaa olla melkoinen tieteellinen aineisto koossa.
Ja sitten oli se hahmo, joka taisteli joka kevät saman retkituolin kokoamisen kanssa ja oli yleensä aina nukkumassa juuri silloin, kun muutto oli kiivaimmillaan.
Eikä sovi unohtaa linturetkeilijää aina motivoivaa täkyä eli harvinaisuuksia. Sadantuhannen perushanhen joukossa saattaa tulla yksi punakaula- tai lumihanhi ja tuhansien kuikkien seassa yksi jääkuikka. Joskus rantakivien väliin on laskeutunut mandariinisorsa, ja kerran sumun seasta löytyi uiskentelemasta kaksi pilkkaniskaa.
Vuosikymmenten aikana on huomannut myös muutokset. Vuonna 1984 Suomessa ei pesinyt yhtään ainoaa valkoposkihanhea, ja niitä näki käytännössä vain läpimuuttavina Virolahdella. Harvalukuisia olivat myös esimerkiksi harmaahaikara, merimetso tai täpärästi sukupuutolta pelastettu merikotka.
Toisaalta jokaisella peltoaukealla lauloi useita peltosirkkuja. Viime kevät oli ensimmäinen kerta, kun yhdenkään peltosirkun surumielistä laulunsäettä en Virolahdella enää kuullut.
Muutoksessa on myös havainnointi, sillä vapaat merenrannat alkavat olla kortilla, kun moni takavuosien suosittu havainnointipiste on tätä nykyä yksityinen mökkiranta.
Senkin vuoksi on mentävä niin kauan kuin se vielä on mahdollista. Mitähän toukokuu 2025 tuokaan tullessaan?
