Näin puukiipijä ja hippiäinen sinnittelevät läpi talven – Apuna elimistön oma pakkasneste ja kohmeiset ötökät

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa. Pakkanen paukahtelee metsän puissa, jotka kuura on kietonut vaippaansa. Luonto vaikuttaa elottomalta, kunnes yhtäkkiä jostain kantautuu terävä siritys: tiiteri-tiiteri-­tiiteri. Ikäihmiseltä se jää ehkä kuulematta, samoin kuin heinäsirkan siritys.

Oksistossa näkyy liikettä. Lyhytpyrstöinen lintu pyrähtelee terhakkaasti oksalta toiselle niin, että lumi putoilee sen alta.

Saammeko esitellä: hippiäinen, Euroopan pienin lintu!

Hippiäinen on yleisväritykseltään vihertävän harmaa. Päälaella olevan ­keltaisen höyhenyksensä ansiosta se tunnetaan monissa kielissä kuninkaallisena lintuna. Ruotsiksikin se on kungsfågel, kuninkaan lintu.

On uskomatonta, että viiden gramman painoinen lilliputti pystyy elämään ­Suomessa läpi talven.

Tämä on sitäkin ihmeellisempää, kun ottaa huomioon, että kyseessä on hyönteis­syöjä. Lintulaudoilla sitä ei yleensä nähdä, joskin yksittäiset hippiäiset ovat aivan viime vuosina oppineet käymään myös talviruokinnalla. Hippiäinen elää napsimalla hyönteisiä ja hämähäkkieläimiä kaarnojen välistä.

Talvella metsässä kuuluu toisinaan myös vaimea sirahdus: tsiii! Ääni on niin korkea, että monilla ihmisillä voi olla vaikeuksia kuulla sitä.

Tämän äänen päästää puukiipijä. Pieni lintu, jonka selkäpuoli on ruskean, mustan ja valkean kirjava. Linnulla on pitkähkö, kaareva nokka.

Puukiipijä on pohjoisten havumetsien sympaattinen lintu, jonka elintavat ovat ainutlaatuiset. Se on sukunsa ja heimonsa ainoa edustaja Suomessa.

Puukiipijän suojaväri auttaa piiloutumaan saalistajilta, kuten petolinnuilta, kun se liikkuu kuusen tai männyn rosoisella rungolla. Vanhat, jyhkeät kuusi­metsät ovat sen ominta elinympäristöä.

Vaalea vatsa heijastaa valoa puun rungolle, kun puukiipijä etsii ravintoa kuusikon hämärässä.

Hyönteisten ruumiin pienuuden ansiosta niissä on alhainen nestetilavuus, mikä helpottaa alijäähtymistä. Lisäksi hyön­teiset torjuvat jäätymistä elimistössään olevilla pakkasnesteillä, kuten ­glyserolilla.

Ilman näitä selkä­rangattomien ­pakkasen kestämis­ominaisuuksia hippiäisen ja puu­kiipijän elämä olisi talvisessa Suomessa mahdotonta.

Hippiäinen pesii kuusivaltaisissa metsissä Etelä- ja Keski­-Suomessa. Osa linnuista muuttaa talveksi Länsi­-Eurooppaan, mutta moni jää Suomeen uhmaamaan talvea ollakseen heti kevään tullen valmiina parhailla pesimäpaikoilla ja -reviireillä.

Pienet linnut ovat talven pakkasissa kovilla, koska niiden heiveröinen keho ei pysty varastoimaan kovin paljon lämpöä tai ravintoa. Kylmän pakkasyön jälkeen hippiäisen energiavarat ovatkin yleensä huvenneet minimiin, vaikka pallero olisi viettänyt yön suojaisassa paikassa höyhenet pörhöllään.

Puukiipijän pitkällä ja käyrällä nokalla on hyvä napsia hämähäkkejä ja hyönteisiä kaarnankoloista. Täysikasvuisten sääskien, kärpästen ja kovakuoriaisten lisäksi kiipijän ruokalistalla ovat myös niiden toukat ja kotelot.

Puukiipijällä pyrstösulat ovat tanakat kuin tikoilla, ja vahvat kynnet ovat koukku­maiset. Kiivetessään se pitää jalat levällään, jotta ote rungosta olisi mahdollisimman tukeva.

Puukiipijä muistuttaa muutenkin hiukan tikkaa. Muut Suomen linnut eivät osaa kiivetä puunrunkoa pitkin niin taitavasti.

Koska linnut ovat sopeutuneet etsimään ruokansa eri tavoin, ne pystyvät elämään lähekkäin vaikka samassa puussa toisiaan pahemmin häiritsemättä. Esimerkiksi rastaat rapistelevat maassa, punarinta pyrähtelee pensaikossa, tikka naputtaa kaarnaa rikki löytääkseen sen alta suu­paloja, ja ­tiltaltti napsii hyönteisiä korkealta lehvästöstä. Puukiipijä sijoittuu niiden väliin alueelle, jossa muut hyönteisiä syövät linnut eivät pysty liikkumaan yhtä näppärästi.

Puukiipijät ja hippiäiset lyöttäytyvät usein yhteen tiaisparvien kanssa. Parvessa mahdolliset saalistajat huomataan paremmin kuin yksin liikkuessa.

Hippiäinen on ravinnonhankinnassaan vikkelä ja touhukas. Se ei ole hetkeäkään paikoillaan, ja usein lintu räpyttelee ravintoa etsiessään oksien kärjissä kuin kolibri, siivet nopeasti viuhtoen.

Puukiipijä aloittaa ravinnonhakunsa rungon tyveltä, josta se lähtee kipuamaan ylöspäin. Matkallaan kiipijä kiertää runkoa spiraalimaisesti ja tekee välillä teräviä hypähdyksiä. Kun lintu on päässyt tarpeeksi ylös, se saattaa vielä jatkaa matkaansa kipuamalla paksua oksaa pitkin selkä alaspäin kuin akrobaatti.

Hippiäisen ja puukiipijän pitää käyttää koko talvipäivän lyhyt valoisa aika ravinnon tankkaukseen.

Kylmyys ei sinänsä ole ylitsepääsemätön ongelma, mutta pakkasella ravinnon löytäminen on hankalampaa ja energian­kulutus suurempaa kuin lauhalla säällä.

Monenlaisista selviytymiskeinoista huolimatta kovina pakkastalvina voi käydä niin, että lähes kaikki Suomeen ­jääneet hippiäiset kuolevat. Suurta talvi­kuollei­suutta korvaa hyvä poikas­tuotto: hippiäinen pyöräyttää vuosittain kaksi pesuetta.

Hippiäinen munii 8–12 munaa, ja vuodessa yksi hippiäispari tuottaa hyvinkin kaksikymmentä poikasta. Kanta siis elpyy nopeasti, vaikka talvi olisi verottanut hippiäisiä ankarasti.

Hippiäisen pesä sijaitsee kuusen oksan riippuvien sivuhaarojen varassa useiden metrien korkeudella. Se on naavasta, sammalista ja hämähäkinseitistä koostuva pallomainen rakennelma, joka on vuorattu höyhenillä.

Puukiipijä taas pesii kaarnankolossa tai luonnonkoloa jäljittelevässä, erikois­valmisteisessa pöntössä, jonka kulku­aukko on normaalista poiketen pöntön sivussa puun runkoa vasten.