Pihlaja on yksi Pohjolan kiehtovimmista puista. Pihlajan muoto on kauniin pensasmainen, ja sen voi löytää vaikka karulta ulkosaariston luodolta, jossa ei kasva muita puita. Pihlaja erottuu selvästi niin pihalla kuin metsässä. Juhannuksen alusviikoilla pihlaja kukkii hehkeästi, joskaan tuoksu ei ole hemaiseva. Loppukesällä pihlajan tulipunaiset tai oranssit marjat puhkeavat loistoonsa. Värien ilotulituksen kruunaa syys–lokakuun ruska-aika, jolloin pihlajan lehdet kuuluvat värikkäimpiin. Ei ihme, että entisaikaan pihlajalla uskottiin olevan jopa maagisia voimia. Pihlajan syyslehtien värikkyys saattaa olla syynä siihen, että kansanperinteessä pihlaja yhdistetään usein tuleen. Pihlajanlehtien loimun katsottiin jopa ennustavan tulevia sotia ja kovia aikoja.
Pihlaja muistuttaa yleensä muodoltaan pikemminkin pensasta kuin puuta.
Suomen neljästä pihlajalajista selvästi yleisin on kotipihlaja (Sorbus aucuparia), jota yleensä kutsutaan ihan vain pihlajaksi. Muut lajit ovat suomenpihlaja, ruotsinpihlaja ja teodorinpihlaja, joka Suomessa kasvaa vain Ahvenanmaalla. Laji on uhanalainen. Pihlajalajit erottaa toisistaan parhaiten lehtien muodon perusteella. Pihlajien muoto vaihtelee suuresti kasvupaikan olosuhteiden mukaan, ja esimerkiksi hirvieläimet saattavat muokata pihlajaa syömällä sitä. Pihlaja kestää hyvin talvipakkasia ja hallaa, ja siksi sitä voikin löytää ulkosaariston pienten luotojen kaltaisista paikoista, missä vallitsee äärimmäisen rankat kasvuolosuhteet. Pihlaja ei yleensä kasva kovin korkeaksi tai paksuksi. Pienen kokonsa sekä lujan ja sitkeän puuaineksensa ansiosta pihlaja kestää hyvin myrskyjä ja lumikuormia. Moni puuseppä pitää pihlajasta, vaikka riittävän jykevän puuaineksen löytäminen on vaikeaa. Esimerkiksi Tasavallan presidentin työpöytä Mäntyniemessä on tehty pihlajasta. Pihlaja on kuitenkin puuksi lyhytikäinen, ja se kestää huonosti lahottajia, kuten arinakääpää. Vielä kuollessaankin pihlaja on arvokas luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä. Pihlajan rungolla elää runsaasti erilaisia epifyyttejä eli päällyskasveja, ja haavan tavoin pihlaja on tärkeä kasvupaikka monille uhanalaisille jäkälille.
”Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.” ”Ei pihlaja kahta taakkaa kanna.” Kukapa ei olisi kuullut pihlajaa koskevia sanontoja ja kansantaruja. Niitä kertovat nykyihmisetkin, vaikka he väittävät, etteivät ole lainkaan taikauskoisia. Taitaa luonnonuskontojen pitkä perinne vaikuttaa meissä edelleen. Puu mainitaan myös Kalevalassa: ”Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa, pyhät lehvät oksasilla, marjaset sitäi pyhemmät.” Vanhalla kansalla on ollut runsaasti pihlajaan liittyviä uskomuksia ja ennustuksia. ”Pihlaja ei kahta kanna, vettä ja marjoja”, sanottiin Etelä-Karjalassa. Tässä saattaa olla perää, sillä sateisen kesän jälkeen ei yleensä ole odotettavissa kovin muhkeaa pihlajanmarjasatoa. Monissa uskomuksissa ei kuitenkaan ole osoitettavissa syyn ja seurauksen välistä yhteyttä – esimerkiksi siinä, että pihlajanmarjojen runsaus merkitsisi ankaraa talvea tai että pihlajien ollessa marjoja punaisinaan vanhatpiiat pääsisivät naimisiin.
Punatulkku on yksi monista linnuista, jotka pitävät pihlajanmarjoista.
Pihlajassa arvokkainta ovat marjat. Vaikka pihlajanmarjoja kutsutaan niiden pienen koon takia marjoiksi, itse asiassa ne ovat epähedelmiä, oikeastaan miniomenia. Pihlajanmarja on kova kuin omena, ja omenaa se muistuttaa myös kemialliselta koostumukseltaan. Pihlajanmarjat ovat tärkeä ravinnonlähde kymmenille lintulajeille. Syksyisin pihlajissa näkee suuria rastas- ja tilhiparvia, mutta myös esimerkiksi punatulkut ja taviokuurnat pitävät marjoista. Puu ei ruoki lintuja hyvää hyvyyttään, vaan linnut levittävät pihlajia uusiin kasvupaikkoihin. Linnut nielaisevat marjat kokonaisina, ja hedelmälihan sisässä olevat siemenet päätyvät niiden vatsaan. Kun linnut lentelevät ympäriinsä, siemenet leviävät niiden ulosteiden mukana.
Kuten sanonta tietää, pihlajanmarjat ovat happamia – eivätkä pelkästään kateellisen ketun mielestä. Hapan maku tulee marjojen sisältämistä parkkiaineista ja sorbiinihaposta. Pihlajanmarja onkin oivallinen, torjunta-aineista vapaa luonnontuote. Se sisältää runsaasti c-vitamiinia ja karoteenia ja on varsinainen terveyspommi. Se on monikäyttöinen marja, jota usein maun pehmentämiseksi yhdistetään johonkin toiseen marjaan tai hedelmään. Herkullisimmillaan se on esimerkiksi mehuissa ja hyytelöissä. Pihlaja on antanut nimensä myös Suomen vanhimpiin kuuluvalle makeiselle. Puna-keltaisiin papereihin käärittyjen sokeripäällysteisten Pihlajanmarja-karkkien historia ulottuu 1800-luvun puolelle, ja pakkauksessa luimuilee tietysti kettu. Alun perin tämä mummolakarkkina tunnettu marmeladinamu sai makunsa aidoista pihlajanmarjoista, mutta 1980-luvulla ne korvattiin keinotekoisilla aromeilla, koska pihlajanmarjoja ei ollut saatavilla riittävästi. Pihlajaahan ei ole Suomen metsissä kovin runsaasti, ja lisäksi sen marjantuotanto vaihtelee huimasti vuosittain. Tänä vuonna pihlajissa näyttää taas olevan marjoja, mutta väliin mahtuu myös heikkoja satovuosia. Säitä enemmän vaikuttaa puiden oma kunto: oikein ruhtinaallisen satovuoden jälkeen pihlajat eivät heti perään jaksa pullauttaa marjoja yhtä paljon.
Teksti ja kuvat Juho Rahkonen
