Pieni kirjakauppa Pariisissa on melankolinen rakkauslaulu katoaville elämänmuodoille – Katja Kallion kolumni

Kun olin 20-vuotias ja asuin Roomassa, kävin elokuvissa lähes päivittäin. Monet tuolloin näkemistäni elokuvista muistan yhä elävästi. Toisista en muista mitään, kuten Federico Fellinin pahnanpohjimmaisesta teoksesta La voce della luna, mutta sen katsomiseen liittyviä tunteita en unohda. Eräänä iltana salin hämärtyessä seuralaiseni kuiskasi: edessäsi istuu muuten Giulietta Masina. Elokuvasta en sillä kertaa nähnyt vilaustakaan, kun oli herkeämättä vahdittava edessäni häämöttävää päälakea. Nämä muistot ja niihin liittyvä elokuvakulttuuri hyökyivät mieleeni nähdessäni italialaisen Sergio Castellitton uutuuselokuvan Pieni kirjakauppa Pariisissa.

Castellitton ihmisystävällisessä sadussa apea kirjakauppias Vincenzo (Castellitto itse) elelee niteidensä ja ensipainostensa keskellä, hoitaa onnettomuudessa parantumattomasti loukkaantunutta tytärtään (Matilde de Angelis) ja harrastaa vapaa-aikanaan kirjansidontaa. Tätä vaimeaa elämäntapaista pyyhältää pöllyttämään kiihkeä näyttelijätär Yolande (Bérénice Bejo). Ja kuten aina, vastakohdat vetävät toisiaan vastustamattomasti puoleensa, vaikka yhteensopivuudesta ei ole minkäänlaisia takeita, onnesta nyt puhumattakaan.