Pieneltä koululaiselta ei saa vaatia itsenäisyyttä tai pitkää pinnaa, ajattelee opettaja – Janna Kurth kertoo, kuinka kodin pitäisi suhtautua ekaluokkalaiseen

Joskus alakoulun opettaja Janna Kurthilla on ollut työssään avuton olo. Välitunnilla yhdelle koululaisista on tullut paha mieli, ja oppitunnin alkaessa lapsi on itkuinen ja poissa tolaltaan.

Kurth tietää, että lapsi tarvitsisi aikuisen tukea kertoakseen mielipahaan johtaneista tapahtumista. Parhaiten se onnistuisi, jos lapsen kanssa saisi rauhallisen hetken ihan kahdestaan vaikka käytävällä. Se ei kuitenkaan onnistu, sillä muuta luokkaa ei voi jättää yksin.

– Keskustelua lapsen kanssa ei välttämättä ehdi käymään kunnolla. Tärkeintä on saada lapsi turvallisesti luokkaan, omien silmien alle. Ne on tosi kurjia tilanteita, Kurth sanoo.

Kurth on työskennellyt luokanopettajana reilut 10 vuotta. Hän ajattelee, että suurin ero koulun ja varhaiskasvatuksen välillä on, että päiväkodissa ja vielä esiopetuksessakin aikuisia on ryhmässä useita, koulussa vain yksi. Harppaus eskarista kouluun itsenäistymään on monelle lapselle Kurthin mielestä liian iso, ja se johtuu erityisesti koulun resursseista.

– Mitä isompia ryhmäkoot ovat ja mitä vähemmän on aikuisia, sitä harvemmin vaikeita tilanteita pystytään koulussa ratkomaan. Ne saattavat jäädä painamaan lapsen mieltä ja vaikeuttavat koulussa ja luokkakavereiden kanssa viihtymistä.

Vuonna 2019 Kurth teki Facebookiin julkaisun, joka oli suunnattu erityisesti koululaisten vanhemmille mutta myös muille aikuisille ja opettajille. Hän halusi muistuttaa, että ekaluokkalainen on vielä pieni lapsi, joka saa olla pieni, eikä kotien tarvitse murehtia osaamisesta ja reippaudesta.

Kurthilla oli jaettavanaan 11 neuvoa. Ensimmäisellä luokalla ei luoda pohjaa tulevalle yliopistouralle, menestykselle, start upeille tai kontaktiverkostolle. Julkaisussa sanotaan, että ekaluokkalainen saa olla kärsimätön, hidas, hölmö, pieni ja väsynyt. Lisäksi muistutetaan, ettei ketään saa kiusata, eikä kukaan saa olettaa, ettei oma lapsi voisi olla kiusaaja.

Julkaisusta on tykätty yli neljä tuhatta kertaa. Joka vuosi tutut ja tuntemattomat jakavat listaa elokuun alussa koulujen alkaessa. Kurth allekirjoittaa listan jokaisen kohdan edelleen.

Tunne- ja vuorovaikutustaitojen merkityksestä lapsen hyvinvointiin ja tulevaisuuteen puhutaan nykyään paljon. Taustalla on huoli lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja esimerkiksi eriarvoistumiskehityksestä.

Tunnetaidoilla tarkoitetaan omien tunteiden tunnistamista, niiden säätelyä ja niistä kertomista. Vuorovaikutustaidot kulkevat tunnetaitojen kanssa käsi kädessä, ja niissä korostuvat kyky toimia toisten ihmisten kanssa reilusti ja kunnioittavasti.

Tunne- ja vuorovaikutustaitoja opetellaan esimerkiksi opettajien ohjaamien keskustelutilanteiden avulla. Opettaja saattaa esimerkiksi kertoa kuvitellusta kiusaamistilanteista ja pyytää oppilaita kuvailemaan, millaisia tunteita tilanteessa olevat ihmiset kokevat. Draamaa hyödyntäen käydään läpi myös tunteiden kirjoa surusta onneen.

Esimerkiksi Kaarinassa kampanjoitiin näyttävistä kaveritaitojen puolesta viime vuonna. Myös Tampereen kaupunki lisäsi viime syksynä tunne-, vuorovaikutus- ja turvataitojen opetusta alakoulussa osana ympäristöopin opetusta. Valtakunnallinen Koulurauha julistettiin lukuvuodelle 2024–2025 teemalla ”Et ole yksin”, jonka ydinajatuksena on, että kaikki tarvitsevat kaverin, jonka kanssa voi jakaa ilot ja surut.

Myös Janna Kurth on huomannut, että nykyvanhemmat ovat viime vuosina olleet aiempaa huolestuneempia lastensa tunne- ja kaveritaidoista. Myös omassa kaveripiirissään Kurth on huomannut asian olevan pinnalla, kun vanhemmat pohtivat, osaako oma lapsi olla muiden kanssa.

Mikään uusi asia tunne- ja vuorovaikutustaidot eivät kuitenkaan ole. Ne ovat olleet jossain muodossa mukana suomalaisessa perusopetuksessa siitä lähtien, kun peruskoulu tuli Suomeen 1970-luvulla. Jo ensimmäisessä Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietinnössä samana vuonna todetaan, että ihmiset elävät vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja sosiaalisten yhteisöjen jäseninä.

Vuonna 2014 Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin tuotiin uutena asiana laaja-alaisen osaamisen tavoitteet, joissa tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat vahvasti mukana. Viime vuonna samaisia perusteita uudistettiin, ja kouluja velvoitettiin etsimään tapoja koulupoissaolojen ehkäisyyn, seurantaan ja niiden puuttumiseen. Näissäkin ratkaisuksi tarjottiin tunne- ja vuorovaikutustaitojen harjoittelua.

Käytännössä kunnan, kaupungin tai yksityiskoulun on huolehdittava siitä, että kouluissa opetetaan tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Tunne- ja vuorovaikutustaidoilla voi olla lukujärjestyksessä merkittynä oma tunti tai niitä voidaan opettaa osana muuta opetusta.

Kurthin katsannossa tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettaminen koulussa on aina opettajasta kiinni. Hän itse opettaa niitä osana kaikkea opetusta.

Opettamiseen tarvitaan sosiaalista pelisilmää opettajalta. Esimerkiksi arkaa lasta ei voi pakottaa esiintymään ja kertomaan kaikkien lasten edessä, muuten opetuksesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

– Minusta olisi hyvä, jos tunne- ja vuorovaikutustaidoilla olisi oma oppiaine. Tällöin varmistettaisiin, että taitojen opettelulle olisi oikeasti yhtenäiset raamit, omaa aikaa ja tilaa koulun resursseista riippumatta.

Ensimmäisellä luokalla opetellaan olemaan koululainen ja kouluyhteisön jäsen. Siksi pieneltä koululaiselta ei pitäisi vielä vaatia liikaa, ajattelee Janna Kurth.

Janna Kurth opettaa tällä hetkellä peruskoulun ensimmäistä luokkaa Turun seudulla. Nykyisessä työpaikassa opettajat tekevät tiimityötä keskenään.

Miten lasten tunne- ja vuorovaikutustaidot sitten ovat kymmenen vuoden aikana muuttuneet? Siihen on vaikea antaa vastausta, Kurth sanoo, sillä taidot ovat aina lapsikohtaisia. Lapsen taidot liittyvät synnynnäiseen temperamenttiin, perheeseen ja siihen, ehtiikö lapsi palautua koulupäivien jälkeen.

Toiset lapset ovat luonteeltaan avoimempia kuin toiset, Kurth muistuttaa. Joskus kokonaiskuormitus voi kasvaa lapselle isoksi, jos koulun lisäksi on useita harrastuksia ja vähän lepoaikaa, ja silloin tunteet saattavat läikkyä yli herkemmin. Lapset, joilla on neuropsykiatrisia eli nepsy-piirteitä, kohtaavat muita useammin vaikeuksia tunteiden käsittelyssä.

– Nepsy-piirteitä tunnistetaan hyvin jo varhaiskasvatuksessa, jossa lapselle on voitu tarjota tehostettua tai erityistä tukea. Joillakin lapsilla nepsy-piirteet myös vähenevät tai lapsen kasvaessa ja kehittyessä.

Kurth kertoo, että paljon on myös niitä, joita koulun aloitus, uudet aikuiset ja uudet lapset jännittävät niin paljon, että he vetäytyvät kuoreensa sekä koulussa että kotona. Tällöin myös huoltajat huolestuvat lapsesta.

– Pikkuhiljaa lapsi yleensä tulee ulos kuorestaan ja sä opettajanakin näet, millainen ihminen siellä onkaan.

Opettajana Kurth ei kuitenkaan näe kaikkea. Hän sanoo, että koululaisen tunnetaidot ja omien tunteiden säätely saattavat olla todellisuudessa paljon parempia kuin miltä ne luokassa opetustilanteessa näyttäytyvät. Toisaalta voi olla myös toisinpäin, jos lapsi tsemppaa koulupäivän ja reagoi vahvasti ja impulsiivisesti kotona.

Vaikka lapset ovat yksilöitä, Kurth tunnistaa myös seikkoja, jotka pätevät hänen mielestään kaikkiin – tai ainakin kaikkien lasten vanhempiin, muihin läheisiin aikuisiin sekä yhteiskuntaan.

Niissä opettajan linja on tiukka: pieneltä koululaiselta, erityisesti ekaluokkalaiselta, ei pidä vaatia mitään. Ei olemaan reipas, ei kykyä huolehtia itsenäisesti itsestään. Ensimmäisellä luokalla opetellaan olemaan koululainen ja kouluyhteisön jäsen. Siinä on hänen mukaansa jo tarpeeksi.

Tunne- ja vuorovaikutustaidot eivät ole uusi asia koulussa, vaan ne ovat olleet jossain muodossa mukana suomalaisessa perusopetuksessa 1970-luvulta lähtien.

Kurthin on vaikea arvioida, onko älylaitteiden kasvanut käyttö vaikuttanut pienten koululaisten tunne- ja vuorovaikutustaitoihin. Hän ei sitä koulussa itse näe, mutta oppilaiden vanhemmilta hän on kuullut huolia laitteiden vaikutuksesta erityisesti kykyyn kommunikoida kasvotusten.

Sen sijaan isommilla koululaisilla, noin viidennestä luokasta ylöspäin, laitteiden vaikutus näkyy koulussakin. Erityisesti sosiaalisessa mediassa toisten kunnioittaminen ja tunteiden huomioiminen helposti unohtuu. Myös kiusaaminen on ottanut uusia muotoja.

– Somessa tapahtuu iltapäivisin ja iltaisin asioita, joita me opettajat emme tiedä. Kun oppilaat tulevat aamulla kouluun, siellä on joku riita valmiina.

Mitä siellä sitten tapahtuu? Kurthin mukaan somessa lapset puhuvat toisilleen rumemmin ja kiusaavat toisiaan enemmän kuin kasvokkaisessa kohtaamisessa, jossa näkee ja joutuu kohtaamaan toisen reaktiot. Somessa on helpompi unohtaa, että vastaanottajallakin on tunteet.

– Olen kerran nähnyt luokan ryhmächatin, jossa oli aivan hirveä meno. Mitä me opettajina voidaan edes tehdä? Eihän me voida katsoa niitä viestejä, jos ei oppilas itse halua tulla näyttämään.

Koululaisten vanhempia Kurth kehottaa rajoittamaan ja valvomaan puhelimen käyttöä – kuitenkin niin, että lapsi kokee saavansa kavereiden kanssa viestittelyyn myös yksityisyyttä. Jos pitää valita kännykän ja älykellon välillä, hän suosittelee älykelloa.

Sydäntä lämmittäviäkin hetkiä koululaisten välisisistä suhteista löytyy. Niin on käynyt esimerkiksi tilanteessa, jossa uutena luokassa aloittanut lapsi ei ole löytänyt koulusta kavereita. Silloin Kurth on miettinyt, kuka luokkalaisista sopisi lapselle ystäväksi ja sitten salamyhkäisesti yhdistänyt heidät parityöskentelyssä.

Vuosia myöhemmin hän on saattanut todistaa, kuinka parityössä alkanut ystävyys on kestänyt vahvana yläkoulussakin.

Tilanteissa, joissa lapsi ylittää itsensä, ei Kurth jää yksin myhäilemään. Hänen kehuu vuolaasti lasta, sillä itsetunto kehittyy koulussa myös sosiaalisten tilanteiden onnistumisten kautta, ei pelkästään oppiaineissa loistamalla.

– Lapselle pitää sanoa, että sä itse teit tämän. Me autettiin sinua ja näin hienosti sinä onnistuit.