Petteri Sihvonen varoittaa Suomen Olympiakomiteaa entisistä lätkävalmentajista: "Ovat vallanhalustaan pelmahtavia urheilun alkemisteja!"
Jukka Rautakorpi on äkillisesti muuttunut mies. Nyt hän saarnaa vastoin tapojaan ihmisen valmentamisesta. Taustalla häälyy westerlundilainen retoriikka. Hinnan maksavat suomalainen urheilu ja Olympiakomitea.
Suomen Olympiakomitean Jukka Rautakorpi ja Jaana Tulla kirjoittivat 26. heinäkuuta 2024 vaivaannuttavan vanhanaikaisen tilityksen suomalaisen urheilun menneisyydestä ja mahdollisesta tulevaisuudesta Helsingin Sanomien Mielipide-osastoon otsikolla: Valmentamisen ja urheilujohtamisen on aika uudistua.
Rautakorpi toimii pätkäpestillä Olympiakomitean huippu-urheiluvastaavana, Tulla on seura- ja jäsentoimintayksikön johtaja.
Artikkelin nettiversion toimituksellinen ingressi kuuluu: ”Tulevaisuudessa tulee lisätä ihmislähtöistä valmentamista ja osaamista.”
Eikös tuo ole sitä, mistä Lauri Rauhala, Jyri Puhakainen ja Alpo Suhonen ovat puhuneet jo kymmeniä vuosia sitten?
Rauhala (1914-2014) oli arvostettu psykologi ja filosofian tohtori.
Puhakainen on filosofian tohtori ja jalkapallomies, hänen väitöskirjansa otsikko vuodelta 1995 on: Kohti ihmisen valmentamista. Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta.
Ja Suhonen on Suhonen.
”Rautakorpi antaa nyt hirtehisesti kasvot kahdelle vanhalle sanonnalle: ensinnäkin, älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin minä sanon (ja kirjoitan Hesariin); ja toiseksi, pukki kaalimaan vartijana.”
Jos en aina ensin katso artikkelin kirjoittajaa ja päivämäärää, olisin laittanut pääni pantiksi, että mainitun Hesarin tekstin olisi kirjoittanut entinen jääkiekkovalmentaja Erkka Westerlund. Westerlund on harrastanut jo hyvän kotvan samanlaista itsereflektiota puheenvuoroissaan siten, että hän ennen valmensi väärin, kunnes oivalsi, että ihmistähän tässä valmennetaan.
Rautakorven tapaus on juonikkaampi. Hän valmensi vielä viime joulukuussa 2023 vanhanaikaisesti, eli hänen valaistumisensa on siis tavattoman tuoretta laadultaan. Vihdoin Rautakorpikin julistaa, että valmentaminen on erilaisten ihmisten valmentamista.
Rautakorpi antaa nyt hirtehisesti kasvot kahdelle vanhalle sanonnalle: ensinnäkin, älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin minä sanon (ja kirjoitan Hesariin); ja toiseksi, pukki kaalimaan vartijana.
”Jos lätkässä onkin ollut autoritäärinen valmennuskulttuuri, ei se tarkoita, että muissakin lajeissa olisi ollut.”
Sitä pohdin, että onkohan Jaana Tulla, joka vastaa Olympiakomiteassa valmennus- ja johtamisosaamisen kehittämisestä, vain vedetty mukaan tähän westerlundilais-rautakorpilaiseen itsereflektioon? Vai onko hänen aito analyysinsä vallitsevasta tilanteesta ja tulevaisuudesta tämä, jossa hän kirjoittaa yhdessä Rautakorven kanssa:
”Tulevaisuuden menestyksen edellytys on lisätä valmennuksessa ja johtamisessa ymmärrystä ihmisten erilaisuudesta, kyvykkyyksistä ja osaamisesta.”
Tohdin varmaksi väittää, että kyllä muun muassa suomalaiset kori-, lento- salibandy- ja jalkapallovalmentajat ovat jo iät ja ajat ymmärtäneet ihmisten ja valmennettaviensa erilaisuutta, kyvykkyyttä ja osaamista. Yksilölajivalmentajista puhumattakaan.
Ei suomalaisen valmentamisen lähihistoriaa, lempo soikoon, voida johtaa Rautakorven (ja Westerlundin) henkilökohtaisesta kokemuksesta ja traumasta käsin! Jos lätkässä onkin ollut autoritäärinen valmennuskulttuuri, ei se tarkoita, että muissakin lajeissa olisi ollut.
En kuitenkaan sano, etteikö aina ole mahdollista parantaa valmentaja-urheilija-suhteen osalta inhimillisen kohtaamisen ulottuvuutta, mutta jokin mitta ja määrä sillä täytyy olla, ettei suomalaista valmentajuutta tähän mennessä kuvailla jääkiekkovalmentajien omista tunnoista käsin.
”Varoitan visusti Suomen Olympiakomiteaa noista Olympiakomiteaan tai sen vaiheille aina välityökseen tai vallanhalustaan pelmahtavista urheiluymmärryksen alkemisteista.”
Rautakorven ja Tullan tekstin ovelampi puoli on se, jossa tulkintani mukaan valmentajat ja muut asioista perillä olevat tahot ovat huolissaan urheilujohtajien osaamisesta. Ja tätähän se Tullan työnkuva onkin: valmennus- ja johtamisosaamisen kehittämistä, ja nyt noiden yhteensovittamisesta ja -saattamisesta.
En silti puhuisi supervoimasta. Tekstin alku on mahtipontinen:
”Olympiakomitea linjasi joulukuussa panostavansa suomalaisen urheilun johtamis- ja valmennusosaamisen kehittämiseen. Tämä valinta oli vahva urheiluyhteisön toive, joka nähdään tulevaisuudessa suomalaisen urheilun supervoimana.”
Noinkohan vain se oli ”urheiluyhteisön toive”, miltä porukalta tuo tuollainen toive tuli? Ettei se ollut Olympiakomitean pienen sisäpiiriyhteisön toive?
Toki valmennusosaamisen kehittäminen on aina paikallaan. Sitähän tulee tehdä ilman sen kummempia julistuksiakin. Seuraavaksi näköjään aletaan koulia myös heikointa lenkkiä, urheilujohtajaa. Ja samalla valmentajat lähetetään kentille muka huomaamaan, että erilaisia ihmisiä erilaisin kyvykkyyksin siellä valmennetaan.
Jokin tuossa yhtälössä mättää. Se on okei, että tekstin on allekirjoittanut Tulla – edellyttäen, ettei häntä kuljeteta. Se ei ole raitista, että siellä alla on myös Rautakorven nimi. Eikä se ole hyväksi, että tekstin retorinen kuviointi on täysin westerlundilainen.
”Vesivelliä! sanon.”
Teen perättäisin sanoin selväksi, ettei suomalaisen urheilun, sen valmentajuuden, valmentaja-urheilija-suhteen sekä johtajat-valmentaja-kontaktin kultivoiminen voi nojata entisten kokeneiden jääkiekkovalmentajien katumustyöhön, saati äkilliseen oivallukseen, että näinhän se muuten meneekin se valmentaminen.
Varoitan visusti Suomen Olympiakomiteaa noista Olympiakomiteaan tai sen vaiheille aina välityökseen tai vallanhalustaan pelmahtavista urheiluymmärryksen alkemisteista.
Vakavasti sanoen Rautakorven ja Tullan tekstissä on kyse, oli sille tarvetta tai ei, suuresta johtamiskulttuurin muutoksesta.
Pitää ymmärtää, että jos sellaista lähdettäisiin aidosti toteuttamaan, se vaatisi kovan kaliiberin tekijöitä. Sellaisia, jotka osaavat sanoa, miten tehdään eikä vain vain, mitä tehdään. Näillä tässä mainituilla alkemisteilla ei ole laajamittaisesta kulttuurinmuutoksen tekemisestä minkäänlaista aiempaa näyttöä missään.
En arvannut Rautakorpea kynämieheksi. Ehkä Tulla on laatinut tekstin. Teksti on sijoitettu mielipidepalstalle, vaan mielipidettä siitä ei oikein löydy, ellei rima vedetä niin alas, että "urheilussa valmennetaankin erilaisia ihmisiä" on mielipide.
Muutoin artikkeli on melkeinpä vain kuin raportointia siitä, että me täällä Olympiakomiteassa teemme työtämme. Nyt on tällainen suomalaiselle urheilulle supervoimaa tuottava hanke nostettu jalakselle. Luottakaa meihin. Emme ole jääneet vanhaan kiinni. Menemme eteenpäin.
Vesivelliä! sanon.
Se sentään osui lankulle, että teksti onnistuttiin samaan julki Pariisin olympialaisten avajaispäivänä.
