Petteri Sihvonen tyrmää Antti Pennasen roskapuheet Suomen kansalle: "Höpöttelee luikuria!"

Leijonat oli suurissa vaikeuksissa Latviaa vastaan. Lopputulos, voitto maalein 2–1 todella mairittelee suomalaisia. Moni asia on tällä hetkellä pielessä Antti Pennasen Leijonissa.

Suomi hävisi ensimmäisessä erässä Latvialle kamppailupelaamisen ja rytmin. Vahvat ja latautuneet latvialaiset ottivat vahvan peliotteen itselleen sen jälkeen, kun olivat erän alussa selvinneet kahdesta Leijonien vähäverisestä ylivoimapelistä.

Pelin virtauksen kannalta oli ensimmäisessä erässä oireellista Suomen kannalta se, että Leijonat joutui pelaamaan liki kymmenen trapia, kun Latvia pelasi niitä vain viisi. Taustalla oli se, ettei Suomi onnistunut saamaan riittävää kiekkokontrollia itselleen.

Leijonat oli valinnut hyökkäysalueen hyökkäyspelisapluunakseen pelin puolen kulman kolmiopelin. Ongelma oli siinä, ettei ensimmäisessä erässä tilaisuuksia pelata niitä ilmennyt määrällisesti riittävästi. Syyt vähyyteen voi lukea tekstin alusta.

Hyvää oli aivan ottelun alussa se, että Leijonat lähetti prässäävän kolmikkonsa paineistamaan siten, että kakkoskarvaaja arvioi riittävän kriittisesti, mennäkö vaiko ei syvälle päälle. Sen sijaan siitä en pitänyt enkä pidä, että niin Latviaa kuin jopa Ruotsia vastaan Suomen pakit pintsasivat eli ajoivat siniseltä vastaan täydentämään prässiä tai hyökkäysalueen jatkopeliyrityksiä. Pintsaaminen on Leijonien mitassa käytettynä vanhentunut tapa pelata modernissa jääkiekkoilussa.

Tympii uusintaa sitä moitetta, että Jere Lehtisen ja Antti Pennasen olisi pitänyt ylivoimapeliäkin silmällä pitäen valita joukkueeseen Ville Koivusen Pohjois-Amerikasta, mutta moitittava on, sillä nolla ylivoimapelimaalia.

Toisessa erässä Leijonat lähetti erän alkupuolella aivan käsittämättömällä tavalla sekä kärkikarvaajan että kakkoskarvaajan jopa matkan takaa muka häiritsemään Latvian pelinrakentelua. Mistä ihmeestä näitä älyttömyyksiä kumpuaa? Latvia pääsi puolipitkällä syötöllä jatkuvasti luomaan keskialueelle kolme vastaan kolme -asetelmia. Sen verran Antti Pennanen, Jussi Tapola ja Mikko Manner olivat hereillä, että tuosta typeryydestä luovuttiin jo erän puolivälissä.

Sitä pidän hyvänä, ettei Leijonat kääntänyt peliään toisessa erässä liian nopeasti ylöspäin, ei siis pelattu liikaa perinteisiä pennaslaisia toisen erän kääntöjä. Sen sijaan pakit rytmittivät hetken ja odottivat, että hyökkääjien vitja ehti ryhmittyä rintamaan hyökkäyssiniviivalle. Tosin tuo tuollainen hyökkääjien ryhmittäminen liki seisoville jaloille vastustajan siniselle ei ole häävi tapa pelata jääkiekkoa.

Ilman Juuse Saroksen erinomaisia torjuntoja Latvia olisi saattanut mennä menojaan jo ensimmäisessä erässä. Myös toisessa erässä Leijonat tarvitsivat Saroksen taidokasta maalivahtipeliä.

Alivoimapeliinsä Leijonat oli nyt tuonut tolkkua. Turnauksen alun kolmen pelaajan ääripaineen pelaaminen oli ymmärretty lopettaa. Sekin paineistaminen kuului sarjaan käsittämättömyydet.

Toisessa erässä Teuvo Teräväinen-Mikko Lehtonen-Eeli Tolvanen -ylivoimapelitrio yritti sitä konstia, että Teräväinen siirtyi vasemmalta oikealle ja Tolvanen oikealta vasemmalle. Se vaihto ei näin ad hoc järjestettynä toiminut senkään vertaa. Oma lukunsa on se, pelattiin kummin päin vain, että Tolvasen pyssy ei ole enää se Tolvasen pyssy, joka hänellä oli joskus nuorena miehenä. Yllättävää oli, että ylivoimalla kokeneella Teräväisellä alkoi jopa kiekko polttaa lavassa.

Kahden erän jälkeen sopii sanoa, ettei Antti Pennanen ole onnistunut samaan Leijonia pelaamaan riittävästi kiekkokontrollia toistaiseksi tähän turnaukseen. Ehkä se ei ole ollut hänen tavoitteensakaan. Ei kiekkokontrollia, että selvittäisiin paremman pelaajamateriaalin joukkueita vastaan, ei kiekkokontrollia, että saataisiin peliote niitä maita vastaan, joilla on heikommat pelaajat. Mitä tässä sitten on tähteellä? Mikä on kilpailuetu? Sellaista ei ole näkösällä, tai on yksi, Juuse Saros.

Kolmannessa erässä tajusin jännittävän asian. Latvialla on peli-identiteetti, Leijonilla ei ole. Latvialla ykkösprioriteettina nopeat taitavasti häthätää organisoituvat vastahyökkäykset, kamppaileminen ja riittävä määrä organisoitua tilantekopelaamista. Leijonien peli-identiteettiä en osaa määritellä.

Jääkiekkojulkisuuteen Antti Pennanen on taitanut sanoa, ettei hän valmenna peliä, hän valmentaa henkilöitä. Teen selväksi, että se on väärin valmennettu. Ehkä se Leijonien piilossa oleva identiteetti pelata on todella piilossa, se jää pukukoppiin, jossa Pennanen kuulemma neuvoo pelaajia, miten henkistä puolta pidetään tikissä kovissa paikoissa. Se, ettei se mitenkään artikuloidu ulos pelisuorituksessa, on kai sitten yhdentekevää Pennaselle.

Se, että Lehtonen laukoi lopulta Teräväisen syötöstä ylivoimapelimaalilla otteluun ratkaisumaalin 2–0 ei johtunut Pennasen puoskaroinnista, vaan Lehtosen taidosta ja kokemuksesta.

Se on Pennasen piikissä, ettei Leijonat ei pystynyt 2–0-johtoasemassa ottelun lopussa pelaamaan yhtään erinomaisen tilaisuudenkaan tullen rytmiä pelivälineen kanssa. Jäällä alkoi tapahtua vääriä pelitilannevalintoja niille ”henkilöille”, joille Pennanen oli opettanut muuta kuin yhteispeliä.

Odotin vesi kielellä, mitä Pennanen sanoo pelin jälkeen MTV:lle. Tähän asti hän oli puhunut lähinnä palturia kaikkien muiden paitsi Slovenia-pelin jälkeen. Pennanen puhuu ikään kuin kansalle, jolla valeet ja paskapuheet menevät läpi. Ammattilaisille Pennanen ei puhu, tai ainakaan puheet eivät mene ammattilaisille läpi. Tässä kohtaa Maikkarin Kasperi Kunnaksen pitäisi haastattelijana terävöityä eikä sallia Pennasen höpötellä mitä sattuu.

Tällä erää Pennanen valehteli sen kansalle, että ansaitusti voitettiin. Ansaitusti… lempo soikoon! Lisäksi pennaslaista luikuria oli se, kun hän vetosi viidellä viittä vastaan pelaamisen luotuihin maalipaikkoihin. Hän ohitti täysin sen, miten mankelissa Leijonat oli viidellä vastaan pelattaessa.