"L’existence précède l’essence" siteeraa Petteri Sihvonen – Ja jatkaa: olympiaurheilija on yli-ihminen

Pariisin olympialaiset ja ranskalainen kulttuurihistoria ovat yhdessä ehtymätön sampo ja konteksti jäsentää ja tulkita urheilua kulttuurisena ilmiönä.

Tuossa edellä on eräänlaisena piipuunavaajana mainio kuva ranskalaisesta filosofista, kirjailijasta ja näytelmäkirjailijasta Jean-Paul Sartresta (1905–1980). Sartre on niin kutsutun eksistentialismin luojia ja aivan kärkinimiä.

Sartren ajatus – ensin ranskaksi: l’existence précède l’essence – ja sama suomeksi: olemassaolo edeltää olemusta – on paitsi eksistentialismin myös urheilun ja urheilijana olemisen pääperiaatteita.

Pääsemme vielä paremmin kohti urheilua muotoilulla: oleminen on ennen olemusta. Ja plus ultra, talonpoikaisjärkeen käyvällä tavalla: tekeminen ja toiminta edeltävät olemusta.

Olympiaurheilija voi Pariisissa ajatella nykyistä itseään entisyytensä kautta. Olen sen nuoren tytön tai pojan, joka ennen olin, unelmien tuote.

Kukaan ei synny urheilijaksi, saatikka olympiaurheilijaksi. Triviaali huomautus, että tullakseen huippu-urheilijaksi on elettävä sellainen elämä ja on harjoiteltava paljon, johtaa meitä eksistentialismin lähteille.

Sartre esitti, ettei ihmisillä ole valmista olemusta ja tarkoitusta syntyessään. Sen sijaan ihmiset luovat olemuksensa ja merkityksensä omien valintojensa ja tekojensa kautta elämänsä aikana.

Sartre ja muut eksistentialistit ovat turhankin ankaria. Heidän ajatuksensa korostavat vapautta ja vastuuta. Koska ei ole ennalta määrättyä olemusta, jokainen ihminen on täysin vastuussa siitä, mitä hänestä tulee ja millaiseksi hän elämänsä muokkaa.

Minä en hennoisi tavallisia ihmisiä kurssittaa noin ehdottomin eksistentialistisin vaatimuksin. Enkä ainakaan yhteiskuntien pitimiksi tuollaista armotonta ja jopa syyllistävää ojennusnuoraa hyväksy. Yhteiskunnissa on kysymys yhteistyöstä ja kompromisseista.

Vaan urheilijat, etenkin huippu-urheilijat ja olympiaurheilijat sujautan tunnonvaivoitta eksistentialismin tiukkaan rautakehikkoon. He ovat itse reittinsä valinneet, vaikka toki sattumakin sanelee.

Harrasteurheilijalla on harrasteurheilijan olemus (1), urheilijalla urheilijan olemus (2) ja olympiaurheilijalla huippu-urheilijan olemus (3). Kolme erilaista olemusta, jotka sijaitsevat kuitenkin samalla jatkumolla.

Olemuksesta (1) seuraavan olemukseen (2) päästäkseen urheilijan tulee viljellä ahkerasti intohimoisen ja tavoitteellisen urheilijan olemassaoloaan ja olemistaan – eli harjoittelua, kilpailua sekä yltyleensä pitkäjänteistä ja kurinalaista elämää. Harva kykenee ottamaan tuon loikan. Vielä harvempi jos kukaan saa siirryttyä olemuksesta (2) olemukseen (3), sillä siinä on niin kova oleminen ja eläminen, että alta pois.

Kuinka pitkä tuo jana oikein onkaan ykkösestä kolmoseen? Viheliäisimmän vastauksen kysymykseen antoi tai tuli antaneeksi saksalainen filosofi ja kirjailija Friedrich Nietzsche (1844–1900), jonka ajattelun Sartre visusti tunsi.

Nietzsche esittää romaanissaan Näin puhui Zarathustra ajatuksen, jonka mukaan matka apinasta ihmiseen on yhtä pitkä kuin matka ihmisestä yli-ihmiseen.

Sanoisin, että olympiaurheilijoiden enemmistö on omalla alallaan jotakin sellaista, josta Nietzsche käyttäisi luokkaa yli-ihminen.

"Nous sommes nos choix.", sanoi Jean-Paul Sartre. Me olemme valintojamme.

Sen enempää apinan kuin ihmisenkään ei sovi määräänsä enempää soittaa suutaan sohvalta siten, että yksikään suomalainen olympiaurheilija olisi muka väärässä paikassa, kun tämä on yltänyt ja päässyt edustamaan Suomea ja itseään Pariisin olympialaisiin.

Noin sohvalta viisastelijoista ajattelisi Sartre, samoin Nietzsche, puhumattakaan Sihvosesta.

Sartren elämänkumppani Simone De Beauvoir kirjoittaa pääteoksessaan Toinen sukupuoli taitavasti käsitteistä immanenssi ja transsendenssi.

Immanenssi on: omia rajojaan ylittämätöntä. Eli sartrelaisessa katsannossa se on hieman kuin ihmisen olemus. Siis myös se olemus, jonka huippu-urheilija pyrkii joka ikinen päivä itsessään ylittämään eri tavoin sanotaan 20 vuoden ajan.

Transsendenssi on jotain kokemuksen ja tiedon sekä tässä tapauksessa olemuksen ylittävää, jotain, joka on melkeinpä tavoittamattomissa.

De Beauvoir on enemmän kuin elämänkumppaninsa lempeästi tavallisen ihmisen ja kaikkien sukupuolien asialla. Siinä missä Sartre suorastaan vaatii, De Beauvoir lempeästi ehdottaa, että ihmisen olisi ei vain joka päivä vaan joka ikinen hetki hyvä ylittää itsensä ja ehtonsa.

Huippu-urheilija elää, jos ei koko ajan, mutta enimmän ajan sittenkin kuten De Beauvoir ehdottaa eli immanenssinsa ylittäen transsendenssiin kurkotellen.

Olisin varmaankin pitänyt eksistentialismia hölynpölynä, jollen olisi elämäni aikana päässyt tutustumaan huippu-urheiluun ja huippu-urheilijoihin. Eksistentialismin vaateiden toteuttamisen mahdottomuuden näkökulmasta käsin myötätuntoni olympiatason urheilijoita kohtaan on suunnaton; empatiani koskettelee ja ylettyy ennen muuta siihen järjettömään kokoelmaan kuriositeetteja ja yksityiskohtia, joiden armoilla ja loputtoman kurinalaisuuden jatkuvan toiston olosuhteessa he elävät.

Jonkun minulle tuntemattomaksi jääneen ajattelijan mukaan muuan määritelmä kuuluu, että eksistentialismi on elämän kärsimysluonteen intellektuaalista oivaltamista ja hyväksymistä. Noinhan se on.

Osaltaan huippu-urheilijan elämä, olemus ja oleminen ovat myös kärsimystä. Juuri kun on yltämässä transsendenssin puolelle uudestaan ja uudestaan olemisessaan, alkaa saada juonen päästä kiinni, tulee vaikkapa loukkaantuminen.

Uskon kuitenkin, että suurimman osan olympiaurheilijoista elämä on sellaista olemista ja olemassaoloa, että he voivat yltää ja hyväksyä Nietzschen ikuisen elämän paluun idean.

Se tarkoittaa, että he olisivat teoriassa valmiita elämään seuraavankin elämänsä huippu-urheilijan huoneentaulun mukaan uudestaan. Siinä määrin olympiaurheilijan elossa ja olossa on täyttymystä ja todellista elämäniloa – ainakin uran lopettamiseen asti.