Petteri Sihvonen nostaa yllätysnimen Florida Panthersin sulamisen arkkitehdiksi: "Onko luottamus mennyt?"
Petteri Sihvonen näkee Floridan valmennusportaan jättäneen pelaajansa pahoin heitteille. Sihvosen luotto Floridan valmennukseen on ollut sarjan edetessä koetuksella, mutta onko myös Panthersin tähtien? Esille nousee yllätysnimi valmennustiimistä, joka voi olla sulamisen arkkitehti.
Tähän mennessä NHL:n finaalisarja on tarina siitä, miten tehokas helvetinkone Florida Panthers ensin dominoi kollektiivisella sijoittumislätkällään sarjaa Edmonton Oilersia vastaan, mutta on pala palalta musertunut ja jäänyt lähes totaalisesti Oilersin jalkoihin.
Aloitan poikkeuksellisesti sisäpiiritiedoilla, tai ainakin spekulaatiolla, Florida Panthersin ytimestä, suorastaan sydämestä.
General manager Bill Zito teki kohtuullisen siirron palkkaamalla kokeneen Paul Mauricen Panthersin päävalmentajaksi. Josko vihdoin Maurice kykenisi voittamaan Stanley Cupin.
Vaan saattoi käydä niin kuin joskus käy, että uuden päävalmentajan ohella ja samalla ovenavauksella sisään astuu päävalmentajan menneisyys ja kehityksen jarru, sanalla sanoen sivuadjutantti, tässä tapauksessa Mauricen pitkäaikainen apuvalmentaja Jamie Kompon.
Komponin hankinta menee Ziton piikkiin, olkoonkin, että Mauricen ehto ottaa päävalmentajan tehtävä vastaan saattoi kytkeytyä Komponiin.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, en ole pitänyt Mauricea modernina voittavana päävalmentajana, mitä tule hänen pelikirjaansa. Hän on toki hieman edistynyt tässä parin kauden aikana pelitapansa kanssa: kaksi askelta eteen yksi taakse runkosarjassa; ja finaalisarjoissa nyt kahtena kautena perätysten yksi askel eteen – yksi taakse.
Olen tämän asian kanssa lähteeni varassa, johon on totisesti luottaminen. Mauricen valmennustiimin syöpä, mitä tulee pelin edistämisen puutteeseen, on hyvinkin: Kompon.
Olen ihmetellyt, miten Maurice sellaisen esikuntansa kanssa, johon kuuluu muun muassa apuvalmentaja Tuomo Ruutu, päästää pelitavan jo toisen finaalisarjan aikana sulamaan.
No, Tuomo Ruutu tietää parhaiten, onko Komponilla sellainen vaikutusvalta päävalmentajaan, että tämä herra Kompon on se, josta homma kiikastaa.
Kuuden vuoden yhteistyö Winnipeg Jetsissä, jossa Maurice ja Kompon koutsasivat melko kategorista pystysuunnan jääkiekkoa, muodosti heistä kaksikon, joka on rahvaanomaisesti sanoen kuin paita ja perse.
Kompon oli Jetsissä vieläpä ainakin nimikkeeltään enemmän kuin apuvalmentaja, assistant coach, hän oli jonkinlainen varapäävalmentaja, associate coach. En Komponin ajatusta ja pelikirjaa jääkiekkoilusta tunne, mutta sopii ajatella, että se on se pystysuunnan jääkiekon pelikirja, jota Jets lähinnä pelasi. Siinä lätkässä viis veisattiin rytmeistä.
Ja sen peli on joka tapauksessa totisesti näyttänyt, että Panthers on taantunut rajusti finaalisarjan sisällä, kun taas Oilers on parantanut rutkasti.
Kuudesta pelatusta pelistä kolmessa viimeisessä Oilersin päävalmentaja Kris Knoblauch esikuntineen on vienyt Mauricea esikuntineen 6–0.
Maurice ja Kompon ovat saaneet kolmessa edellisessä pelissä mojovan taktisen karttukylvyn Knoblauchlta ja pakkeja peluuttavalta apuvalmentaja Paul Coffeylta.
Finaalisarjan kolme ensimmäistä peliä suhteessa sarjan kolmeen jälkimmäiseen otteluun koskien Panthersin pelitapaa ovat vääjäämättömällä ja upealla tavalla opettaneet sen, mikä merkitys pelin rytmittämisellä on modernissa lätkässä aivan maailman huipulla.
Jos vastustaja rytmittää hyökkäyksiään ja puolustuksiaan, siihen ei voi olla vastaamatta – niin ikään rytmiä pelaamalla. Muuten tulee noutaja.
Paradoksaalisesti, tai oikeammin loogisesti tuloksen kannalta, finaalisarjan kolmessa ensimmäisessä ottelussa Panthers pelasi auttavaa rytmiä ja Oilers ei juuri ollenkaan. Voitot 3–0 sille, joka rytmitti.
Sarjan neljännessä, viidennessä ja kuudennessa pelissä taas Oilers on rytmittänyt paljon, Panthers ei juurikaan – ja kuinka ollakaan, voitot noista matseista taas 3–0 rytmittäneelle osapuolelle.
”Sijoittumislätkä sulaa, jos ei pelaa rytmiä.”
Palaan siihen, kun julistin pontevasti Panthersin pelanneen upeaa pelaajien sijoittumispeliä siinä hengessä, kun Pep Guardiola kerran linjasi, ettei jalkapallo ole ennen muuta pallonhallintapeli, se on ennen muuta sijoittumispeli.
Nyt voin varmuudella formuloida jääkiekkoilun osalta ”matematiikan” niin, että rytmi on suurempi kuin pelaajien sijoittuminen on suurempi kuin kiekkokontrollin pelaaminen.
Eli: Rytmi > sijoittuminen > kiekkokontrolli.
Panthersin sijoittumislätkä ei ole riittänyt Oilersia vastaan niissä otteluissa, joissa siltä on puuttunut rytmittäminen. Kolmessa viimeisessä matsissa leimallista on se, että Panthersin pelisuunnitelmaan ei ole kuulunut rytmin vaaliminen ja pelaaminen, mikä tarkoittaa, että ensimmäiset erät noista peleistä se on hyökännyt lähes kategorisesti pystyyn. Ja jäänyt alakynteen otteluissa.
Sijoittumislätkä sulaa, jos ei pelaa rytmiä. Se näkyy etenkin viisikon venymisenä etelä-pohjois-suunnassa. Alivoimainen muka ”nopea” hyökkääminen johtaa heikkoihin sijanteihin ja etäisyyksiin prässätessä. Tästä ja paljon muustakin Viaplayn taitava asiantuntijakommentaattori Ville Nieminen on ottanut lähetyksissä kiinni tämän tästä. Nieminen on tolkuttanut osuvasti Panthersin rytmittämisen puutteen syynä ja ongelmina myöhästelevään prässiin ja sitä mukaan jatko- ja irtokiekkopelin häviöihin Oilersin puolustusalueella.
On melkein kornia huomata, että Maurice, Kompon ja Ruutu eivät havaitse puolustajiensa ylenpalttisen pintsaamisen olevan lähinnä vaarallista Panthersille itselleen, se on riski! Sitä ei voi viljellä, jos kaikki ei lähde hykkäämisen rytmistä eli nopeiden ja hitaiden hyökkäysten tarkoituksenmukaisista vaihteluista pelitilanteen pyynnin mukaan.
Sivumennen sanoen Oilersin pakit eivät pintsaa juuri ollenkaan.
Sama pätee taklaamiseen. Panthers taklaa aivan liikaa siihen nähden, että sen sijoittumispelaaminen on rikki – rytmin pelaamattomuuden takia. Oilers taas ei perusta pelaamistaan juuri ollenkaan taklaamiselle. Se on sillä tavalla modernimman lätkän joukkue.
Samalla, kun Oilers on tehnyt viisaita taktisia siirtoja, kaikki kunnia heille, sen taktiset muutokset muun muassa syöttösuuntien suhteen paineen alta lähdöissä – tila löytyy painottomalta puolelta, tai jopa heiluttelemalla: ensin painottomalle puolelle, ja sieltä vielä takaisin äskeiselle painolliselle puolelle – ovat vaikutukseltaan kertaluokkaa kokoaan suurempia, koska Panthersin prässi on todella rikki.
”Kuka tietää, Panthersin pelaajat Aleksander Barkovin johdolla ovat menettäneet luottamuksensa valmentajiin, niin allapäin mielimurteissaan he ovat viime pelit pelanneet. Jos noin olisi, ei Panthersista ole voittamaan Stanley Cupia.”
Samalla, kun Panthers on sulanut, Oilers on tuonut monenlaisia uusia ihanuuksia pelitapaansa finaalisarjan kuluessa. Listaan niistä muutamia.
Ensinnäkin, Oilers on saanut paitsi voittojen (ne ovat toki tärkeimpiä, mutta kuitenkin vain seurauksia) myös jatkuvan paremman peliotteen tunnun per pelaaja myötä itseluottamukseen valtavan lisän. Peliotteen – ja itseluottamuksen – siirtyminen Panthersilta Oilersille johtui siitä, että Oilers alkoi rytmittää hyökkäämistään ja puolustamistaan samalla, kun Panthers lopetti hyökkäämisen rytmittämisen, ja on jatkanut vain puolustamisen rytmittämistä siten, että noin kahta prässiä seuraa aina yksi trap.
Toiseksi, tämä on maaginen juttu, tämä on myös jossain määrin aivan uutta jääkiekkoilun pelitapojen evoluutiossa, Oilersin pelaajat rytmittävät ikään kuin pelaajakohtaisin rytmityksin liki jokaisen pelitilanteen sisällä. Käy usein niin, että vaikka koko viisikko näyttäisi olevan sinänsä hieman erirytminen hyökättäessä, kulloisellakin kerralla pelivälineen kanssa operoiva pelaaja saattaa äkillisesti hidastaakin tai nopeuttaakin, edetäkin sivulle tai alaspäin, edetäkin nopeasti eteenpäin.
Edmonton Oilers pelaa, jos hieman kärjistän, pelivälinettä pitävän pelaajan aivoituksin eikä ikään kuin viisikon kollektiivisin aivoituksin. Tuo ero on hiuksenhieno, mutta nyt kun Oilersin pelaajien itseluottamus on aivan tapissaan, viisikkopeli on riittävän yhdenmukaista, Panthersin rytmi ja pelaajien sijainnit ontuvat, tohtii sanoa, että Oilersin peliä vie enemmän kuin normaalisti se pelaaja, jolla on kiekko.
Kolmanneksi, tekee mieleni huomauttaa, että sarjan alussa Oilers ei pelannut juuri ollenkaan trapia. Nyt se pelaa sitä, jos on tarvis. Kuudennessa pelissä Oilers pelasi Stanley Cup -finaalisarjaottelun maailmanennätysmäärän trapia, peräti 31 kappaletta!
Meinasin tähän seuraavaksi listata liudan hurjan taitavia Oilersin pelaajia siten, että onhan se jälki hurjaa, kun tämä tai tuo tai se pelaaja ottaa kiekon kanssa ohjat. Vaan päätin, etten mainitse ketään! Sillä tekisin vääryyttä kaikille niille Oilersin pelaajille, jotka jättäisin mainitsematta. Lukija tietää, ketkä joka tapauksessa olisin maininnut.
Kyse on radikaalista uusiin nahkoihin menemisestä aivan kaikkien Panthersin ja Oilersin pelaajien osalta – kesken finaalisarjan!
Hieman raamatullisesti: Ensimmäiset ovat tulleet viimeisiksi, ja viimeiset ensimmäisiksi. Jos kolmen ensimmäisen matsin jälkeen saattoi kehua kaikki kuusi Panthersin pakkia, kolmen jälkimmäisen ottelun jälkeen heidät voi jokaisen heittää bussin alle. Ja sama kääntäen Oilersin kuuden aluksi umpisurkean puolustajan ja nyt maagisesti pelaavan pakin osalta.
Samat sanat hyökkääjistä. Molempien joukkueen hyökkääjistä.
Tämän verran sanon melkein nimeltä, finaalisarjan kuudennessa ottelussa Edmonton Oilers ei enää tarvinnut juurikaan muita kummempaan suoritusta kapteeniltaan Connor McDavid. Sen sijaan Oilers voitti kollektiivina.
Lystikästä on sekin, miten olemustaan, nahkojaan ja etenkin itseluottamuksiaan ovat vaihtaneet joukkueiden tähtipakit, Panthersin Brandon Montour ja Oilersin Evan Bouchard.
Jopa ennakkosuosikkina sarjaan versus virkaveljensä lähtenyt Panthersin maalivahti Sergei Bobrovski on ollut hieman heikompi kuin haastajansa Oilersin Stuart Skinner kolmessa viimeisessä pelissä. Tämä tarkoittaa, että se kenttäpelaajien kokema peliotteen tuntu tai puute on kuin onkin siirtynyt jopa veskareihin.
Entä kuinka sitten mahtaa käydä Stanley Cupin ratkaisevassa seitsemännessä pelissä? En tiedä. Mistäpä sen ennalta tietäisi.
Mutta sen sanon, että luottoni on mennyt valmentajaporras Paul Mauriceen, Jamie Komponiin ja Tuomo Ruutuun. He ovat jättäneet pelaajansa pahoin heitteille. Mahtaako tämä kurssi muuttua? Palaako rytmi Panthersin pelaamiseen?
Kuka tietää, Panthersin pelaajat Aleksander Barkovin johdolla ovat menettäneet luottamuksensa valmentajiin, niin allapäin mielimurteissaan he ovat viime pelit pelanneet. Jos noin olisi, ei Panthersista ole voittamaan Stanley Cupia.
Oilersilla on nyt sauma tehdä historiaa. Tulla mahdottomasta takaa-ajosta rinnalle ja ohi. Kotipelissään Oilersin pelaajat pelasivat jo suorastaan tupakki suussa rennosti. Säilyykö tuo rentous, jos Panthers pelaakin rytmiä, sijainteja ja onkin taas tiivis helvetinkone?
Annetaan pelin näyttää.
