Petteri Sihvonen anelee ja jyrähtää: Politiikka ei kuulu urheiluun

Slovakian pääministeri Robert Ficoa ammuttiin useita kertoja hänen tavatessaan kansalaisia Handlovan kaupungissa 15. toukokuuta 2024.

Kuulin tapahtuneesta autoradiosta matkalla tänne Aitioon, joka sijaitsee urheilujournalistisessa katsannossa pienessä voittamattomassa kulosaarelaisessa kylässä.

Jouduin ampumisesta kuultuani hieman tolaltani, kuten arvatenkin aivan jokainen väkivallan vastustaja ja demokratian kannattaja meni ampumatapauksesta nurinniskoin henkisesti.

Vaan samalla korvani poimivat jotain, joka kummallisesti rauhoitti minua. Uutistenlukija kertoi siitä, miten laajasti isku oli tuomittu kaikkialla. Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen: Väkivalta ei kuulu politiikkaan.

Jo samana päivänä Ylellä oli artikkeli, jonka ingressi on vastaansanomaton, sen mukaan: Useat valtionjohtajat ovat painottaneet, että poliittinen väkivalta ei kuuluu demokraattisiin yhteiskuntiin.

Se, että vaikka valitettavasti silloin tällöin poliittista väkivaltaa ilmenee, ei ole tietenkään johtanut ilmaisuun ja muotoiluun, että poliittinen väkivalta kuuluu demokraattisiin yhteiskuntiin.

Pääsen lempiaiheeseeni, jonka ytimen olen tehnyt hyvin selväksi perättäisin sanoin: politiikka ei kuulu urheiluun.

Vertaa: Väkivalta ei kuulu politiikkaan.

Aikoinaan Yle Puheella maineikkaassa urheilupuheohjelmassamme Lindgren ja Sihvonen tulimme tuntemaan – flaubertlaisittain: nous connûmes – toisemme Tommy Lindgrenin kanssa siitä, kun väittelimme ehtimiseen, kuuluuko vaiko ei politiikka urheiluun.

Siinä itseäni älykkäämmässä seurassa pitelin omiani ja etenkin urheilun puolia voimiani ja vaivojani säästämättä.

Loin oman juonikkaan versioni skotlantilaisen filosofin, taloustieteilijän, historioitsijan ja tietoteoreettisen empirismin kehittäjän David Humen (1711–1776) kuuluisasta Humen laista, Humen giljotiinista, joista tekaisin ad hoc Sihvosen giljotiinin, joka koski ja koskee edellä mainittua kiistaa urheilun ja politiikan suhteesta.

Vaan ennen kuin menen lähemmin Sihvosen giljotiiniin, häiritsen ja hämmennän lukijaa eräillä käänteisillä todisteilla. Miltä kuulostavat seuraavat heikommanpuoleiset muotoilut?

Talousrikokset kuuluvat kansantalouteen. Parisuhdeväkivalta kuuluu parisuhteeseen. Köyhyysrajan alapuolella eläminen kuuluu hyvinvointivaltioon.

Heh, heh. Roskaa!

Valpas lukija voi huvittaa itseään ja läheisiään kehittelemällä lisää tuollaisia älyttömyyksiä.

Sihvosen giljotiini koskien urheilua tarkoittaa sitä, että tehdään visu ero ulottuvuuksille ”miten asiat urheilussa ovat” ja ”miten asioiden urheilussa pitäisi olla”.

Otsaluullakin näkee ja tajuaa ihan avustamattoman arkiajattelun keinoin, että vaikka hyvinvointivaltiossa esiintyy köyhyyttä, ei köyhyyden kuulu olla osa hyvinvointivaltiota.

Eikä teettele hankaluuksia oivaltaa sitäkään, että vaikka politiikka on uinut aina eri konstein ja kommervenkein urheiluun, ei sen sinänsä kuulu sijaita urheilussa.

Politiikka. Ei. Kuulu. Urheiluun.

Jos on hairahtunut ajattelemaan, että politiikka kuuluu urheiluun, sitä hyväksyy tai tulee hyväksyneeksi vaikkapa sen, miten Venäjä valtiona loi dopingohjelman urheilijoilleen, miten Qatar investoi rannattomat määrät rahaa ja muita resursseja kiillottaakseen kansainväistä mainettaan valtiona pehmeällä vallankäytöllään urheilu härskisti vipusimenaan.

Oma konstikas ulottuvuutensa liittyy urheilun, politiikan ja ihmisoikeuksien triangeliin.

On selvää, ettei urheilu ole sellainen omalakinen todellisuus, johon ihmisoikeudet eivät pätisi parhaimmin.

Ajattelen, että urheilun ihmisoikeuksiin liittyvä supervoima on siinä yhteisöllisyydessä, jonka ytimessä on urheilun kutsu aivan kaikkien ihmisten liittyä mukaan urheilun leikki-, taika- ja ammattipiiriin niin kentille urheilemaan kuin katsomoihin katsomaan.

Tuo urheilun kutsu lakkaisi olemasta voimassa, jos kutsun eetos ei olisi par excellence linjassa yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden kanssa. Noiden reunaehtojen voimassaolo muodostaa perustan oikeudenmukaiselle urheilulle, ja enemmänkin, kivijalan itse urheilulle. Nuo tarkoittavat suomeksi: tervetuloa aivan jokainen mukaan urheilun piiriin.

Urheilulla itsellään ei ole kieltä edistää tai pitää omia puoliaan. Se toki saattaa mykkänä kaiken mahdollistajana olla aivan kuin mielimurteissaan, jos kutsu koko maailman nuorisolle liittyä mukaan ei koskisikaan aivan kaikkia.

Urheilu vähät välittää oikeistosta ja vasemmistosta, kaikki mukaan vain! sen kutsu kuuluu. Ikään, väriin, sukupuoliin, mieltymyksiin ja aatteisiin katsomatta mukaan vain. Ei urheilua kiinnosta tuon taivaallista, onko urheilija kommunisti tai uusliberalisti, hällä väliä.

Jopa rasismin kysymys on urheilulle vieras.

Toki voimme kuvitella dystopian, jossa urheilu olisi jakautunut rasistien ja ei-rasistien urheiluun niin kentillä kuin katsomoissa. Kun vihdoin tuo urheilun kannalta teennäinen jako olisi saatu uutettua ja siivilöityä eri aineksista, sopisi kysyä, olisiko rasismi maailmassa lisääntynyt vai vähentynyt vai olisiko se ennallaan? Ennallaan olisi, väitän. Vain urheilu olisi rikki.

Se, mitä tuossa edellä tarkoitan, liittyy elimellisesti pitkän linjan havaintooni siitä, ettei urheilu johda yhteiskunnallisia kulkuja, se vain seurailee niitä viipeellä. Toistan, rasismin kieltäminen tai salliminen – koko ajatuskin on absurdi – urheilussa ei muuttaisi rasismin määrää maailmassa suuntaansa.

Rasismi kaikessa sietämättömässä kamaluudessaan kumpuaa aivan jostain muualta kuin urheilusta. Se tulee erilaisista yhteiskunnallisista asetelmista, rakenteista, peloista ja niin edelleen. Urheilu rukka vain heijastelee maailmaa sellaisenaan kuin se on.

Huomautan, ettei edes se lisää rasismia urheilussa itsessään, että (huippu-)urheilu on kaikessa totaalisessa kilpailullisuudessaan eräänlainen nietzscheläinen mielettömyys, jossa kuvainnollisesti sanoen viimeiseksi jäänyt on apina, keskivälille yltänyt on ihminen ja voittaja on yli-ihminen.

Matka apinasta ihmiseen on yhtä pitkä kuin ihmisestä yli-ihmiseen, julistaa Friedrich Nietzschen romaanihenkilö Zarathustra, teoksessa Näin puhui Zarathustra. Joskus on käynyt mielessäni, että jos huippu-urheilu keksittäisiin vasta nyt, tokko se saisi tuulta purjeisiinsa, niin epäinhimillistä kilvanjuoksua paremmuuden setvimiseksi se on.

Kun rasismia halutaan kitkeä, toki sitä etsitään (ihan syystä) kaikkialta, mutta urheilu on niin erikoinen paikka, että epäilen siltä suunnalta tuloksia löydettävän, vaan päinvastoin, rasismi pakenee jonnekin toisaalle, jos samalla kun etsitään, rikotaan urheilu.

Mutta urheilu voi kyllä vähentää luonnollisella olemistavallaan rasismia – siis sillä kutsullaan, joka on universaali ja globaali, kunhan rasisteja tai ei-rasisteja tai ketään muutakaan ei suljeta turhan vähästä eikä enemmästäkään urheilun ulkopuolelle.

Urheilun tulee olla – ilman politiikkaa – sulatusuuni, jossa aivan kaikenlaiset ihmiset saavat olla hetken yhdessä, vieretysten aivan iho iholla toistensa kanssa kosketuksissa. Se on se urheilun juttu.

Urheilu saattaa olla näinä jumalattomina aikoina aivan viimeinen paikka, johon ihmiset voivat kokoontua niistä silmittömistä heitä erottavista tekijöistä huolimatta, jotka lisääntyvät ja lisääntyvät ja ovat voimassa heidän urheilun ulkopuolissa elämismaailmoissaan.

Urheilussa sisällä ja sen vaiheilla ei ole vielä liiallista jakoa oikeisiin ja vääriin, hyviin ja huonoihin ihmisiin. Tuota urheilun ainutlaatuisuutta tulee kaikin keinoin varjella. Se varjeltuu pitkälti sillä, että politiikkaa, poliitikkoja, maailmanparantajia ja maailmanhuonontajia pidetään mahdollisimman loitolla urheilusta.

Vaan jokin sellainen hyökkäys urheilun liepeiltä urheilua kohtaan on tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana lisääntynyt, että urheilussa hyvinä itseään pitämät ihmiset ovat jahdanneet huonoina pitämiään ihmisiä; ja edelleen, huonoiksi julistetut ihmiset ovat niin ikään jahdanneet ja vihoitelleet vastapuoltaan. Onko tuttua? On. Mistä? No poliittisten agitaattorien lietsomasta sosiaalisesta mediasta tietenkin.

Summaisin urheilun ja ihmisoikeuksien kysymyksiä siten, että tarkkana saa olla. Nimittäin ihmisoikeudet ovat jakamattomat. Se tarkoittaa sitä, ettei jokin ihmisoikeus saa mennä toisten ihmisoikeuksien edelle. No, tuo ei ole vielä stressitesti eikä mikään ihmisoikeuksien ja urheilun suhteelle. Vai onko hieman sittenkin?

Mihin vedetään se raja, ja kuka vetää, ettei rasismin nimissä syrjitä tai tulla syrjineeksi urheilun ihmisiä. Onko esimerkiksi osalla urheilijoista olla oikeus olla ottamatta kantaa koko rasismikysymykseen niin, ettei sitä pidetä jonkinlaisena hiljaisena hyväksyntänä ongelmalle?

Oma pulmallinen lukunsa on se, että pieni osa nimekkäistä huippu-urheilijoista niin maailmalla kuin meillä Suomessa on julkisesti asettunut hyvän puolelle pahaa vastaan. Heillä on täysi oikeus tehdä niin. Mutta.

Liioittelen ja kuvittelen saadakseni esiin asetelman konstikkuuden. Siispä liioitelkaamme ja uskokaamme, että hyvän puolella pahaa vastaan olisi jopa 50 prosenttia urheilijoista, vaikkakin heistäkin suurin osa hiljaisesti vain. Tähteellä olisivat senkin jälkeen ehkä noin 25 prosentin niiden välinpitämättömien porukka, joka ajattelee, että ”me keskitymme vain urheilemiseen” (oikeasti tuo porukka lienee urheilijoiden enemmistö) ja 25 prosentin väki, joka on pahan ja väärän puolella – siis ”hyviksien” mielestä.

Yhtä kaikki, niin paljon kuin yksityis- ja siviilihenkilönä kannatankin ihmisoikeuksia ja pelastaudun julkisesti hyvän puolelle pahaa vastaan, tohdin kysyä, millä valtuuksilla kukaan tai mikään murto-osa urheilijoista ottaa käteensä äänitorven ja julistaa omaa totuuttaan muun urheilun totuutena?

Vastaukseksi riittää ja ei riitä, että kyse on ihmisoikeuksista.

Kyllä, kyllä, ihmisoikeudet, niihin sopii nojata. Saa nojata. Ja pitää nojata. Mutta.

Muistutan siitä, mitä olen jo sanonut tuolla edellä tässä tekstissäni. Olen huolissani, miten käy urheilun, jos hyvät alkavat opettaa pahoja, eivätkä pahat ota kuuleviin korviinsa, koska miksi ottaisivat. Miksi ottaisivat urheilun piirissä, kun eivät ota urheilun ulkopuolellakaan. Urheilu siinä vain rikottaisiin, jos hyvä päästettäisiin liiaksi pahan kimppuun, ja paha vastaisi samalla mitalla hyvälle.

Valpas lukija yhdistää ja huomaa, että Ihmisoikeusliiton sinänsä fantastinen slogan ja julistus "Älä riko urheilua" on huomattavasti kompleksisempi kehotus kuin äkkiä katsomalla luulisikaan. Kannatan kuitenkin ajatusta, mutta edellä hahmottelemillani huomautuksilla. Mikä kaikki voikaan rikkoa urheilun? on kysymysten kysymys.

Tähdentelen sitäkin, ettei minusta ainakaan ole sanomaan, kuka on paha, kuka hyvä. Ja jos joku osaa ja julkeaa nimetä hyvän ja pahan, mitä sitten. Maailma on menossa joka tapauksessa siihen, että ne hyvä ja paha, mitä ikinä ovatkaan, etääntyvät toisistaan.

Tuon eksistentiaalisen ihmisten välisen sodan alttarille en uhraisi urheilua. Miksi? No, a) urheilun itsensä säilymisen takia, b) sen takia, etteivät ne fundamentaaliset hyvä ja paha sanottavammin, jos ollenkaan lähenny (tai etäänny) urheilun kautta. Vain vastakkaiset rintamalinjat voimistuisivat.

Pyydän urheiluihmisiä harkitsemaan, josko meillä luovuttaisiin ajatuksesta, että politiikka kuuluu urheiluun. Sanoilla ja niiden semantiikalla yhteyksineen on merkitystä. Sihvosen giljotiini on puhunut tässä vain ja ainoastaan urheilun puolesta.

Urheilu valjastettuna valtioiden poliittisten vankkureiden eteen, se lyö lopulta globaalisti urheilun rikki. Poliitikot erilaisten urheilujärjestöjen johdossa, siinä edistetään ensisijaisesti poliitikon uraa, ei urheilua. Tämä tai tuo laji sen ja sen puolueen "omana lajina"; sehän on usein pois koko urheilulta eli muilta lajeilta.

Politiikka ei kuulu urheiluun.

Minä olen ollut ja elänyt pukukopissa. Siellä oli jätkiä aivan joka lähtöön. Niin sen pitääkin olla. Saatoin olla niitä, joka nippa nappa kuului joukkoon. Mutta oli erinomaisen hyvä asia, että minuakin siedettiin. Kuka mistäkin lähtökohdista oli sinne saapunut pelaamaan mokomaa lätkää. Peli yhdisti meitä. Se tarjoisi meille kätensä ja sillan olla yhdessä. Ja olimmehan me, etupäässä ihmisiksi.

Ihminen, ihminen, ihminen… 25 erilaista ihmistä, kun annoin katseeni kiertää siellä pukukopissa.

Aika velikultia.

___

Jälkikirjoitus. Se on selvää, että niin kutsuttu urheilupolitiikka kuuluu urheiluun. Siis se sellainen, jossa vaikkapa päätetään urheilupaikkarakentamisesta ja muusta sellaisesta. Urheilupolitiikka kytkee urheilun väistämättömällä tavalla hyvinvointivaltioon ja kuntiin Suomessa – ja monin kohdin: hyvä niin!

Maksajat valtio ja kunta eli me kansalaiset voimme antaa urheilulle reunaehtoja. Kuten vaikkapa sen erinomaisen voimassa olevan liikuntalain, johon on kirjattu urheilulle liittyviä velvoitteita koskien kasvatusta, kestävää kehitystä ja yhdenvertaisuutta.