Image

"Oli helppoa, ettei tarvinnut esittää vammaista, vaan oli jo valmiiksi" – näyttelijä Petri Poikolainen uskoo, että elokuvassa on lopulta mahdollisuuksia, ei esteitä

"Oli helppoa, ettei tarvinnut esittää vammaista, vaan oli jo valmiiksi" – näyttelijä Petri Poikolainen uskoo, että elokuvassa on lopulta mahdollisuuksia, ei esteitä
Näyttelijä Petri Poikolainen pääsi toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa elokuvan teosta, kun he tekivät yhdessä käsikirjoittaja-ohjaaja Teemu Nikin kanssa elokuvan Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia.
Julkaistu: 28.10.2021

MS-tautia sairastava, sokea ja pyörätuolia käyttävä Jaakko lähtee uhkarohkealle matkalle, kun hänen etärakkautensa Sirpa saa huonoja uutisia lääkäriltään. Tällainen on lähtöasetelma elokuvassa Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia. Jaakkoa näyttelevä Petri Poikolainen itse on ollut sairaus­eläkkeellä vuodesta 2013 asti MS-taudin vuoksi. Kun haastattelu tehdään, hän on hiljattain palannut kotiin Venetsian elokuvajuhlilta, jossa elokuva voitti ensimmäisen palkinnon uudessa yleisösarjassa. Tulevasta Poikolainen ei vielä tiedä.

Onnittelut voitosta Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa! Ehdit lentää itse ennen palkintoseremoniaa takaisin Suomeen, mutta kerro, millaista oli käydä festivaalilla.

Se oli jotain niin isoa, että siitä ei osannut edes haaveilla. Leffan tekemisestä olin haaveillut, mutta tämä meni ihan överiksi. Koko työryhmä oli ihan fiiliksissä, kun elokuva pääsi Venetsian elokuvajuhlille. Silloin emme osanneet edes haaveilla voitosta. Kun maailman ensi-illan jälkeen 700 ihmistä seisoi, huusi ja taputti, ja kyseessä on yleisöpalkinto, niin silloin tuli mieleen, että voisikohan... Kun palkinto sitten tuli, niin pakkohan se oli hyväksyä.

Vastustelitte hirveästi?

Kyllä. Ei meille, ei meille. [Nauraa.]

Näyttelet siis elokuvassa Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia leffa­nörtti Jaakkoa, jonka hahmossa on ilmeisesti paljon ohjaaja Teemu Nikkiä.

Kyllä.

Olet kuitenkin haastatteluissa maininnut, että päärooli elokuvassa oli pitkäaikainen haaveesi. Mitkä elokuvat ovat sinulle tärkeitä?

Esimerkiksi Titanic – yllättäen. Kävin katsomassa sen vuonna 1997, kun se ilmestyi, ja itkin alusta loppuun. Olin silloin sinkku ja vähän suruissani ja kaipasin jotain romanttista.

Kaikista tärkein elokuva itselleni on Quentin Tarantinon Pulp Fiction (1994). Elokuva teki minuun niin suuren vaikutuksen ilmestyessään, että osaan sen vieläkin ulkoa. Se oli niin erilainen. Se miten hypitään ajassa ja miten tarinat limittyvät ja sitten pikkuhiljaa yhdistyvät lopussa. Elokuvaa katsoessa en yhtään tiennyt, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Mikä sai sinut ryhtymään näyttelijäksi?

Teatterikärpänen puraisi minua vuonna 1992, kun aloitin harrastelijateatterissa Pieksämäellä. Puoli vuotta aiemmin en olisi suostunut lähtemään vanhempieni kanssa teatteriin, kun ajattelin, että se on tyttöjen juttuja. Yksi ystäväni houkutteli minut mukaan. Sitten se oli menoa.

Ensimmäinen roolini oli sivuosa musiikkinäytelmässä Lännen lokari, joka kertoo amerikansuomalaisen lauluntekijän Hiski Salomaan elämästä. Roolissa ei ollut paljon tekemistä, mutta se herätti ajatuksen, että mä haluan tehdä enemmän. Tiesin olevani oikeassa paikassa. Esitin näytelmässä nuoren Salomaan kaveria. Olimme rooleissa siihen asti, kunnes näytelmässä päästiin Jenkkeihin. Mielikuvitus lähti lentämään, ja Amerikan manner aukeni edessämme. Kaikki oli todellista, vaikka se olikin esitettyä. Ajattelin, että tämä on siisteintä ikinä.

Teet Sokeassa miehessä huiman roolityön.

Kiitos.

Kamera on koko elokuvan aivan kiinni kasvoissasi ja muu osa näkökentästä on sumeaa niin kuin roolihahmollasi. Ajattelin, että osittain roolityösi on niin koskettava, koska sinun ei tarvitse keskittyä näyttelemään uskottavasti vammaisuutta vaan voit keskittyä uskottavasti näyttelemään Jaakkoa.

Kyllä, se pitää aika hyvin paikkansa. Jaakolle tuli minun mukanani MS-tauti, ja hän on vaikeavammainen, sokea mies pyörätuolissa. Oli helppoa, ettei tarvinnut esittää vammaista, vaan oli jo valmiiksi. Ei tarvinnut miettiä, miten kääntäisin päätä tai miten tämä nyt tapahtuu. Tiedän sen itse, että vaikka näköhermon on MS-tauti tuhonnut, niin kyllä nämä silmäpallerot pyörii, ja niistä välittyy ajatukset ulospäin.

Viimeinen roolisi teatterin lavalla oli vuonna 2011 Helsingin kaupungin­teatterin näytelmässä Eila, Rampe ja palvattu onni. Etsit silloin lavalta paikkoja, joihin voisit nojata, ettet vaikuttaisi humalaiselta. Miltä tuntuu ajatella sitä nyt, kun voit näytellä ilman pelkoa sairauden paljastumisesta, kun se on jo näkyvissä ja tiedossa?

Näytteleminen oli nyt kivaa, kun mitään ei tarvinnut peittää. Samalla siinä on se puoli, että kun pääsin tekemään pääroolia elokuvaan, niin en miettinyt hetkeäkään, mitä teen seuraavaksi. Tämä tauti menee kuitenkin koko ajan eteenpäin. Se vähentää sitä hinkua tehdä lisää, kun ei oikeastaan pysty. Ainakaan samanlaista pääroolia, kun elokuvanteosta on kaksi vuotta aikaa.

Teemu Nikin ensimmäisiä kysymyksiä oli, että onko minulla ennustetta. Sanoin, että ei ole. Jokainen vuosi on vain huonompi kuin edellinen. Siksi elokuva kuvattiin niin nopeasti. Teemu kirjoitti heinäkuussa käsikirjoituksen, ja elokuussa jo kuvattiin sen vuoksi, että ehtisimme kuvata tämän ennen kuin tulee esteitä liikaa. Se oli sekä oma että ohjaajan toive.

Olet haastatteluissa kertonut, että sairastamasi MS-tauti on muodoltaan poikkeuksellisen aggressiivinen. Elokuva liikuttaa katsojaa monesta syystä, mutta yksi niistä on kuvaus elämän rajallisuudesta. Kun etärakkaus Sirpa saa lääkäriltään huonoja uutisia, se ajaa päähenkilön liikkeelle oman turvallisuutensa uhalla. Onko mielestäsi jotain ajatuksesta ajan rajallisuudesta tihkunut myös elokuvaan?

Ei, en usko. Teimme elokuvaa täydellä sydämellä. Koko työryhmä joko nauroi tai itki aina välillä. Ei siinä ajateltu mitään muuta kuin sen elokuvan tekoa, se siinä parasta olikin. Ei tarvinnut ajatella mitään muuta kuin sitä hetkeä ja sitä kohtausta mitä tehtiin. Kun teimme tanssikohtausta [jossa Sirpa ja Jaakko tanssivat kukin kotonaan puhelimen välityksellä], niin siinä itki koko työryhmä, minä mukaan lukien. Se kosketti todella syvältä.

Elokuvaa on artikkeleissa ja arvioissa lähestytty paljon henkilökohtaisen tarinasi kautta. Pelkäätkö, että elokuva muuttuu katsojien mielessä inspiraatiopornoksi? Että ihanaa, kun vammaisetkin ihmiset näyttelevät nykyään elokuvissa.

Täytyy sanoa ihan suoraan, että en ole edes ajatellut tätä. Minä vain toivon, että elokuva tekee katsojaan vaikutuksen ja aiheuttaa vähintään sen, että pienet murheet eivät tunnu niin isoilta. Niihin ihmiset monesti jää jumiin.

Se, että olen vammainen näyttelijä, ei ole sen erikoisempaa, koska kaikki ovat samanarvoisia. Niin minä ajattelen. Olen kuitenkin ammattinäyttelijä, niin minä teen tämänkin homman ihan täysillä. Esiintyjyys ei ole mihinkään kadonnut minusta.

Hyvin muotoiltu. Pidän siitä, että toistuvat unet juoksemisesta on elokuvassa toteutettu kuvaamalla vain jalkoja ja täydennetty kuvalla hikisestä päälaestasi. Tavallisesti vammaisen hahmon unikohtaus, jossa tämä on vammaton, tarkoittaisi sitä, että ruudulle tuotaisiin vammaton pääosanesittäjä.

Joka itse juoksisi.

Toivotko, että elokuva näyttää esimerkkiä siitä, että toisenlaiset ratkaisut ovat mahdollisia?

Tuo on todella hyvin sanottu. Kyllä. Elokuvassa ei ole loppujen lopuksi esteitä vaan mahdollisuuksia. Vaikka itselläni sairaus etenee nopeasti, niin silti kutsun näitä ominaisuuksiksi, eivät nämä ole vikoja. Minä olen tällainen kaveri.

Paitsi että esitit elokuvassa pääosaa, toimit myös kokemusasiantuntijana käsikirjoitus- ja kuvausvaiheessa. Mitä se tarkoitti ohjaajan ja näyttelijän yhteistyön kannalta?

Jo käsikirjoitusvaiheessa Teemu esimerkiksi kysyi, että näenkö minä normaaleja unia. Kerroin näkeväni, jolloin elokuvaan tuli mukaan unikohtaukset, joissa juostaan. Kaikki elokuvassa, mikä kuvaa arkea liikunta- ja näkövammaisen kulmasta, tulee minun kauttani. Kenenkään on vaikea sanoa tästä elokuvasta, että tuo on väärin, ei sokea tee noin. Kyllä muuten tekee. Minä teen. Teemu teki sen mukaan käsikirjoituksen, ja yhteistyö oli koko ajan todella saumatonta.

Onko sinulla jokin ammatillinen haave, jonka haluaisit seuraavaksi toteuttaa?

Elokuvan tekeminen on isoin haave, mitä minulla on ollut. Kaikki tämä, mitä sen jälkeen on tullut – on melkein järkyttävää, että menee näin lujaa. Tällä hetkellä tämä on vielä niin päällä, että en ole ehtinyt haaveilla mistään muusta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Oikaisu 3.11. klo 9.20: Artikkelissa väitettiin virheellisesti, että MS-tauti olisi lihassairaus. MS-tauti on keskushermoston sairaus.

Kommentoi »