”Peto on saanut minusta hajun ja on jo kintereilläni, kun piiloudun Puuhamaan aidan taakse kiipeilytelineen päälle”

Istun piilossa puisen aidan takana pikku­lasten kiipeilytelineen päällä Puuhamaan huvipuistossa. Peto on kintereilläni. Jännittää! Kuinka se reagoisi ensikohtaamisessa? Puistoon tultuani piilouduin heti, kun se oli vielä autossa. Onneksi tiedän, mikä Peto on: suursnautseri, lihaksikas ja päättäväinen.

Nyt siitä näkyy ensi vilahdus kiipeilytelineen rakenteiden välistä. Se painaa menemään syksyisessä heinikossa kuin suuri, musta koppakuoriainen, vetävällä askeleella!

Peto on saanut minusta hajun, ja kohta kiipeily­telineen silta jo rytisee tassujen alla. Koira kiepsahtaa luokseni kulman takaa, tuijottaa hetken otsatukkansa alta ja alkaa haukkua kantavalla äänellä!

Eeva Kelho, Pedon ohjaaja, kehuu kaveriaan vuolaasti. Sitten Petoa taas viedään. Ihmettelen, mihin se lähtee.

– No autolle, autolle! Kelho sanoo nauraen. Hän on aikaisemmin kertonut, että Peto on virkamiesmäinen koira, ja tässä se näkyy.

– Työt on katsos hoidettu!

Pian Peto palaa ja istuu Kelhon eteen takajalat innosta täristen.

– Niin just, mitäs me nyt oikein tehdään? Lisää töitä! Kelho sanoo.

Tämä on janakkalalaisen koirayhdistys MoKoMan väkeä, kourallinen ihmisiä ja lauma heidän koiriaan, kuten entlebuchinpaimenkoira Into ja länsigöötanmaanpystykorva Tyyris. On myös Juma, Pedon sisko, sekä Juman poika Teppo.

MoKoMan ryhmä kokoontuu viikoittain erilaisiin paikkoihin koiria harjoittamaan. Huvipuisto sesongin ulkopuolella sopii hyvin henkilöetsintään: on paikkoja maalimiehelle kadota!

Periaatteessa harjoitellaan aina joihinkin koira­kokeisiin, mutta MoKoMa on myös sosiaalinen piiri, joka merkitsee paljon jäsenilleen. Yhdistys perustettiin vasta viime vuonna, ja se kuuluu Palveluskoira­liittoon, mutta harrastamista on kestänyt vuosia.

– Vesipelastusta, jälkeä, hakua, tottelevaisuus­koulutusta, raunioista ja metsistä etsintää, luettelee MoKoMan varapuheenjohtaja Tiia Tuhkanen.

Tuhkanen on siitä merkittävä henkilö, että hän on kennelissään kasvattanut kaikki nyt mukana olevat mokomalaiset koirat.

Huomiota herättävän moni näistä ihmisistä on työssään auttanut ihmisiä. Esimerkiksi Tuhkasella ja puheenjohtaja Hannu Alvarilla, kuten myös Eeva Kelholla, on terveydenhuoltoalan koulutus. Alvari teki töitä ambulansseissa ensihoitajana ennen kuin jäi eläkkeelle.

Harva on silti lähtenyt Pedon polulle eli etsimään vapaaehtoisena oikeita kadonneita poliisin kanssa.

Koko Kanta-Hämeen alueella on Pedon ohella vain yksi toinen viranomaisen hyväksymä vapaaehtoinen pelastuskoira Forssassa.

Ensin se ihmetyttää, mutta ei enää, kun kuulee, millainen koulutus Pedolla ja Eeva Kelholla on ­takanaan. Pätevyyden hankkiminen vaatii vuosien työn.

– Itse suoritin Vapepan etsintäkurssin vuonna 2019 ja viestikurssin vuonna 2022, Kelho kertoo. Vapepa tarkoittaa vapaaehtoista pelastuspalvelutoimintaa.

– Pedon kanssa olimme jo treenanneet ja osallistuneet monipuolisesti Palveluskoiraliiton kokeisiin. Ja oltiin suoritettu niin sanottu hälytystasovaatimus. Elokuussa 2021 Peto suoritti Peko-T-kokeen.

Siis kansallisen pelastuskoirakokeen.

– Sitten pystyi menemään varsinaiseen viranomaistarkastukseen marraskuussa 2022.

Sekin oli monimutkainen, tarkasti säädelty koe. Kaikki tähtää tietysti siihen, että koirista ja omistajista olisi oikeasti apua poliisille.

Pedolla on etsintään loistavat edellytykset. Kilpailupisteiden mukaan se on ollut neljänä viime vuonna suursnautsereista Suomen paras pelastuskoira.

Kun apua tarvitaan, Kelholle tulee siitä viesti puhelimeen OHTO-järjestelmän kautta. OHTO tarkoittaa vapaaehtoisten valtakunnallista hälytysjärjestelmää.

– Etsintähän on poliisijohtoista toimintaa, ja kun pyyntö tulee, silloin on ihan tavallista, että on jo ­käytetty lämpökameraa, dronea, helikopteria ja myös poliisin koirapartioita, mutta kadonnutta ei löydetä. Kun yö alkaa tulla, vapaaehtoiset koirineen kutsutaan paikalle. Kutsun tullessa voin itse päättää, osallistummeko vai emme.

Kelho ja Peto asuvat Janakkalassa ja käyvät etsinnöissä auttamassa poliiseja Kanta-Hämeen alueella, käytännössä Hämeenlinnan ja Riihimäen ympäristön kunnissa.

Peto on toistaiseksi ehtinyt olla mukana ­seitsemässä etsintäoperaatiossa. Tapaukset vaihtelevat. Aina koiria ei edes lopulta ­käytetä. Kelhon mukaan silloin hieman ­korpeaa, vaikka hän tietysti ymmärtää, että viranomaiset määrittelevät operaatiot.

Yksi hälytys tuli toukokuussa.

– Lähitaajamassa etsittiin vanhusta. Hälytys tuli puolilta öin, olin juuri mennyt nukkumaan.

Kelho on säätänyt puhelimensa niin, että OHTO-hälytykset tulevat läpi, vaikka puhelin olisi äänettömällä.

– Mietin ehkä 10 sekuntia. Oli nimittäin herätys työvuoroon viideltä aamulla.

Kelho työskentelee vankilan perheosastolla.

– Mutta tietenkin lähdin! Sieltä tuli tiedot kokoontumispaikasta. Otin valmiiksi pakatun repun. Lisäsin siihen vain tuoreen veden ja suklaapatukan, jos olen sattunut varastamaan sen itseltäni! Katsoin piruuttani kellosta, ja olin autossa ­kymmenessä minuutissa.

Vanhusta etsittiin pien- ja rivitaloalueella.

– Sain entuudestaan tutun kartturin. Koirakolla täytyy olla kartturi erikseen, ja tiesin tämän osaavan homman hyvin. Etsinnässä näkee koirasta jänniä asioita. Esimerkiksi viisiovisella rivitalolla Peto kävi kahdella ovella. Niistä oli siis viimeksi kuljettu. Ehkä joku oli tullut iltavuorosta tai käynyt tupakalla.

Koiralle etsiminen on aivan erilaista taivas­alla kuin sisällä. Sitä havainnollistaa tapaus etsintäharjoituksesta vanhassa koulussa.

– Rakennus oli kylmä, ja aurinko paistoi sisään ikkunoista. Se vaikuttikin siihen, kuinka haju liikkui, Kelho kertoo.

Peto haistoi nopeasti, että etsittävä henkilö oli ­luokassa, mutta päätyi ensin luokkahuoneen vastakkaiselle seinustalle.

– Meillä oli lämpökamera mukana, ja kuvasta näki, että haju kulki punaisena vanana kaapista luokkahuoneen kulmaan. Ikkunoista tuleva auringon säteily ikään kuin työnsi hajua kylmässä rakennuksessa.

Peto löysi maalimiehen kaapista alettuaan tutkia kaappeja yksi kerrallaan.

Kelhon mukaan koira ei etsi tiettyä ihmistä, vaan ”puuttuvaa ihmisen hajua”. Niin kuin etsiessään tämän jutun kirjoittajaa se löysi lopulta monien hajujen joukosta yhden, jolle ei ollut vastinetta paikalla olevissa ihmisissä. Sitä se alkoi seurata.

Palataan aikaisemmin mainittuun toukokuiseen yöhön. Peto, Kelho ja kartturi tutkivat puistoalueita ja esimerkiksi suuren ojan varren. Sillä kertaa kävi niin, että poliisi ja vapaaehtoiset eivät löytäneet vanhusta. Hänet löysi seuraavana aamuna ohikulkija kaukana kotoa ­harhailemasta.

Kelhoa se ei harmittanut, vaikka hän toivookin Pedon vielä joskus löytävän oikean kadonneen ­ihmisen. Vapaaehtoistyö palkitsee sellaisenaan.

– Yöllä oli hetken pimeämpää, ja sen jälkeen ­toukokuun upea auringonnousu, josta sai ­nauttia. Vaikka sataa lotkottaisi, ­silloinkin ratkaisevat asenne ja varusteet.

Kelho on lapsesta asti rakastanut eläimiä, ensin varsinkin hevosia, sittemmin koiria. Peto on hänen kolmas suursnautserinsa. ­Edellisen nimi oli Piru, sitä edellisen Pappi.

Erikoisia nimiä!

Pappi tuli Kelholle aikuisena, ja sen nimi oli alun perin Nappi.

– Musta koira, silmät oli kuin napit. Mutta mä ­ajattelin, että eihän nyt iso suursnautseriuros voi olla Nappi!

Hän halusi pitää kiinni kahdesta p-kirjaimesta nimen keskellä.

– Ajattelin, että olkoon Pappi! Vain liperit puuttuu.

Kelho kertoi nimen kirkkoherralle.

– Kysyin, että mahtaako tähän seurakuntaan ­mahtua kahta pappia.

Kirkkoherra ei ollut nimeä vastaan.

– Hän vastasi, että loistavaa, nyt kun hän kuulee, että ”pappi perkele” on mennyt jotakin tekemään, voi ajatella, että se ei viittaakaan häneen!

Neljäs suursnautserikin Kelholla jo on. Se on ­vuoden ikäinen Pirkko. Kelho toivoo sen jatkavan aikanaan Pedon töitä.

– Onneksi Peto on vielä terve ja hyvässä kunnossa.