Pet Shop Boys osoittaa 15. albumillaan, että popmusiikki menee hukkaan nuorissa
Pet Shop Boysin uusi levy kuulostaa häkellyttävän onnelliselta, kirjoittaa Samuli Knuuti. Nonetheless on niin hyvä, että yhtye ei ehkä pääse eläkkeelle vielä aikoihin.
Jo useamman vuosisadan on kysytty, onko romaani kuollut, mutta popin ruumiinlämmön mittaajia on ollut vähemmän.
Silti on aiheellista kysyä, kuinka pop voi 2000-luvulla. Nyt kun popmusiikkia on kaikkialla – koko popmusiikin historia on käsillä ja nautittavissa koska vain, kunhan vain wifi-yhteys pelaa – voi argumentoida, ettei sitä enää ole oikeastaan missään. Edes poptähdille, ja varsinkaan heille, pop itsessään ei tunnu enää riittävän, sillä niin usein se on heidän omassa portfoliossaankin vain yksi tasku Hollywood-uran, parfyymilinjaston, somejulkisuuden, vaatemalliston ja ties minkä start-up-yritysten vieressä.
Samalla hitti, jonka varaan aikaisemmin koko popmusiikki rakentui, on käsitteenä kuolemassa. Tätä pahoitteli Pet Shop Boysin laulaja Neil Tennant taannoisessa haastattelussaan, jossa hän määritteli hitin kappaleeksi jonka kuulemiselta ei voi välttyä. Kuinka monta sellaista vuonna 2023 oikeastaan ilmestyi? Käärijän Cha Cha Cha toki, mutta kuinka monta muuta?
”Pop on heille katedraali ja pop on heille teknoklubi.”
Tänä vuonna 70 vuotta täyttävän Tennantin puheita ei kannata pitää pelkkänä sedän elämöintinä ohi ajelehteville pilville, sillä yhdessä kollegansa Chris Lowen, 64, kanssa hän on tarkkaillut ja fanittanut popmusiikkia eturivistä jo 40 vuotta. Kaikki alkoi siitä, kun ei-enää-niin-nuorena poptoimittajana Tennant päätti matkallaan New Yorkiin haastattelemaan Stingiä etsiä käsiinsä discotuottaja Bobby O:n, jonka levyillä hän alituiseen piinasi Smash Hits -lehden toimitusta. Jospa Bobby O tuottaisi hänen ja Lowen bändiprojektin 12-tuumaisen omakustanteisen maksisinglen?
Siitä alkoi ainutlaatuinen ura, joka 15 albumin, 50 miljoonan myydyn levyn ja kymmenien hittien sekä sivuprojektien mukaan ei vieläkään enteile omaa loppuaan. Syy Pet Shop Boysin ainutlaatuiselle turnauskestävyydelle ja laaduntarkkailulle on yksinkertaisesti se, että heille popmusiikki on aina ollut kaikki kaikessa. Pop on heille katedraali ja pop on heille teknoklubi; pop on Tennantille ja Lowelle yhtä aikaa pyhää ja arkipäiväistä; pop on heille juhlaa ja pop on heille terapiaa.
Myös duon juuri ilmestynyt 15. albumi Nonetheless kuulostaa siltä kuin sen luojat eivät olisi olleet missään muualla mieluummin kuin studiossa tämä albumia levyttämässä. Jo avausraita Lonelinessin 70-luvun discon mieleen tuova myrskyisä melankolia onnistuu bändin klassisessa tempussa saada lähes jokainen kappale yhtä aikaa kuulostamaan klassiselta Pet Shop Boysilta ja biisiltä, jollaista he eivät ole ennen tehneet.
Pet Shop Boysin kolme edellistä albumia olivat tietoisesti kauttaaltaan elektronisia ja niillä Tennantin tekstit sekä ohut mutta ilmaisukykyinen laulu olivat usein tavallista pienemmässä roolissa, mutta Nonethelessille he ovat palkanneet tuottajaksi jousisovituksistaan tunnetun James Fordin. Niinpä albumin joka ikisellä kappaleella, olivatpa ne sitten elektropoppia tai musikaaliballadeita, on mukana jousiorkesteri, joka antaa kokonaisuudelle kohotetun ja juhlallisen tunnelman.
Jousien onnistunut käyttö popmusiikissa edellyttää sitä, etteivät ne ole musiikin huomionarvoisin asia. Niinpä Tennant ja Lowe ovat kirjoittaneet ällistyttävän vahvan kappalevalikoiman, joka ei tarvitsisi tuekseen myöskään kaksikon ansaittua mainetta popmusiikin rakastetuimpiin kuuluvina laulunkirjoittajina.
Kokonaisuus kuulostaa myös häkellyttävän onnelliselta, mikä on poikkeuksellista, kun ottaa huomioon sen kuinka 80-luvulla Tennantin vanha työnantaja Smash Hits kutsui heitä ”popin myrtyneimmiksi miehiksi”. Kraftwerkiä kanavoiva Feel ja lounge-henkinen The secret of happiness (Pet Shop Boys ei käytä kappaleissaan isoja alkukirjaimia muissa sanoissa kuin ensimmäisessä) ovat taka-ajatuksettomia ja ironiasta huuhdeltuja rakkauslauluja, jotka nostavat huoneen lämpötilaa suoruudellaan ja vilpittömyydellään.
”Näissä lauluissa on yhtä paljon tilaa banaalille ja jumalaiselle, lukeneisuudelle ja arkiselle kokemukselle.”
Tennant on myös valitellut sitä, kuinka niin monet nykypopparit käyttävät musiikkiaan päiväkirjana. ”Itsestään kirjoittaminen on ikävystyttävää, sillä se sisältää oletuksen siitä että olisi kiinnostava”, Tennant on sanonut, ja siksipä Nonetheless sisältää myös lauluja muun muassa Rudolf Nurejevista (Dancing star) ja sodanjälkeisen Saksan iskelmäbuumista (The schlager hit parade). Housesävyinen Bullet for Narcissus antaa äänen despootin (todennäköisesti Trumpin) työntekijälle, joka halveksuu työnantajaansa vaikka tietää, että tarvittaessa hänen täytyy heittäytyä tälle tarkoitetun luodin eteen.
Mahtipontinen ja kyynelet silmiin tuova päätösraita Love is the law rinnastaa Tennantin mukaan vankilassa istuvan Oscar Wilden ja Saint Helenan saarelle karkotetun Napoleonin – ja siinä tiivistyy Pet Shop Boysin nerous aivan yhtä paljon kuin Hi-NRG-sävyisen Why am I dancing? -kappaleen säkeissä ”Why am I dancing / When I’m all alone”. Näissä lauluissa on yhtä paljon tilaa banaalille ja jumalaiselle, lukeneisuudelle ja arkiselle kokemukselle.
Siksi Nonethelessin arvostelun voi päättää samoihin sanoihin kuin Smash Hitsin arvion bändin Please-debyytistä 38 vuotta sitten: ”Voi harmi. Näyttää siltä, etteivät nämä miehet pääse eläkkeelle vielä pitkiin aikoihin.”
