On kevät ja suurikokoiset ja värikkäät päiväperhoset ovat heränneet. Suuri suruvaippa, oranssi nokkosperhonen ja kirkkaankeltainen sitruunaperhonen tuovat väriä vielä kalpeaan luontoon. Ne ovat kuitenkin jo kuluneita, sillä niiden elämäntaipale alkoi jo edellisvuoden elokuussa. Siipisuomuja puuttuu ja siipien reunat ovat rispaantuneet, mutta ilmassa ne pysyvät.

Metsäpolun varrelta lehahtaa lentoon oranssi perhonen, joka viilettää sellaista vauhtia, että katseella on vaikea pysyä perässä. Herukkaperhonen on yleinen, mutta hieman huonosti tunnettu kevätperhonen, joka muistuttaa hieman nokkosperhosta.

Nokkosperhosella on siivissään aina valkoiset täplät, jotka herukkaperhoselta puuttuvat. Lisäksi herukkaperhosen siipien ulkolaita on hyvin mutkainen, ”liuskainen”, minkä vuoksi sitä kutsuttiin ennen liuskaperhoseksi.

Keväällä herukkaperhosen näkee usein pajunkukilla herkuttelemassa medellä. Perhonen lentää kesäkuulle asti ja seu­raava, aikuisena talvehtiva sukupolvi lähtee lentoon heinäkuun loppupuolella.

Kaksivärinen vihernopsasiipi viilettää lämpimällä metsänreunalla. Yleensä katsoja näkee vain sen metallinhohtoisen vihreät siipien alapinnat, kun perhonen istuu puun rungolla tai oksalla. Silloin se painaa siipensä taakse yhteen niin, että ruskeat siipien yläpinnat katoavat. Vihreä väri antaa perhoselle hyvän suojavärin, ja sitä on vaikea huomata, ellei se lehahda lentoon. Vihernopsasiipi on ensimmäinen kotelosta kuoriutuva päiväperhonen.

Keväisellä, auringonpaahteisella metsänlaidalla saattaa nähdä useita vihernopsasiipiä yhtaikaa. Ne kisailevat keskenään, poikkeavat pajun ja suopursun kukilla imemässä mettä ja paistattavat päivää. Moni tuntee vihernopsasiiven myös vanhalla nimellä kangasperhonen.

Vihernopsasiipi taas on loppukevään runsaslukuisin päiväperhonen. Se lentää koko maassa, mistä vain löytyy sopivia kangasmaastoja. Viimeisiä vihernopsasiipiä nähdään vielä kesäkuussa.

Ilmassa näkyy myös hiukan nokkosperhosta suurempia neitoperhosia, jotka olivat vielä 1960-luvulla harvinaisia vaeltajia, joka eivät kestäneet Suomen talvea. Neitoperhosemme olivat meille vaeltaneiden yksilöiden varassa. Laji asettui Suomeen vasta 1970-luvulla ja on nykyisin ilahduttavan yleinen näky eteläisessä Suomessa. Siitä on tullut yleisimpiä päiväperhojamme.

Alkukevään illan hämärtyessä koivun rungolla näkyy liikettä. Suurikokoinen huhtiyökkönen on levännyt päivän hyvän suojavärityksensä avulla rungolla. Se on yöperhonen ja lähtee lentoon vasta pimeällä.

Roteva ja paksuruumiinen perhonen ei pääse lentoon tuosta vain, sillä lämmintä on vain muutama aste. Se värisyttää siipiään nopeasti, jotta lenninlihakset lämpiävät. Vasta kun lihakset ovat lämmenneet tarpeeksi, perhonen pääsee ilmaan.

Vaatimattoman näköinen huhtiyökkönen ei tarvitse kirkkaita värejä lentäessään yön pimeydessä. Päivällä sille on hyötyä vaaleanharmaasta, juovien kirjomasta ulkoasustaan, joka piilottaa sen täydellisesti alustaansa.

Huhtiyökkönen lentää maamme eteläpuoliskolla. Niitä saattaa nähdä lentelemässä ulkovalojen ympärillä, ja tarkkasilmäinen löytää joskus nukkuvan perhosen puunrungolta.

Huhtiyökkönen on todellinen huhtikuun perhonen. Sen lyhyen lentokauden huippu osuu yleensä huhtikuun viimeiselle viikolle. Toukokuun alkupäivien jälkeen sitä ei enää näy.

Monet ensimmäisistä kevätperhosistamme talvehtivat aikuisina ja ovat valmiita lähtemään lentoon heti säiden lämmettyä. Huhtiyökkönen sen sijaan talvehtii kotelona, ja perhonen on ensimmäisiä kotelosta kuoriutuvia kevätperhosiamme.

Eräs kevään yleisimmistä perhosista on tunnusraitayökkönen, joka kuoriutuu huhtikuusta alkaen. Se lentää monenlaisissa ympäristöissä: niityillä, metsän laitamilla, pihoilla ja puistoissa. Se on erittäin yleinen koko maassa. Usein niitä ja muitakin yöperhosia näkee lentämässä katuvalojen ympärillä.

Kun pajun monilukuiset kukat puhkeavat, riittää tunnusraitayökkösellä ravintoa. Sen vilkkain lentoaika osuukin yhteen pajun kukinnan kanssa.

Vaatimattoman väriset, hennot mittarit ovat huomaamattomia perhosia. Niistä suurin osa lentää yöllä ja lepää päivät piilossa kasvistossa ja puiden rungoilla. Monet mittarit lentävät mielellään myös pilvisinä päivinä. Minkä mittarit väreissä häviävät, sen ne siipikuvioidensa rikkaudella voittavat.

Mittarit ovat saaneet nimensä ”mittaamalla” liikkuvista toukistaan: ne siirtävät takajalkansa etujalkojen taakse, ojentavat ruumiinsa ja ottavat etujaloillaan uuden otteen kauempaa, siirtävät takajalat etujalkojensa taakse ja niin edelleen.

Huhtikuun puolivälin jälkeen lumiläimäreitä on vielä siellä täällä. Se ei haittaa siipiväliltään hiukan yli kolmesenttistä, vaaleata perhosta, joka lentelee lehtimetsissä, puistoissa, pihoissa ja puutarhoissa huhtikuun loppupuolelta alkaen. Kevätharmomittari lehahtaa lentoon päiväpiilostaan puun rungolta illan hämärryttyä, vaikka lämpöä ei ole kuin muutamia asteita.

Kevätharmomittarin voi sanoa olevan piilossa koivun rungolla, vaikka se lepää täysin näkyvissä. Sen siipien kuviot häivyttävät perhosen tuohen ja jälkälien sävyihin ja varjoihin, joten tarkkana saa olla perhosen huomatakseen.

Monilla viileissä olosuhteissa lentävillä perhosilla on suomupeite muuttunut karvamaiseksi, kuten Lapissa lentävällä pörhönopsayökkösellä ja varhaiskevään huhtiyökkösellä ja käherämittarilla.

Käherämittari on mittariksi rotevatekoinen. Se on pörröinen ja paksuruumiinen ja muistuttaa enemmän yökköstä tai kehrääjää kuin mittaria. Sen lentoaika alkaa huhtikuun puolivälin jälkeen, ja viimeisiä nähdään kevään ja kesän taitteessa. Vilkkainta lentoa kestää vain pari viikkoa. Käherämittari on yleinen eteläisessä Suomessa, mutta sitä tavataan Etelä-Lappiin asti.

Käherämittarinaaraan siivet ovat pehmeät, eikä se lennä juuri lainkaan. Sillä on keinonsa houkutella lentokykyiset koiraat paikalle. Kuoriuduttuaan naaras nousee puun rungolle ja alkaa erittää feromonia, houkutustuoksua. Koiras aistii tuoksun erittäin herkillä tuntosarvillaan ja seuraa hajujälkeä. Koiraan löytäessä naaraan ne pariutuvat ja suku jatkuu.

Päivitetty 19.4.2021 – Alkuperäinen versio ilmestynyt 29.4.2018